Kolikoita oli paljon. Mies siirsi yhtä, liu’utti sitä pitkin pöydän pintaa, toisen samanlaisen viereen. Käänsi toisen nurinpäin, kolmannesta yritti nähdä vuosiluvun. Ei onnistunut. Nosti katseensa ylös kolikoista, katseli tuvan kaappeja. Kuin odottaisi, että suurennuslasi itsestään sieltä juoksisi tykö. Koska kaapit olivat hiljaa, murahti mies ja työnsi tuolia kauemmas pöydästä. Mies nousi ylös, piti ensin pöydästä kiinni, sitten tuolista, muutamaankin kertaan ähkäisi. Teki hitaasti kuin pelkäisi että tänään on päivä, jolloin keho irtisanoutuu työstään.
Pystyyn päästyään mies mutisi, käveli kohti kaappeja. Tovin etsi, löytämättä. Viimeisen kaapin jälkeen jäi katsomaan suljettua ovea, mikä vei pois tuvasta. Ovi oli ollut valkoinen, nyt oven puupeilien alareunat olivat keränneet pölyä ja sotkua. Ne oven osat, mitkä aina kolahtivat tiskipöytään, ne olivat kolhuilla. Valkoisen maalin alla näkyi harmaata, sen alla sinistä.
Mies muisti kaikki ne värit. Kaikki ne maalauskerrat. Ei hän itse ollut kaikkia maalannut, ei hän nyt hyvänen aika niin vanha vielä ollut. Kyllä onneksi vielä oli vankka hirsitalo vanhempi kuin hän itse, leivinuuni toiminnassa, pönttöuunit myös. Mutta se harmaa väri siinä oven kolhussa, se oli hänelle niin rakas. Ja raskas.
Ajatukset ja mielen kuvat vievät miehen niin kauas, että unohtui suurennuslasin etsiminen. Tuntui hävittävän kaikki voimat, upottavan jonnekin sellaiseen, mihin ei haluaisi upota. Mies piti tukea pöydästä, käveli kohti tuolia. Se vähäinenkin päättäväisyys ryhdissä, se oli hukkaantunut sisäänpäin kääntyvän katseen myötä. Vaikka mies istahti tuoliin selkä vasten tiskipöytää ja suljettua ovea, näki hän silti kaiken sen, mitä ei enää ollut.
Ei mitään hahmotusta siitä, kauan olen istunut tässä, tuijottamassa ruutua. Ei tuo mies päästäni hävinnyt, mutta siihen se jäi tuolilleen istumaan, päätään roikuttamaan. Epäkohteliasta hänelle, jättää sinne surunsa keskelle, mutta kun minä jäin nyt jotenkin jumiin.
Josko menisin vaikka vessaan välillä, ehkä pieni liikehdintä on okei. Tuuppaan tuolin kauemmas, selkä murahtaa kovaa, on pakko pitää kiinni pöydästä ja ähkäistä. Taisin sitten kuitenkin istua liian kauan; niskaa vihlaisee, hartiat paukkuvat. Kuin pitäisi asetella kehonsa taas järjestykseen, noustessaan ylös.
Ajatukset on jotenkin levällään. Kuin syksyn ensimmäiset tippuneet lehdet. Yksi oranssi tuolla, yksi mätäpilkkuinen tuolla, kolmas ajatuslehti tuolla. Näen pyykkikorin. Samat muutamat pyyhkeet, miehen työhousut, minulta muutamat sukat ja trikoot. Kaikki olleet siinä viikon tai muutaman, emme me niin likapyykkiä tuota. Ainakaan siihen tahtiin kun poikamme tuottivat, voi jestas! Aina oli pyykkikori muuttunut niin korkeaksi vaatevuoreksi, niin että ne päällimmäiset piti oikeasti asetella sinne. Ettei koko vuori sortuisi. Ja aina kun sain sen viisi koneellista pyykättyä, ilmestyi virnuileva poika paikalle, oli kerännyt syliinsä kaikki vaatteet lattialtaan. Välillä sitä silloin kiroilin, viimeisinä vuosina nauroin. Minkäs sille, virnuilevalle pojalle ja sen autokorjaajaopiskeluista sottaantuneille vaatteille. Tai identtisen veljensä raksamiehen likaisille vaatteille.
Kyllähän pojat edelleen tuovat pyykkinsä tänne, halvempi se on täällä pyykätä kuin ostaa konetta omaan pieneen kotiinsa. Mutta ei se ole sama, ne täydet ikeakassilliset vaatetta, kuin se virnuilu, ja huojuvan vaatevuoren kori. Siksi nyt tuijotan pyykkikorille ja itken. Tänäänkin. Toki olen elämässäni oppinut, että minuun jos keneen kyllä itkua mahtuu, mutta että taas. Ja kyllä, hahmotan kuinka hölmöä on itkeä pyykkikorin tyhjyyttä, mutta silti, itken.
Ei auta.
Ei mikään homma edisty, jos en sitä tee. Hiljalleen saan itkun loppumaan, ja käsi kädessä itkun kanssa tulleen hyödyttömyyden tunteen haipumaan pois. Kävelen takaisin pöydän ääreen, istun alas ja yritän hengittää oikein tosi syvään.
Kaikkia niitä kuvia ja muistoja, kaikkia niitä mies vaali, ja rakasti. Niitä vain oli niin paljon. Hetket ja sanat ja kuvat, ne aina tulivat yhtä aikaa, ryöppynä. Työnsivät toisiaan pois edestä kuin lintuparvi pellolla kylvöjen jälkeen. Mies tiesi, että tässä kohdassa vaimo olisi käyttänyt vertausta ”Kuin akat Stockmannin Hulluilla Päivillä, tappelemassa jostain ylihintaisesta turhakkeesta!” ja siksi hymähti, muistolleen. Tuo auttoi miestä, niin että sai itsensä järjestykseen. Mies ähkäisi ja nousi ylös, korjasi ne sangasta teipillä korjatut silmälasinsa, mitkä aina valuivat. Katsoi, että linttaan astutut aamutohvelit osoittivat oikeaan suuntaan ja lähti liikkeelle, kohti hiukan lommoista, ennen niin valkoista ovea. Naurahtikin muistolle, sille, kun naurava vaimo antoi hänelle lahjaksi aamutohvelit, vaaleanpunaiset.
Selkään sattuu, olen taas tässä tuolillani valunut ihan linttaan. Minne se ryhti aina katoaa, kun vähänkin uppoaa tarinansa maailmaan? Miksei vanha mies tohveleissaan ja minun napakka poikittainen vatsalihakseni voi kulkea käsikynkässä??
Venyttelen tuolissani taaksepäin, tasainen pauke kuuluu selkärangasta ja taas kulkee henki hiukan paremmin. Paremmassa ryhdissäni kurkkaan sivulle, näen suljetun valkoisen oven, vähän jo nuhraantuneen.
Tuo ovi pysyi tiukkaan kiinni silloin, kun pojat muuttivat omiin koteihinsa. Hiljaisuus ja tyhjyys oven takana oli niin pelottava, etten sinne uskaltanut pitkään aikaan mennä. Muutos oli niin valtava, ettei minun pieni sydämeni saati mieleni pysynyt tahdissa, ei sitten niin ollenkaan. Ennen siellä oli ollut pelimaailmaansa loitsuava, minua jo päätä pidempi täysi–ikäistynyt poika. Nyt vain tyhjyys. Sama oli yläkerran huoneessa, sinnekin jäi vain hiljaisuus ja palauttamattomat limupullot.
Yläkerta sai olla sellaisena kun oli, kuukausia ja taas kuukausia, mutta olohuone ei. Hyvä vaan, että toinen pojista otti tyytyväisenä sohvamme uuteen kotiinsa, sen likaisen, linttaan istutun, sen missä oli vielä neljän ihmisen pyllynjäljetkin. No viisihän meitä kyllä on, mutta tytär muutti jo pari vuotta aiemmin omaan kotiinsa. Poika ja sohva, kun ne lähtivät, jäi olohuoneeseen vain keinutuoli ja senkki ja televisio, pöly ja lika.
Olohuoneen tyhjyys, se väänsi sydäntäni kuin jotain helvetin tiskirättiä, ja veti avokämmenellä litsareita poskille. Olohuone, se perkele, se ilkkui minulle. Huusi että kukas sitä omaa aikaa aina itselleen halusi, miltäs se oma aika nyt sitten tuntuu onkos nyt kivaa kun kaikki lapset ovat omillaan ja täällä on vain miehesi ja sinä ja nyt saat tehdä ihan just sitä mitä haluat koska kukaan ei enää tarvii sua.
Aika monessa paikassa kirjoitetaan siitä miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa. Missään ei kerrottu siitä kaikesta, ei kunnolla. Miksi ei? Se, mikä seuraa siitä kun kaikki lapset ovat lähteneet pois kotoa, on pelottavaa. Sinne voi yksi pieni äiti hukkua, äiti, joka ei enää olekaan sitä mikä on luullut olevansa. Äiti, joka tajuaa, kuinka paljon on tehnyt asioita pieleen. Miksi siitä ei kirjoiteta, kun sinä itse tiput tilanteeseen, missä et ikinä ole ollut? Miksi ei kerrota, kuinka helvetin vaikeaa on löytää itseään, taistella läpi sen arvottomuuden tunteen, mikä tulee siitä kun kukaan ei tavallaan oikeasti kaipaa sinua? Ja voi luoja, miksi ei sanota, miltä tuntuu, kun tuttuihin paikkoihin ja maisemiin, niistä joka ikiseen liittyy muistoja poismuuttaneista lapsista? Kuinka pahimpina päivinä et pääse minkään ohitse, kun kaikki tuottavat muistoja ja niin kovan kaipuun?
Ennen kun mies avasi kolhiintuneen oven, hengähti hän syvään. Mies piti huoneesta kovasti. Vaimo oli rakastanut tätäkin huonetta, ja siksi miehen piti pitää kahvasta kiinni. Vaikka oli jo aikaa kulunut, silti ikävä oli niin kova.
Äh. Mitä ihmettä tuolle miehelle teen? Mitä minä itselleni teen?? Minun piti kirjoittaa kolikoista, mitä ostin kirpputorilta, niitä mitä katselin suurennuslasilla, vanhimmassa oli vielä Nikolai II:n kunniaksi kaiverrus, se oli vuodelta 1898. Kirppiksellä ollessani, kolmen euron kolikkopussi kädessäni, näin tarinan kasvavan mielessäni, miehestä ja kaipuusta ja pois lähtemisestä. Tarina sai vahvistusta niistä kirpputorilla olevista ihmisistä, varsinkin siitä yhdestä hassusta papparaisesta. Näytti siltä että mies olisi höpötellyt itsekseen. Silmälasit olivat aivan vinkkelissä ja kun mies kulki läheltä, näin että toinen sanka oli teipattuna. Miehellä oli jalassaan jotenkin aivan tärähtäneet aamutohvelit, enkä voinut kuin vain nauraa. Ne oli nuhjaantuneet mutta ne olivat vaaleanpunainset. Se kirppiskäynti piristi, niin kuin se yleensäkin tekee, siellä oleminen on kuin nettiselaimen päivittäminen, tai puhelimen uudelleen käynnistäminen. Se laittaa mieleni järjestykseen, ajan tasalle.
Viime viikonloppuna remontoin yläkerran vinttikamarin. Olohuone oli työstetty jo heti poikien muuttoja seuraavalla viikolla. Alakerran huone, sen työstin ehkä viikko olohuoneen jälkeen. Nyt oli enää yläkerran huone. Tapetoin, eristin ikkunan, nauroin samalla että turhaa hommaa koska joka kolosta tuulee sisään, tässä vanhassa hirsitalossa. Toinen pojista, se erityisen taitava pyykkikorityyppi, sen pelipöytä oli aina ollut samassa paikassa. Koska pojan vähintään kaksmetriset jalat olivat olleet aina samassa kohdassa, olivat varpaat hipsutelleet tapetin rikki. En raaskinut tehdä hienommin, enkä myöskään enää kolmen päivän tapetoinnin jälkeen jaksanut, vaan vain leikkaa–liimaa–askartelin, laitoin kukkakuvion kulkemaan tapetin reiän yli. Kun kaikki oli valmista, istuin alas katselemaan kaunista pientä vinttikammaria, ja ikkunasta auringonlaskua. Ulkona tuuli ja niin tuuli huoneessakin, mutten siltikään voinut sieltä liikkua.
Tuossa vinttikamarin remontissa, siinä kesti. Luulin, että vain laiskuutta, tai muka–kiireisyyttä, että siksi meni yhdeksän kuukautta, mutta taisi alitajuntani tietää paremmin. Minä itse luulin, että mieleni olisi jo rauhoittunut, enkä enää tipahtaisi niin syvälle suruun. Luulin, että olin jo löytänyt oman paikkani tässä hetkessä ja ajassa. Luulin, että osasin jo olla itsessäni.
”Paskanmarjat”
Mies ärähti ja avasi oven. Hän muisti, että vaimolla oli ollut suurennuslasi siellä yhdessä laatikossa ja siksi mies astui huoneeseen. Huone oli ollut vaimon työhuone, kukkahuoneeksikin vaimo sitä oli kutsunut. Enää ei ollut kukkia eikä vaimoakaan mutta mies tarvitsi suurennuslasin, koska kolikot, kirpputorille. Ei kuitenkaan halunnut vahingossa lipsauttaa arvokolikoita myyntiin, siksi suurennuslasi. Toisina päivinä mies jäi suremaan sitä mikä oli jo mennyt, mutta toisinaan hän murisi ja irvisteli niin että sai itsensä takaisin tähän hetkeen. Joskus asiat olivat hurjan vaikeita, joskus ne vain olivat asioita, vain asioita. Siksipä nyt, hän haki suurennuslasin ja kun taas istahtikolikoiden ääreen, korjasi silmälasejaan ja vielä kerran murahti, vielä vahvemmalla asenteella. Kirosi ääneen.
Perkele.
Se auttaa useasti, perkeleen tuoma asenne, mutta remontin jälkeen, valmiissa yläkerran huoneessa, auringon laskiessa, siellä tipahdin taas johonkin. Kuopukset olivat muuttaneet omiin koteihinsa yhdeksän kuukautta sitten. Nyt olin remontoinut ja siivonnut heidät pois talosta. Olohuone, alakerran huone, vinttikamari. Kaikki ovat kauniita ja sopivia eikä niissä enää ole limupullomeriä, eikä koppuraisten sukkien läjiä, eikä pelihelveteissään karjuvia poikia. Minulla oli vain aikaa, ja oli vain minä, ja minä olin edelleen niin… niin… turha. Arvoton. Tarpeeton. Surkea. Säälittävä.
Tuosta seuraavana aamuna päätin lähteä taas kirpputorille, siitä jotenkin oli tullut sellainen minun zen–paikkani. Kuljeskelin siellä, luurit päässäni, omassa kuplassani. Taas näin sen vanhemman miehen. Silmälasit keikkuivat nenänpäässä. Linttaan astutut aamutohvelit. Jäin miestä tuijottamaan. Hän lähti, minä menin. Taas oli kolmen euron kolikkopusseja, lisäksi oli taulu. Se oli vanha kuva, minkä päälle oli kirjoitettu vanhan ihmisen tarkalla ja täsmällisen kauniilla kaunokirjoituksella teksti. Taulu oli todella ylihinnoiteltu, mutta sai minut nauramaan niin, että lähellä olevat kääntyivät katsomaan nauruani.
Nyt taulu on olohuoneessamme. Kun meinaan hukkua kaikkeen aikaani mitä en osaa käyttää, ja kaipuuseeni mikä nakuttaa minut koloja täyteen, ja kiukutteluun siitä, kuinka tuhlasin arvokasta aikaa olemalla kamala äiti, silloin menen lukemaan tekstin.
”Joka päivä muista katsoa ylös. Siellä on tilaa ja kauniit pilvet, siellä on taivas, joka on ainoa mikä sinua rajoittaa (eikä välttämättä sekään!). Joka päivä muista katsoa varpaisiisi. Ne ovat lähimpänä kaunista maatamme, ja ne pitävät sinut pystyssä ja liikkeessä (sitä paitsi ovathan ne nyt niin kauniit, ne kymmenen varvastasi!). Kun oikein meinaa olla suru ja harmitus, muista kiroilla. Paskanmarjat toimii hyvin, perkele vielä paremmin!”
Kirjoittamisesta apu suruuni ja kilpailunovelli eli siis mikä tämä juttu olikaan??
Ajattelin, että lauantaisin kirjoitan kirjoituksen, jossa teen taustatyötäkin. Nyt vaan levisi NIIN laajaksi tuo lueskeleminen, että tanssit naurut endorfiinit dopamiinit ja mielihyvät siirtyvät hiukan ettepäi. Nyt siis hyppään aidan matalimman kohdan yli, tällä kirjoituskilpailunovellillani, mikä löytyy myös tästä Lapin kirjallisuusseuran kokoamasta antologiasta. Kilpailuun osallistuneista 261 tekstistä tuo minun ja 31 muuta tekstiä pääsi antologiaan. Kelpo teksti siis, ainakin minun ja raadin (ja aina kaikkea kehuvan äitini!) mielestä 🙂
Kirjoitin novellini syyskuussa 2022, kun kaksospoikiemme poismuutosta oli vajaa vuosi. Kokonainen vuosi meni, että tokenin tyhjyydestä ja kaipuusta ja kaikesta siitä ajasta, mikä vapautui, ja mitä kukaan ei halunnut itselleen, en edes minä. Äsken kun etsiskelin, löysin termin tyhjä pesä, johon ainakin minä tuolloin upposin ja hukuin, ja mistä puhuminen oli lähes mahdotonta, valtaosa (nuorempien lasten) äideistä tuijotti todella pitkään eikä mitenkään voinut käsittää, kuinka saatoin kokea oman ajan niin raskaaksi.
Saattaapi olla, että tästä asiasta kirjoitan joskus tulevaisuudessakin, mutta tässä, olen tämän asian tiimoilta kirjoittanut aiemminkin:
- 7.11.2021 Kun lapset muuttavat pois kotoa
- 7.6.2022 “Sun ruuhkavuodet on ohi!”
- 17.7.2022 Tarina yläkerran huoneesta
- 3.7.2022 Pitkät tissit ja suonikohjuja
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna
Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan! (En tuputa en ahdistele enkä lähetä postia useammin kuin 2 krt/ kk!)
