Tarina yläkerran huoneesta

Kädessäni oli nuppineulapaketti, sitä tuijotin. Mietin, kuinka hulluksi kaikki oli mennyt. Vai minä? Koska siis oikeasti, nuppineuloilla??

En tiedä miten sen ajattelin käytännössä olevan mahdollista. Että teini pääsisi karkaamaan näiden avulla? Harsisi kasaan pidemmän, köysityyppisen, ja sillä ikkunasta? Nuppineulalla ranteitaan rahnuttamalla, tai tökkimällä suonensa rikki??

Elämämme oli nyrjähtänyttä enkä vielä silloin yhtään ymmärtänyt miten tähän oli tultu.

Mieheni oli tulossa kotiin teinimme kanssa. Oli hakenut lapsen mummikkalasta, minne poliisi oli teinin vienyt, tämän jäätyä kiinni varastamisesta.

Sanovat, että makea voi olla ihmiselle pahasta. Tiedä sitten pahasta, mutta ainakin tuolloin se katkaisi teinin hatkareissun. Päätellen raivoisista kommenteista, mitä hän isovanhemmilleen tuolloin heitteli, oli tuon kertainen makea helvetistä seuraava.

Alempana olimme epäilemättä vain me, vanhemmat, ja erityisesti minä, jonka hän epäilemättä toivoi palavan hitaasti ja tuskallisesti.

Omarilla päällystetty munkki, sepä se silloin hänet vei Kilon poliisiasemalle. Ja muuten mainioita ajoituksia taas, just äsken viestittelin tuon nyt jo nuoren aikuisen kanssa. Kerroin tästä blogipostauksesta ja siihen päätyvästä munkista. Hän taas kertoi edellispäivänä syöneensä munkkia, sitä Omarilla kuorrutettua, ja hihittäneensä noille teinivuosille.

Silloin ei kyllä yhtään hihitelty, ei. Yksi huolenaiheista olivat ohuet jäljet käsivarsissa, reisissäkin.

Teini viilteli. Jälkiä oli jo sen verran, niitä vaalentuneitakin, että tovin se jo oli jatkunut. Ehkä seiskaluokasta alkaen, jolloin yläasteen kovuus alkoi hiljalleen näkyä? Vaiko kasiluokalla, jolloin teinin rytmihäiriöt ja paniikkikohtaukset kasvoivat samaa tahtia kiusaamisen myötä? Kyselin syitä viiltelyyn. ”No”, ärsyyntynyt huokaus ja ihan-sama-olankohautus, ”kaikkihan sitä nykyään tekee.”

Siksi nuppineulapohdinta.

Pieni pätkä päiväkirjastani.

Tarina yläkerran huoneesta – kun kaiken pohja alkaa pettää

Jokaisen yläkerran huoneen laatikon, purkin, purnukan kävin läpi ja keräsin kaiken terävän talteen. Ettei teini raivopäissään, hatkareissulta kotiin jouduttuaan tekisi itselleen, niin.

Seuraavalta reissulta ei teiniä palauttanut poliisi vaan mieheni, joka kärsivällisesti odotti siellä, minne oletti teinin menevän (olikin viimeinen kerta kun teini sinne meni…). Harmi vaan, että silloin kun keräsin kaiken terävän pois (myös ne nuppineulat!), en silloin tajunnut ruuvata ikkunaa umpeen.

Olisi pitänyt.

Kun teini silloin tuli… tuotiin kotiin, tutkin hänen laukkunsa ja vaatteiden taskut, terävät pois. En tainnut paljoa puhua, tiesin, ettei teiniä olisi kiinnostanut. Kun on hyvä hengausreissu kavereiden kanssa keskeytetty, silloin on teinin ajatukset äitiään kohtaan yhtä lämpimät kuin olotila läpimärkänä, marraskuisen myrskyn räntäsateessa.

Heitin hänelle myös, ettet vaan karkaa yön aikana, ethän?

Siitä se idea sitten lähti, kuulemma. Yhdellä lauseella tarjoilin meille molemmille, kultaisella tarjottimella ja kimallepaperiin käärittynä. Hänelle idean ja minulle ymmärryksen, että kun teini päättää, teini tekee.

Jälkeenpäin teini itsekin sanoi, ymmärtäneensä siinä tehdessään. Kuinka tyhmää, kuinka riskialtista. Kertoi, että helvetisti pelotti, monikin asia.

Tikkaat. Se että me heräämme. Kävelymatka bussipysäkille. Sanoi että pahimmin pelko väänsi vatsaa kun sen epämääräisen sotkuisen talon luota, missä poliisitkin toisinaan olivat vierailleet, sieltä kaahasi auto.

Mutta ei hän voinut pakittaakaan tekemisestä, ei tietenkään, koska teinipäättäväisyys, mitä teini itsekään ei pysty nujertamaan, vaikka vaan haluaisi palata takaisin siihen turvalliseen, entiseen.

(Tästä syystä sympatiani on, ja tulee aina olemaan teinien puolella.)

Yläkerran huoneen ikkuna, sellainen vanhan maalaistalon kaponen ikkuna. Pienet tikkaat talomme yläkerrasta, seinää pitkin. Kakkostielle vajaat neljä kilometriä. Älä siis sano, etteivätkö teinit pystyisi ja kykenisi. Vaaditaan vain tahto, ja syy, ja teini epäilemättä kiipeää vaikka Himalajan yli, kesätossuissaan, energiajuomien voimin, heittämällä.

Tarina yläkerran huoneesta – aina vain syvemmälle

Heräsin siihen kun mies sinkosi yläkerrasta. Huusi että teini on karannut.

Olet varmasti joskus herännyt ja tajunnut nukkuneesi pommiin? Tiedät sen melkein-sydämenpysähdyksen? Lisää siihen kaikki tunteet, mitä ihmisessä vaan voi olla ja niin että ne iskevät kimppuusi täydellä voimalla kun vielä olet siinä heräämisen ja unessa olon välimaastossa ja sitten siihen vielä kaikki mahdolliset vaistot, mitä ihmiseläimessä on.

Se oli muuten tosi kaunis aamu.

Usvainen, oiskohan ollut alkukesää? Viileä oli kuitenkin. Minulla oli päälläni se ylihintainen toppatakki, se mitä ostaessa teinikin oli ollut kanssani, hevosmessuilla. Vaikka toppatakki olikin, hampaani löivät yhteen.

Tuskinpa kylmästä. Minä kävelemässä edestakaisin pientä pätkää koivukujallamme. Mies autonsa kanssa etsimässä teiniä lähitienoilta, mikä on tasan yhtä hyödyllistä kuin lähteä tuon punavihersokean mieheni kanssa puolukkametsään.  

Mitään ei näe, mitään ei löydä.

Yksi elämäni ravistelevimmista kysymyksistä ja hetkistä elämässäni, mitä toisinaan edelleen mietin, on ollut hätäkeskuksen tädin ”Miltä tämä teini näyttää, mitkä ovat tuntomerkit?”

Oletko sinä koskaan miettinyt, miten kuvailisit tärkeimpääsi, yhtä rakkaimmistasi?

Sitä jonka tunnet (muttet sitten kai tunnekaan?), tiedät hänen koko elämänsä (vai tiedätkö?). Jos täytyisi antaa tuntomerkit ihmisestä, joka on kadonnut, ja joka pitäisi löytää; sellaiselle, joka ei yhtään tiedä millaisesta ihmisestä puhutaan?

”No sellaiset vaaleanruskeat hiukset vihreät silmät enkä tiedä missä vaatteissa oli tai mitä kantaa mukanaan koska karkasi ikkunasta yön aikana ikkunasta enkä edes tiedä onko sillä kenkiä jalassa koska mies nukkui patjalla ulko-oven edessä ettei se pääsisi karkaamaan.”

Ei tuolla paljoa teiniä löydetä pääkaupunkiseudulta, ei.

Yläkerran huoneesta ja lastensuojelusta

Seuraava niin kovin monisyinen muisto tuohon yläkerran huoneeseen onkin siltä ajalta, kun teini oli lastenkodissa, taisi olla tuon ikkunakarkaamisen jälkeen. Lastenkotiin hän meni, kiireellisellä huostaanotolla, pyynnöstämme. Emmehän me pystyneet takaamaan hänen turvallisuuttaan, näemmä.

Olin jo vuotta takaperin soittanut puhelun, aikana ennen munkkeja ja ikkunareissuja. Ikimuistoinen, tuskallinen, kipeä, mutta helpottava puhelu.

”En kyllä yhtään tiedä mitä minun pitäisi sanoa enkä todellakaan enää tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta auttakaa, lastensuojelu, auttakaa?”

Koska lastensuojelu on aina niin tapetilla (toisissa tapauksissa erittäin vahvasta syystä, valitettavasti), haluan kiittää meidän auttajia. Kiitos sossutädeille ja perheneuvojille ja ja koulukuraattorille ja psykiatrian poliklinikoille, kaikille, ketkä kaikki nuo vuodet tekivät vain meidän hyväksi, meidän pyynnöistämme.

Tiedätkö, miksi somessa näkyy ”Oletko nähnyt tätä teiniä?”-ilmoituksia? Tiedätkö, että toisissa tapauksissa vanhemmat ovat ne ainoat, ketkä lapsukaista etsivät?

Minä en tiennyt. Nyt tiedän. (Tiedän myös miltä tuntuu laittaa tuollainen ilmoitus someen.)

Jos teini karkaa lastenkodista, ja hänestä tehdään virka-apupyyntö poliiseille, on heidän aktiivisuus asian suhteen kuin yrittäisi kaatosateella suojautua postimerkin alle.

Olematonta. Hyödytöntä. Ei teiniä löydetä, koska ei etsitä. Jollei teini itse tee jotain, mikä toisi hänet suoraan poliisin syliin, ei häntä löydy. Sama pätee äitiin. Jos teini ei halua tulla löydetyksi, häntä ei löydä, ei ennen kun hän itse tahtoo.

Yläkerran huoneesta ja lattian hiomisesta

Siksi pakotin itseni ymmärtämään, että eteenpäin on mentävä, vaikka yksi puuttuu (en edes tässä lähde kertomaan, miltä tuo tuntui).

Päätin työstää yläkerran lattiaa, koska ymmärsin. Jos huoneenomistajateini ei tahdo kuulua perheeseemme, en sille voi mitään. Remontoisin huoneen niille nuoremmille, ketkä ihan just kohta alkaisivat oireilla sitä, että äiti tekee kaikkensa sen eteen, joka ei ole paikalla, ei ehkä koskaan tulisi olemaankaan.

Lattiantyöstön aikana teinin lastenkotiasuminen siis muuttui hatkareissuksi. Muistan täsmälleen sen kohdan huonetta, missä olin polvillani hiomakoneen kanssa, kun mies soitti. Teinin eka lukiopäivä, miehen piti viedä teini takaisin lastenkotiin.

”Mä olen nyt tässä pihassa, muttei näy. Missä sen piti olla?”

Taas.

Oli meillä kuitenkin jossain vaiheessa bileet siellä vaiheessa olevassa huoneessa. Nuoremmat tyypit raahasivat patjan vaatehuoneeseen, mihin patja just melkein mahtui. Telkkari kiskottiin patjan päätyyn. Oli karkkia ja popparia ja suklaata ja heillä leffa. Minulla lattiantyöstö ja koska tuttu leffa, pysyin kärryillä vaiks olinkin telkkarin takana.

Tuonne yläkerran huoneeseen vie just sellaiset hienot maalaistalon kiertyvät portaat niin kuin vain voit kuvitella. Seinät ovat lämpimänkeltaiset, katto viileänkeltainen, portaat aivan fantastisen myrkynvihreät. Teini itse oli murkkuikäisenä maalannut lattiansa. Maalasi takanurkista oviaukkoon päin mutta kynnykselle päästyään tajusi. Puhelin oli vaatehuoneessa, siellä vastamaalatun lattian toisessa päässä.

Hänen ollessaan hatkareissullaan, kävin usein yläkerran huoneessa. Aina jouduin siinä kahden ylimmän portaan kohdalla keskittymään hengittämiseen, etten unohtaisi sitä tehdä. Joka kerta siinä kohdassa niin kovin toivoin ja vaan niin kovin jouduin pitelemään kauhukuvat poissa mielestäni. Eloonjäämisvietti, sekä se on? Piti tämän äidin liikkeessä ja teinin poissa pahimmista paikoista?

Kuluneena talvena olen tosi vähän käynyt yläkerran huoneessa. Yhtä viileää siellä on nyt kuin silloin kun teineistä jälkimmäinen muutti huoneeseen. Tuo huone lämpiää vain takalla, mitä tämä teini ei jaksanut aina lämmittää. Ei ehtinyt. Sillä oli kiire pelata.

Sitä kaunista puulattiaa, minkä silloin vuosia aiemmin sain esiin kaikkien maalikerrosten alta, ei sitä näkynyt. Ei, koska oli niin pimeää; musta lakana oli vedetty ikkunoiden eteen, että näkyisi peli paremmin. Ei, koska oli kuin olisi pallomeressä kävellyt; pallot vaan olivat tyhjiä limupulloja, tai vaatekasoja.

Yläkerran huone ja sen takka

Yhtä viileää siellä on edelleen, emme me ole miehen kanssa uunia juurikaan lämmittäneet, sen jälkeen kun lapsukainen kahdeksan kuukautta sitten muutti pois. Toinen osa yläkerrasta on rakentamatonta tilaa, jättimäisenä varastona; harvoin siis on asiaa vintille. Miksi siis olisimme tyhjää huonetta lämmittäneet?

Huone on pieni, joten takan, tai uunin, miksi sitä nyt sitten nimittääkään, sen lämpö kyllä lämmitti. Etenkin jos sen lämmitti oikein urakalla, niin kuin tuo teineistä ensimmäinen teki. Lämpimästä pitävänä ihmisenä hän toisinaan VÄHÄN lämmitti.

Silloin oli takka niin kuuma, ettei siihen voinut mennä lähelle, saati koskea; huoneessa oli varmaan yli kolmekymmentä astetta. Hän oli tyytyväinen.

Muistan takantekijät.

Kaksi vanhempaa miestä, taisivat kaveruksia olla, toinen taisi olla apumiehenä. He kävivät täällä pian muuttomme jälkeen, kesällä 2011, hyvää työtä tekivät.

Korjasivat molemmat piiput, mikä oli tarpeen, puulämmitteinen talo kun tämä on. Sähkökiukaan tilalle saimme maailman parhaat löylyt antavan puukiukaan. Lisäksi he tekivät tuon vintin huoneen varaavan takan ja kyllä, varasi se.

Mieheni sai muurareilta vinkin, ”Jos meinaa flunssa kaataa sänkyyn, kaadat mukiin, lämmität oikein lämpimäksi ja sitten juot. Ei muuten flunssaa tule!”

Emme oikein osaa sanoa pitääkö tuo paikkaansa. Minä en juo, mies juo oluensa mieluummin kylmänä kuin lämmitettynä.

Yläkerran huone on nyt jälkimmäisen teinin muuton jäljiltä. Verrattuna siihen, miltä se näytti ensimmäisen teinin muuton jäljiltä, on huone nyt oikeastaan tyhjä.

Aiempi oli kauhistus, koko huone, ”En mä noita tarvii, jätän vaan tänne!”-pyörremyrsky. Nyt se on vain ”No ne kirjoituspöydän laatikot saatto jäädä tyhjentämättä ja ehkä sinne vaatehuoneeseenkin jäi multa jotain mitä en uudessa kodissani tartte eikä tota sänkyäkään ku se on siihe rakennettu ja te saatte ton jätesäkillisen noit tyhjii pulloi voitte viiä ne si kauppaan saat säki äiti vähä rahaa”.

Rakas rämä elämämme

Minulla on nyt kuukausi aikaa remontoida ja työstää ja sisustaa tuo huone, siitä tulee minulle kirjoitushuone ja isännälle musiikkihuone. Kuukauden päästä yläkerran huone toimii, oletettavasti ensimmäistä kertaa talon satavuotisen historian aikana, majoitustilana, järjestämässäni hevoskuvausviikonlopussa.

Tytär, tuo hatkareissuillut teinimme, on muuttanut yhteen poikaystävänsä kanssa. Teiniajan päättäväisyys on jalostunut; se on muuttunut ihailtavaksi päämäärätietoisuudeksi. Helsingissä, missä elämisen ja asumisen kustannukset ovat aivan eri planeetalta kuin täällä lounaishämäläisissä pikkupaikoissa, on tuo piirre auttanut pärjäämään.

Limupullopojan, tuon jälkimmäisen teinin kirjoituspöydän laatikot ovat minulta edelleen siivoamatta, mutta ei sen väliä. Tärkeintä on se, että poika itse voi hyvin, pitää elämästä omassa kodissaan. Käy töissä, pitää eniten yövuoroviikoista. Pyörittää omaa talouttaan, kaupassa eilen käydessämme näkyi ostavan pastakastikkeen ja myös hyvän aamiaisen ainekset. Lapsi jota ei kotona asuessaan saanut hereille, ei ole kertaakaan nukkunut töistä ohi.

Kaksoset naurattivat minua eilen. ”Siis huomaaks meidän muuton muka nii selvästi teidän ruokaostoissa?” kysyi täysi-ikäistynyt lapsukaisemme, minua kahta päätä pidempi, jonka lautanen oli niin kukkuroillaan kuin voi, ilman että valuisi reunan yli. Kaksosveljellä oli täsmälleen samannäköinen ruokasatsi.

No joo, saattaa sen ehkä huomata.

Eilisellä kauppareissulla oli samankaltainen ostoskori myös toisella kaksospojista, joka hänkin elää tyytyväisenä omaa elämäänsä, työssäkäyvänä nuorena aikuisena. Tämän lapsukaisen huone, sekin toimii majoitustilana, oikein hyvänä sellaisena.

Tuon huoneen työstin jo aika pian pojan poismuuton jälkeen, oli pakko. Hieno huone tyhjänä, eihän se ole hyvä. Varsinkaan kun se on tuossa silmien alla, alakerrassa.

Rakas rämä elämä, täällä talossa, joka puolella, kaikkialla. Myös portaikossa.

Ennen yläkerran huoneen tapetointia puran pois sen limupullopojalle rakennetun sängyn. Kuljen taas sen rakastettavan myrkynvihreän portaikon ja lähes jokainen porras kertoo just sitä, mistä tässä kaikessa on kysymys.

Ne alimmat portaat, ne perkeleet, ne heittivät minut talvella selälleen. Ilmalennosta laskeuduin selkä edellä portaanreunaan ja siitä lattialle. Pitkään pohdin mistä välistä ilma kulkee, ja toimiiko selkä, vai siihenkö jään. Toiseen reunaan osunut kyynärpää pisti miettimään toimiiko tuo nivel enää ikinä.

Oli muuten elämäni ensimmäinen tapaturma, missä ei ollut mukana hevosleikkiä tai oikeita hevosia tai lenkkeilyä tai jumppaohjaamista. Vain minä itse ja se säikäytti minut. Portaat muistuttivat kuolevaisuudestani, siitä että ei-mitään-tehdessään voi sattua ihan mitä vain.

Sitten taas se kohta, missä portaat alkavat kääntyä, ne olivat napakat nytkin, kun tyttären poikaystävä toi turhaksi jääneen sängyn, ”On meillä sitten paikka nukkua kun tullaan kylään!”.

Aina se kaarre on ollut haastava, joka kerta vaatinut lähes yliluonnollisia voimia sekä edellä menevältä että perässä tulevalta. Pitää yhtä aikaa nostaa ja kääntää pystyyn ja olla liukastumatta ja kuunnella vielä sitä kaveriakin, että samaan tahtiin mentäisiin.

Tyttäremme, joka vuosia sitten kulki omilla reissuillaan, se oli hänen puhelimensa, mikä silloin onnistuneen lattianmaalauksen päätteeksi jäi jumiin vaatehuoneeseen. Hänelle puhelimen haku lattianmaalauksen päätteeksi oli itsestäänselvyys ja voi että kun sitä aina jaksan ihailla.

Jos siis minulta kysytään, portaamme pysyvät tuollaisina. Kun minusta on tullut kelpo lannoitetta puskillemme tai pelloillemme, sitten tehkööt mitä huvittaa. Myrkynvihreiksi portaat on maalattu, koska joku nyt vaan joskus on niin päättänyt.

Myrkynvihreinä ne pysyvät, koska minä niin päätän. En minä halua unohtaa yhtäkään näistä muistoista enkä kivuista enkä itkuista enkä toivottomuuksista enkä nauruista tai riemuista tai onnen tuokioistakaan. Minä haluan muistaa, ja minä haluan nähdä kaiken.

Erityisesti ne ylimpien portaiden vaaleanruskeat jalanjäljet.

Ajastasi kiittäen

Minna Alaspää

P.S. Edellinen tämän saman kategorian postaus löytyy tästä: “Sun ruuhkavuodet on ohi!” ja kaksosten poismuuton jälkeinen postaus: Kun lapset muuttavat pois kotoa

Aikaa lueskella enemmänkin?

Ihan vaan jos on halua lukea kirjoituksiani ja katsella kuvia enemmänkin, laitan tähän helpon tavan etsiä juttuja. Tämän tekstinpätkän alta löydät ensimmäisenä tässä postauksessa käytättämäni kategorian. Sen jälkeen luettelona on kaikkien blogissa käyttämieni kategorioiden lista.

Viimeisenä on rivissä tässä postauksessa käyttämäni tagit.

Alimpaa löydät nopean tavan päästä takaisin etusivulle.

Klikkaa jotain, ja käy kurkkimassa, mitä löytyy vai löytyykö mitä!

Etusivu » Tarina yläkerran huoneesta

Jätä tähän kommenttisi/ palautteesi/ toiveesi!

%d bloggaajaa tykkää tästä: