Piirtämisestä ja alastomuudesta, keskittymisestä ja kissoista

Vedetäänkö ihan kysymys-vastaus-tyyppisesti? Muuten mennään taas lähtee jonnekin jaarittelun tielle, eikä sitä kukaan kaipaa.

Joo. Kuulostaa hyvältä.

Mille nauroin viimeksi? Oikein isosti?

Viimeisin oli eilen, kun luin erään ponikasvattajan tarinoita, siitä kuinka yksi pikkuvarsoista oli karannut ja saanut koko lauman laukkaamaan mukanaan, kaikki neljätoista plus muutama ponia.

Sitä edeltävä iso nauru oli myös eilen, kun luin tyttären viestiä hänen Oiva-kissastaan. Luin viestiä heti aamusta, ennen kun olin edes ylös sängystä. Mies nukkui vieressä, heräsi ihmettelemään nauruani. En pystynyt pitämään naurua sisälläni, ajatuksesta kuinka Oiva oli riehunut Veeran topin olkaimilla niin, että se oli kieputtanut topin itsensä ympärille ja sitten ihan Supermanina sinkoillut ympäriinsä.

Mutta isoin nauru oli kyllä jo tovi sitten.

Silloin tein koko päivän työtä, mikä vaati minut täydellisesti siihen hetkeen, ja se teki sitä noin aamukuudesta iltaseitsemään. Tein maalausta, pienellä siveltimellä ja musteella, mitä en eläissäni ole ennen tainnut tehdä.

Osaan auttavasti luonnostella, mikäli on aikaa ja mahdollisuus vetää kakskyt viivaa yhteen kohtaan ja sitten katsoa mikä niistä on lähimpänä oikeaa kohtaa.

En osaa tehdä yhdellä viivalla. En osaa tehdä katkeamatonta viivaa, en lyijykynällä enkä kuulakärkikynällä. Enkä todellakaan osaa maalata viivaa musteella niin, ettei alla ole luonnosta apuna ja etteikö viivassa näkyisi musteen ehtyminen, ja sen lisääminen.

Tein siis työtä, mitä en osaa.

Taidetyöt ovat kuitenkin siitä kivoja, että ne opettavat.

Olin siis menestyksekkäästi tehnyt koko päivän töitä mustetyöni eteen. Tein iltapalan, istuin Netflixin ääreen ja ehkä ensimmäistä kertaa päivän aikana hengitin syvään (aivan kuin pinnallisesti hengittäminen ja jalkojen jännittäminen olisivat auttaneet mustehommien kanssa…).

Sulevi, oranssi kollinroikale, se könysi viereeni, siihen sohvan selkänojatyynyn päälle torkkumaan. En Sulevia huomioinut ennen kun hyvän tovin päästä, en ennen kun tajusin, että se oli valunut puoliksi tyynyltään alas, sinne tyynyn ja sohvanselkämyksen väliin. Ei sillä hätää siinä ollut, aristokraattisesti piti toista etujalkaansa venytettynä eteen, siinä torkkuessaan. Se nauru. Se tuli heti, vahvana, ja suoraan sellaisena, että vesi valui silmistä ja tenat olisi voineet olla hyvä juttu.

Siihen nauruvyöryyni mieskin heräsi, tuli sohvan viereen katsomaan mitä siinä tyrskähtelen. KattiKatti edelleen istui seinän vierellä ja katseli mutta Sulevi, joka kovasti tykkää Juicesta, lähti liikkeelle sieltä tyynyn takaa.

Sohvalla nuhjannut pakkaspäivän kissa, tietenkin se oli sähköinen! Sulevi otti Juicen rapsuttamaan tulossa olevasta kädestä aivan jäätävän sähköiskun, suoraan kirsuunsa. Sulevi säikähti, sinkosi lattialle, KattiKatti luuli että sen kimppuun, puolustautui. Martta-kissa myös sinkosi paikalle, ei se sokeana mitään näe mutta aina on päsmäämässä kun muut tappelevat.

Eikä se nauru loppunut vielä silloinkaan, kun oli jo yleinen kaaos olohuoneessa.

Kannattiko nauraa?

Siitähän tuo koko tapahtumaketju läks.

No joo. Kannatti.

No mutta. Kissoista ja nauruista kirjoihin ja lukemiseen.

Tein tälle vuodelle itselleni lukuhaasteen. Viime vuonna luin nelkytyks kirjaa ja lisäksi aika monia, mitkä jätin kesken, mitkä eivät siis tuossa luvussa näy. Tämän vuoden tavoite on kuusikymmentä kirjaa, mikä on todella optimistisesti asetettu.

Varsinkin kun nyt, tammikuun viimeisellä viikolla, luen kirjaa, jossa on 649 sivua. Tuo sivumäärä kyllä torppaa tuota jo ennestäänkin ylioptimistista ”noin puolitoista kirjaa viikossa”-tavoitettani.

Mutta oi tuo paksu järkäle! Olen aivan rakastunut siihen! Fantasiakirja, mitä minulle suositteli ilmeisen vannoutunut fantasiakirjatyyppi, joka työskenteli kirjamessujen fantasiakirjaosastolla. Jo viime viikolla harkitsin, että vain jättäisin kaiken tekemättä ja istuisin paikoillani lukemassa tuota kirjaa. Pitäydyin vain ruokataukojen aikaisessa lukemisessa (ja okei okei, myös vessakäynneillä tuo kirja oli mukana…) mutta nyt, kun jäljellä on 150 sivua, nyt pohdin, mitä tekisin.

Jättäisikö muut tekemättä tältä päivältä, ja lukisi vaan? Mutta hitto, ei siihen riittäisi yksi päivä, kyllä se venyisi yön puolelle…

Kiinnostaisiko, jos keräisin listaa lukemistani, tänne blogiinkin? En ajatellut mitään arviointia aloittaa, se mikä minusta on paskaa kerättynä kansien väliin voi sinulle olla puhdasta timanttia. Instaprofiilini kohokohdissa on ”2023 lukutavoite”, sinne yritän muistaa laittaa kaikki lukemani ja sieltä ainakin lukemani kirjat löydät!

Tammikuun alkupuoliskon huiput ovat olleet Pahuudesta kertova uusi suomalaistutkijan kirjoittama kirja sekä ikisuosikkini Hotakaisen uusi romaani. Ja tämä Tuulen nimi, paksu fantasiakirja, nämä kolme, oi lukevan ihmisen onnea!!

Muutama sana valokuvaamisesta ja idoleistani

Huomasitko uuden välilehden, tuolla ylhäällä? Tuo ”Ammattitirkistelijä?!”, sehän on ihan selvästi valokuvaamisestani. Nyt voisi käydä katsomassa portfoliotani, linkki sinne löytyy tuolta tai tästä suoraan. Päivitin koko portfolion ja niin kovasti rakastuin varsinkin perhekuviin ja kuviin ihmisistä ja eläimistä!

Ennen kun hyppään villasukkiini, tahdon vielä kertoa piirtämisestä hiukan lisää. Ei musteesta eikä siveltimestä, vaan luonnosten tekemisestä. Ja siitä, kuinka olen ylpeä kun kerron, että helmikuun puolivälistä täällä Jokioisissakin pääsee piirtämään alastonta mallia. Croquis-piirustuksia, niitä, missä malli vaihtaa hyvinkin tiuhaan asentoaan.

Muistan tykästyneeni niihin silloin 1996 kun kävin kuvallisen viestinnän linjaa Laajasalossa. Koen, että niissä voi enemmän rauhassa olla ihan umpisurkea, kun kauaa ei yhtä ehdi tehdä. Aina kun tulee uusi asento, alkaa uusi luonnostelu, ja jos kohta se edellinen oli aivan katastrofaalinen ja vain kaukaisesti ihmistä muistuttava, voi tämä uusi alkava luonnos olla kaunis ja mittasuhteiltaan just niin kuin pitääkin.

Nuo Piirakkaa & Piirustuksia -illat alkavat helmikuun 2023 puolivälissä, alla olevasta facebook-julkaisustani löytänet kaiken tiedon, millä pääset etiäpäin, mikäli haluat osallistua!

Ja juu, tuo kuva, siinä on villasukkaprojektini yksi kuva.

Villasukkamikä??

Tämä on ehkä kunnianhimoisin, sekopäisin, hulluin ja tietenkin hienoin projekteistani. Se opettaa minulle samalla niin montaa asiaa, että todennäköisesti olen ainoa, joka uskoo tämän läpivientiin.

Mistä se lähti?

Jaa-a.

Eikun kyllä minä tiedän (pakkohan minun on tietää, muuten en saisi itseäni tuonne pakkaseen ja rönttäkeliin väännettyä…).

Esimerkkeinä ovat suuret idolini, valokuvaajia molemmat. Nelkytluvun puolivälissä syntynyt, yhekskytluvulla ja 2000-luvun alussa vaikuttanut Arno Rafael Minkkinen. Häntä olen ihaillut siitä lähtien, kun näin jossain hänen kuviaan, olisikohan ollut taidenäyttelyssä Retretissä? Sain joululahjaksi hänen Waterline-kirjansa, vuonna 1994.

Toinen on alta nelikymppinen Brooke Shaden, joka on aktiivinen somessa ja siellä päästää näkemään kuvien syntyprosessia, kertoo millaista hänen elämänsä on sijaisäitinä. Jokaisessa hänen kuvassaan on hieno ajatus, tai tunne, tai tilanne.

Kummankin kuvaajan malleina ovat he itse. Minkkinen kuvasi sijoittaen itsensä ympäröivään luontoon, Shaden taas painottaen kuvankäsittelyä ja kaikkea sitä kaunista, mitä hän saa aikaiseksi.

Heidän mallinsa mukaan minä kuvaan itseäni ja ainoa, mitä minulla on, on juuri ne villasukat. (Kaikki muut vaatteet odottavat kyllä ihan siinä kuva-alueen ulkopuolella, koska sen alastonosuuden jälkeen on äkkiä ja hoppu ja NYT NE VAATTEET!!!)

Itseni kuvaaminen tuli siis kahdesta idolistani. Kerran viikossa kuvaaminen tuli taas siitä, että tahdon raportoida. Yhteen kuvaan saa mahtumaan aikas paljon informaatioita, väittäisin.

Koska tahdon koko vuodenkierron, siksi koko vuosi. Kerran viikossa, viiskytkaks kuvaa. On pelottavan iso projekti, jos/kun sen niin ajattelee. Ensimmäinen iso projektini tämä ei ole, mutta tähän mennessä jo onnistunein, vaikka onkin vielä neljäkymmentäkahdeksan viikkoa jäljellä. Ja kyllä, mietin jo, että olisikohan kohtalon ivaa/ täydellistä ajoitusta, jos vaikka sairastuisin tämän vuoden aikana? Joku läheisistäni kuolisi?

Ei voi tietää. Päätin, että jos en metsään pääse kuvaa ottamaan, sen otan joka tapauksessa. Jos en pysty itse pitelemään kaukolaukaisinta, joku muu sen tehköön. Viiskytkaks kuvaa, vaikka mikä tulisi. Jos tämän täytyy olla se vuosi, kun sairastun aggressiiviseen syöpään tai muuhun, no, sitten se näistä koottava näyttelyni muuttaa vain ehkä nimeään, tai olemassaolonsa syytä ja muovaantuu sisällöiltäänkin aivan erilaiseksi kuin mitä ajattelin.

Elämä, se on just tuollaista, eikö?! Sitä luulee, että näin se menee, muttei voi yhtään tietää, että mitenkä se sitten menikään.

Tämä koko homma myös siksi, koska sitoutuminen. Olen siinä ollut umpisurkea. En ole uskaltanut, koska en ole luottanut itseeni, koska en ihan ole tiennyt kuka olen ja miksi ja mitä. Tuntuu, että nyt tahdon sitoutua tähän projektiin, koska se on sitoutumista omaan itseeni.

Kerran viikossa, näyttääkseni, kuinka paljon luonto muuttuu, sää muuttuu, taivas muuttuu, pilvet muuttuvat. Minä muutun, toki asennoilta ja ilmeeltä ja hiusten mitalta ja ehkäpä tatuointien määrältäkin. Ei noilla kyllä niin väliä, oleellisinta on tämä rakas paskavatsani ja se, miltä se saa koko kropan näyttämään.

Turvotus aaltoilee, naama on pallukka, silmät syvällä, hymyjuonteet nähtävillä, kirkkaat silmät. Vaihtelee viikoittain, riippuen syömisistäni, siitä olenko muistanut käydä kävelyillä. Nukkua riittävästi. Syödä kuituja. Juoda vettä.

Ja tuosta tulee yksi syy alastomuuteen ja myös siihen, että ehkä ainoana sääntönä itselleni on, etten saa meikata, laittaa fledaa, photoshopata tummia silmänalusia tai muutakaan moista.

Ne muut syyt alastomuuteen? Pakotan itseni tulemaan tutuiksi ja sujut kehoni kanssa, siitä kun pyörittelen kuvia isolla näytölläni. (Eivätkä nämä neljän ensimmäisen kuvauskerran kuvat ole suurta tuskaa tuottaneet, mitä siihen oman kehoni katsomiseen tulee.)

Toki syynsä alastomuuteen on nykykulttuurissakin. Nykyään nuorehkojen naisten normaali selfieasento on sellainen, mikä ennen luokiteltiin eroottiseksi, tai mistä joskus on poltettu roviolla tai hyljeksitty moraalittomana ja arvottomana. Ja kyllä, ei, en koe itseäni kotoisaksi katsellessani noita selfieitä.

Myönnän, en ymmärrä niitä, mutta ehkä me tässä sitten olemme samalla viivalla. Minä teen alastonkuvia luonnon keskellä, he tekevät itsestään kauniita ja me kaikki ainakin kuvittelemme tekevämme just oikein?

No mutta. Alastomuus, koska alastomuus. Piste.

Kuvaa klikkaamalla pääset eilen, 22. tammikuuta, ottamaani kuvaan. Tuo kuura, voi elämä kun on kaunis!! Kuva aukeaa omaan välilehteensä, pääset takaisin tänne sulkemalla kuvan välilehden (tosin siellä sinun pitäisi myös päästä katselemaan sitä portfoliotani!).

Vain villasukat pysyvät

Kuulostaa ehkä hölmöltä, tämä minun projektini, mutta kun tähän listaan, miksi sitä teen, tuntuuko se sitten enää yhtä tyhmältä?!

  • Uuden oppiminen (mahdollisesti Photoshopissa uusia tekniikoita, jotta saa visionsa näkyviin)
  • Toteuttaminen (mistä suunnasta kuvaan, millainen sää ja miten siihen valmistaudun ja erittäin oleellisena, miten annan kehoni palautua kuvausten säästä, miten suojata kamera, mitä mukaan, muista nuotio ja pulla ja glögi!)
  • Sitoutuminen itseeni ja unelmaani (kuvaaminen, kuvien tekeminen, apurahan hakeminen näyttelyä tai kirjaa varten)
  • Muistiinpanot (paino, vyötärö, turvotus, syömiset, suoliston kunto)
  • Että edes kerran viikossa metsään, avoimin silmin ja nuotiotarpeet mukana!

Ajastasi kiittäen ja kumartaen

Minna Alaspää

P.S. Tässä toiseksi viimeisenä Taikaponikuva, mistä ei tullut yhtään sitä mitä ajattelin, ja mikä just siksi on minusta niin hieno! Taikaponin jälkeen on tuo musteella ja siveltimellä tehty työni.

%d bloggaajaa tykkää tästä: