Tammikuun 2023 lopussa, seitsemän kuukautta sitten, olen Kaikki vaikuttaa kaikkeen -postauksessani kirjoittanut omakuvaprojektistani:
”Aloittaessa mietiskelin, että tämä tulee olemaan pelottavan iso projekti, että näinköhän saan itseni siihen sidottua. Ja kyllä, mietin, että olisikohan kohtalon ivaa (vai täydellistä ajoitusta?), jos sairastuisin vakavasti tämän vuoden aikana?
Ei voi tietää. Päätin, että jos en metsään pääse kuvaa ottamaan, sen otan joka tapauksessa. Jos en pysty itse pitelemään kaukolaukaisinta, joku muu sen tehköön. Viiskytkaks kuvaa minusta vuonna 2023, vaikka mikä tulisi. Jos tämän täytyy olla se vuosi, kun sairastun syöpään tai muuhun, no, sitten se näistä koottava näyttelyni muuttaa ehkä olemassaolonsa syytä, ja muovaantuu sisällöiltäänkin aivan erilaiseksi kuin mitä ajattelin. Elämä, se on just tuollaista, eikö?! Sitä luulee, että näin se menee, muttei voi yhtään tietää, että mitenkä se sitten meneekään.”
Vain villasukat pysyvät – omakuvaprojektini 2023
Koska valokuvaajana käytän vain luonnonvaloa, on kuvaukset ulkona, metsässämme. Projekti kestää vuoden, koska neljä vuodenaikaa, luonto ja sää. Haluan näyttää, kuinka paljon kaikki muuttuu. Luonto, sää, taivas, pilvet. Joka sunnuntai yksi alastonkuva minusta itsestäni, koska minä muutun.
Asenteelta, ilmeeltä, asennolta ja kehosta, kasvoista. Mutta myös sisältä tuleva on suoraan kehossani. Koko hyvinvointi ja terveys ja sisäinen rauhani, ne ovat näissä. Ärtyvän suolen oireyhtymä. Kaksisuuntainen mielialahäiriö. Äitiys, naiseus, vaimous, yrittäjyys, kaikki.
Vuosi on pitkä aika ihmisen elämässä.
PALJON on tänä vuonna ehtinyt tapahtua minun ja perheeni elämässä. Minä, vajaa viiskymppinen nainen ja meidän kolme parikymppistä lastamme, aikamoisia aaltoja elämämme antavat, meitä kun on tässä neljä enemmän tai vähemmän itseään etsivää (minä ehkä eniten).
Kaiken tuon aaltoilun minä tunnen ja näen omassa kehossani (minkä kanssa olen nykyään jo lähes sujut, melkein). Näen sen myös omakuvaprojektini kuvissa ja muuttuva keho oli syistä, miksi tämän Vain villasukat pysyvät 2023 -jättiprojektin itselleni kehittelin.
Tiedän mistä kaikesta minun (ja miksei kaikkien muidenkin) täytyy huolehtia, jos tahdon vaalia hyvinvointiani. Olenko nukkunut riittävästi, olenko saanut nestetasapainon pidettyä hyvänä ja olenko tässä huomioinut kuuman ja/tai kostean sään musertavan vaikutuksen, olenko muistanut käydä kävelyillä, olenko meditoinut, voivatko lapset hyvin eli miten paljon mieleni päällä on, olenko syönyt riittävän tiuhaan, saanut pidettyä noin kolme puntti- ja kovan sykkeen treeniä, syönyt kuituja ja hiilihydraatteja, olenko tehnyt riittävästi töitä, minkä lopputuloksen näen, töitä missä teen käsilläni tai kehollani eli olenko saanut olla sovussa itseni kanssa.
Eli siis kaikki, mitä ravitsemus- ja liikuntasuosituksissa sekä tunteidenhallinta- ja ahdistuksenkäsittelykeinoissa ohjataan tekemään.
No ei kait se mikään yllätys ole?
Ei, mutta se kyllä on, että painoni on enimmillään vaihdellut viikon sisällä kolme kiloa. Tätä tietoa haluaisin jakaa enemmänkin, että ymmärrettäisiin kuinka kilot menevät ja tulevat, ja kuinka väärä syöminen kerää muhkeankin turvotuksen ja heijastuu mielentilaan. Jätän tämän nyt tähän, on niin iso asia. Palaan joskus toiste, omassa kirjoituksessaan.
Vain villasukat pysyvät -alastonkuvaprojektissani on kolme esikuvaa. Kolme valokuvaajaa, jotka kaikki ovat kuvissaan alastomia. Arno Rafael Minkkinen kuvasi alastonta itseään luonnon keskellä. Brooke Shaden kuvaa itseään luonnossa ja kuvanrakentelun, jälkikäsittelyn ja tekstiensä kautta paljastaa itsensä ja kipunsa täysin ja kokonaan. Iiu Susiraja kuvaa itseään pienessä kodissaan, erilaisten esineiden kanssa, tavoitellen kameraan katsovaa tyhjää katsetta.
Onnistuen siinä, koska juuri tällä hetkellä (syksyllä 2023) Susirajan näyttely on esillä MoMA:ssa, New Yorkin Museum of Modern Artissa. Aika kova naiselta, joka otti kuvan itsestään, luuta asetettuna tissien alle, katse suoraan kameraan.
Susiraja on eniten mielessäni. Hänen suora katseensa kameraan on hämmentävä ja kaikessa yksinkertaisuudessaan minulle todella vaikea, varsinkin yhdistettynä siihen, että seisoisin ihan vaan kameran edessä, kädet sivuilla, enkä pienenä, kuvan alareunassa.
Ihailen, että hän uskaltaa. Minä en ole siihen vielä kyennyt. Ehkäpä joku sunnuntai olen niin harmoniassa itseni ja pyylevän alakehoni kanssa, että uskallan.
Uskallus, sietäminen, sitoutuminen
Minä olen vain yhdessä kuvassa saanut katseen suoraan kameraan, ja sekin siksi, että halusin kuvassa näyttää sen taistelun, mitä kaksisuuntainen saa minut käymään itseni kanssa. Kuvassa katson kameraan samalla tavalla kuin miltä tunnun hypomaniassa. Näen kuvassa, katseessani kaiken sen halveksunnan, ärtymyksen ja ylenkatsomisen.
Hypomania on raskas, siitä nyt ei ole epäilystäkään (linkit kirjoituksiini löytyvät tekstin lopusta!). Mutta sen vaikutus valokuviini, en voi kiistää sitä, etteivätkö kuvat olisi vahvoja. Ne ovat vaikuttavia.
Koko ajan opettelen tuota ylhäällä mainitsemaan suhtautumista itseeni. Melkein viiskymppisenä voisi jo hiljalleen alkaa sietää itseään, luulisin? Ettei aina tarviis nipottaa ja nillittää itselleen. Tämän projektin myötä en ainoastaan heitä itseäni syvään päätyyn, vaan suoraan jään alle sukeltamaan ja tämän teen sillä, että joudun katsomaan itseäni käsitellessäni kuvaa, isolta näytöltä, sillä pakotan itseni sietämään itseäni.
Jos ei kerran ole helpolla oppinut armeliaisuutta, niin kovalla kädellä sitten?
Tämä on niin monesta syystä minulle haaste. Valtava haaste.
Olen aloittaja. Innostun, aloitan, hurmaannun.
Mitä ilmeisimmin en aiemmin ole miettinyt riittävän vahvaksi syytä tehdä sitä mitä teen, koska kun tulee takkuja ja vastoinkäymisiä, hyydyn. Jätän kesken. Tai siis oikeammin en ole miettinyt itseäni riittävän hyvin, arvojani tai unelmiani. Suurimpana haastavuutena on ollut se, etten ole osannut riittävän vahvoja vastaväitteitä ulkoisille tönijöille, saati sisäiselle kriitikolleni.
Minä olen pehmeä, pelkuri, itse asiassa olen aina ollut kynnysmatto, mielistelijä. Sisäinen kriitikkoni on kuin meidän lukion matematiikan opettaja, pieni kokoon käpristynyt nainen, ison peruukkinsa alla ja häijy ja äkäinen kuin olisi itsensä pirun oikea käsi. Sisäisen kriitikkoni takia olen aina ihaillut ihmisiä, ketkä vetävät alusta loppuun, pitäytyvät projektissa ja prosessissa ja jos yllättävää tulee, tarkistavat suunnitelmia mutta eivät lipeä hommasta. Aloittajana ihailen lopettajia, todellakin, ja sitä kaikkea sitä rohkeutta!
En siis ole osannut sitoutua projekteihini, enkä todellakaan itseeni. Juuri siksi näin mittava hanke.
Minä alastomana – omakuvaprojektini 2023
Tähän päivään, syyskuun 2023 alkuun, on tänä vuonna eletty kolmekymmentäkuusi sunnuntaita. Alkuperäisen ajatelmani mukaisesti otettuja kuvia on kolmekymmentäkolme.
Kesäkuun puolivälissä keskeytin ennen kuin olin kunnolla päässyt alkuun (kiukku hyttysten takia). Heinäkuun viimeisen päivän kuvassa annoin itselleni periksi ja annoin luvan olla kuvaamatta itseäni (hypomania). Siitä seuraavan sunnuntain olin täydessä sodassa itseni kanssa ja kieltäydyin kuvaamasta itseäni (hypomanian alasajo, joten hypomania ja masennus).
Jos kaikista vaikuttavimmat kuvat pitäisi valita, vastaan hetkeäkään miettimättä, että maaliskuun 5. päivän ja heinäkuun 23. päivän kuvat. Näihin myös viittaan tuossa alussa, kun sanon, että perheemme elämä on aaltoillut.
Maaliskuun alussa jokainen kolmesta parikymppisestä lapsestamme rimpuili omassa elämässään, omassa jaksamisessaan, tai sitten seurassa, mikä uhkasi hukuttaa elävältä, tavalla tai toisella. Koska en mitenkään heidän tilannettaan pystynyt helpottamaan tai muuttamaan, saatoin vain seurata vierestä, mikä oli aivan hirvittävän raskasta.
Kun en silloin voinut auttaa, kohdistin kiukun itseeni. Se näkyi kehon koossa, mikä taas suoraan ja aina on suhteessa siihen, kuinka arvostan itseäni. Siellä oli lopputalvessa monta kuvaa, kun en kyennyt katsomaan kameraan ja käperryin aina vain pienempään.
Heinäkuussa kaikkien lasten tilanteet olivat muuttuneet niin paljon parempaan suuntaan, mutta vointini oli taas notkahtanut huonoksi. Ehkäpä heinäkuun hypomania oli jatkumona maaliskuun kipuilulle?
Mene ja tiedä mutta hypomanian huipusta on yksi kuva ja se on ehdottomasti kaikista kolmestakymmenestäyhdestä alastonkuvastani vaikuttavin, pelottavin ja jykevin.
Kuvani nimi voisi olla Is there any me left in me? Kuinka paljon minussa enää on minua?
Sen kuvasin kaatosateessa ja kovassa tuulessa. Vaikka oli heinäkuun loppu, palelsi niin perkeleesti. Kuvatessani, ajatuksissani, annoin itseni tippua sinne pimeyden keskelle, sinne, minne onneksi tosi harvoin enää kaksisuuntaiseni minut vie, ja jota varten minulla on omat keinoni eli liikunta, luonto ja meditaatio, tarvittaessa lääke.
Halusin kuvalla kertoa, miltä minusta tuntuu, kun olen jumissa omassa päässäni, kaksisuuntaiseni takia. Kuinka raskasta on pitkän rauhan ajan jälkeen huomata taas sairauden olevan siinä, kiukkuisena, ja kuinka tuskastuttavaa on raivata tiensä pois sieltä itsensä sisältä, sieltä väärän itsensä. Miltä tuntuu olla haudattuna elävältä, kyvyttömänä huutamaan muille kuin itselleen.
Kuvan käyttö omana apunani, omana terapianani, apunani mielikuvaharjoituksissa, sitä en ikinä ole käyttänyt. Nyt todellakin onnistuin, osasin kuvittaa sen mitä tunnen, näyttää yhdellä kuvalla.
Tuo kuva, missä makaan rikkinäiset kehykset päälläni, pitkän heinikon keskellä, kuvassa minkä olen käsitellyt siten, että näytän kuolleelta, se on aivan valtavan voimakas.
Jos hypätään pois kuvasta ja siirrytään sen toteutukseen, saa jo nauraa.
Fytofotodermatiitti, tiedätkö?
Olin kuvauksia varten kerännyt ison kimpun kasveja, ruohoja, kukkiviakin, katkonut ja nyhtänyt irti maasta. Koska olin pitkässä heinikossa, hukkasin kimppuni jossain välissä. Sillä ei ollut kuvan kannalta väliä, en niitä tarvinnutkaan.
Kuvauspäivän iltana kävin saunassa. Nautin pihallamme illan hiljaisuudesta, katselin poutapilviä, tunsin pilven takaa tulleen auringon yläselässäni. Se lämmitti mukavasti. Hetken päästä se lämmitti enemmän. Siitä tovi ja yläselkää poltteli. Kirveli. Kutitti erittäin epämiellyttävällä tavalla ja sitten tuli jo kiire sieltä rauhallisesta kesäillasta, peilin ääreen. Näin yläselän täydeltä ohuita punaisia juovia.
Okei??
Se oli se kimppu, minkä kadotin.
Olin mitä ilmeisimmin maannut sen päällä.
Katkotuista koiranputkista oli imeytynyt kudosnestettä selkääni. Se oli ollut siinä koko päivän ja olisi häiritsemättä huvennut iholta pois, mutta kun se aurinko.
Terveyskirjasto kertoo, että ”Aurinkoaltistus saman päivän kuluessa käynnistää fototoksisen reaktion. Fytofotodermatiitti on auringon UV-säteilyn ja eräiden kasvien kemikaalien aiheuttama ihoreaktio, joka tulee kaikille, jotka saavat psoraleeneja sisältävien kasvien nestettä iholleen ja altistuvat sitten auringonvalolle. Tuo psoraleeni sitoo hanakasti ultraviolettisäteilyä ja muuttaa sen lämmöksi”.
Jopas jotakin.
Mutta siis kuitenkin, tuo sunnuntai on kokonaisuudessaan jäänyt mieleeni. Ja herranen aika, jos taide määritellään niin, että taiteilija antaa itsestään vahvasti, tai kärvistelee tehdessään, tai pääsee jonkinlaisiin tiloihin, niin tuo kuvahan on Silkkaa Taidetta!
Ja kun siitä aloittaja/lopettaja -asiasta kirjoitin, ja sitoutumisesta, tulen noista kuvauksista nostamaan itselleni hattua. Ei vain noiden yläselän palovammojen, ja onneksi parissa päivässä toipuneen ihon, takia. Oli MONTA hetkeä, kun erittäin vahvasti kyseenalaistin omaa visiotani ja voi mikä riemu, en yhteenkään niistä kaatunut!
Jatkoin kuvaamista, vaikka taivas kaatoi kaiken sateensa alas kovien tuulenpuuskien myötä ja sieluun asti palelsi. Jatkoin, vaikka tuonakin sunnuntaina edelleenkin olin kameran vitkalaukaisimen varassa. Aina yhdeksän kuvan välein jouduin nousemaan ylös, kiipeämään tikapuita ylös, tarkistamaan kuvat ja taas laskeutumaan alas ja makuulle maahan. Jatkoin tuota niin kauan, että sain sen, mitä halusin.
Olen tyytyväinen, että uskalsin tehdä kuvan mitä itse pelkään, ja jatkoin kuvan jälkikäsittelyä niin kauan, että sain viimeisenkin elävyyden värin pois iholta ja huuliltani.
Teknisen toteutuksen kannalta nuo olivat hyytävät kuvaukset, tai oikeastaan kuumottavat. Kamerani on vakuutettu mutta silti…
Puuta vasten nojaavat tikkaat olivat hiukan vinot, ja vähän lahot, joten varovasti oli syytä mennä. En ole koskaan köyttänyt kameraani minnekään ylös, koska se nyt vaan on helvetin kuumottavaa. Kuinka moneen kertaan tarkistinkaan, että kamera on kunnolla kiinni jalustassa? Että kuinka tiukkaan on turvanaru kamerasta tikkaaseen kiinni? Onhan jalustan tikkaisiin kiinnittävä taakkaliina kunnolla kiinni? Eihän tämä ole liian pitkä aika (kaato)sateessa, että kamera sen kestää?
Kuten kirjoitin, elämäni vaikuttavin kuva.
Minä alastomana lähes joka kuvassa
Muutama kuva ei ole alastonkuva.
Kuvauspaikoistani kahdesta, Eiranrannassa ja Ukko-Kolilla, olisi alastomuudesta saattanut tulla sanomista. En ole kuin esikuvani. En niin rohkea kuin Minna Canth tai Iiu Susiraja, tai intohimoni ja selkeän vision ajama kuin Miina Äkkijyrkkä, että olisin yrittänyt alastomuutta. Merenrantakuvassa olen mekko päällä, se oli helppo ratkaisu (koska en ollenkaan ole bikini-ihminen). Ukko-Kolia jouduin hyvän tovin miettimään, koska hei, bikineissä Ukko-Kolilla, ei se nyt oikein ole sitä mitä hain, ei sinne päinkään!
Halusin Kolille siksi, että pidän maisemasta, ja se oli ulotettavissa kesälomareissuumme. Sitä paitsi minusta se oli hilpeä ajatus. Kaikki suuret maalarit ja kirjailijat Kolilla kävivät, siksi minäkin halusin, hiukan kyllä naurua pidättäen.
Koska pelkkä maisema Ukko-Kolin huipulta ei mitenkään yhdisty minun projektiini, olkoonkin kaunis maisema, siksi kuvassa on minun taulunkehykseni, se kirppikseltä ostettu ristipistotaulu, mikä lensi roskiin mutta minkä kehykset ovat olleet mukana lähes joka kuvassa. Tuossa Kolin kuvassa kehykset toimivat kahteen suuntaan. Se yhdistää Pielisen järvimaiseman minun omaan projektiini ja lisäksi tuo vanha taulunkehys yhdistää minut kaikkiin niihin entisajan taiteilijoihin, jotka sillä samalla paikalla ovat taidettaan tehneet. Minun kunnianosoitukseni kaikille heille, suurille taiteilijoille.
Toki tämä vuosi on osoittanut, että ryppyjä hommaan (=omaan jaksamiseeni) tulee, mutta mitä enemmän kuvia tulee, mitä enemmän niitä katselen, arvostan kaikkea. Hyvää, huonoa, kipuilua, ärtymystä ja kaikkia käytännön haastavuuksia, mitä kuvauksissa on ollut. Olen onnellinen, että talvella sain otettua täydellisen kuvan, missä hanhet lensivät takanani. Eilisissä kuvauksissa aamunkoitteen aurinko paistoi noin puolen minuutin ajan taakseni, kasteiseen heinikkoon, ja olen valtavan onnellinen, että se teki sen just silloin.
Tai siis että minä olin juuri siinä, juuri silloin.
Syyskuun alussa takaisin kotimetsään!
Olen ollut metsästämme pois, kuvannut muualla. Metsässämme ei ollut kukkivia omenapuita, huikeaa usvaa peltomaiseman yllä, saunakukkien peltoa, horsmia, omenoiden painosta riippuvia puita, juhannussaunaa. En myöskään aina ole ollut täällä kotosalla, joten kuvaukset on tehty siellä missä minä olen, ennemmin kuin että olisi jäänyt joko reissu tai kuvaukset tekemättä.
Mutta voi mikä onni oli eilen sunnuntaina palata takaisin tämän projektin arkeen ja todeta, että se tuntui hyvältä! Kuvasin meidän omassa metsässämme kesän kolmen kuukauden tauon jälkeen, sain ensimmäisen nuotion kuukausiin.
Monesta asiasta tulee tapa (näemmä jopa sunnuntaiaamun alastomana kekkuloinnista), kunhan sen tarpeeksi hyvin itselleen perustelee ja tarjoilee. Kun jonkun tekeminen on tapa, silloin sitä alkaa kaivata, odottaa, ja huomaa kaiken sen hyvän, mitä hyvä tapa on tuonut mukanaan.
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna Alaspää
Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan! (En tuputa en ahdistele enkä lähetä postia useammin kuin 2 krt/ kk!)
Omakuvaprojektini instassa:
Ylläolevat ja lisää reelsejä löytyy tuolta: https://www.instagram.com/paivakummunminna/reels/