Muutama sana vain – Päättämisestä, kirjoittamisesta, remontista ja ajattelemisestakin

Teen testin. Kakskytkol minsaa aikaa, ja sen päälle seitsemän minsaa aikaa kammata virheet ja töksät pois. Aika alkaa nyt.

Tätähän siis teen joka aamu, siellä metsässä. Minulla on siellä se räsymatto, minkä alla on jätesäkki, ei hanuri kastu niin paljon. On keraamikon tekemä kaunis kahvikuppi, ihan oikea kuppi. On auringonnousu, tai aikaisen aamun taivas jos nyt en ihan heti neljältä metsässä ole.

Räsymatolla istuessa, kahvia juodessa, siellä se on selän takana odottamassa. Vesuri ja se kuusipelto, missä olisi pitänyt vesurin laulaa jo vuosia sitten. Hitsit kun elämässä vaan on ollut tässä kaikenlaista viimeisen vuoden… kahden? kymmenen? vuoden ajan, ettäkö olisi sinne takametsäämme ehtinyt raivaamaan vesaikkoa, kuusien kasvua hidastamasta.

No. Olen siellä nyt.

Niin ovat myös ne vahvat ja kauniit kuusentaimet, mitkä äiti maa sinne ihan itse on tarjoillut. Sitten on ne rimpulakuusentaimet, missä on tehotuotannon ajatus. Ja hahaa, on myös ne kauniit koivut ja pihlajat ja männyt.

En edes muista mikä se oli, mikä kaatoi sen vanhan ison kuusikon, minkä tilalla nyt on tuo mikä siellä nyt on. Mekö, ahneet metsänomistajat päätimme pyyhkäistä hehtaarin metsää halkipoikkipinoon? Vai oliko se kuitenkin tapaninmyrsky vuonna 2011 (mikä teki paljon pahempaa jälkeä kuin paperitehtaan vierailu)?

Jompikumpihan se oli.

Muutama sana vain, kirjoittamisesta

Mutta ei se vesuri karkaa. Niin kun ei metsän siistiminenkään. Ajatukset kyllä herkästi karkaavat, ja siksi joka aamu kirjoitan. Aamusivuja tajunnanvirralla. Kolme sivullista kirjoitan. Sen jälkeen kaksikymmentä minuuttia, jostain annetusta aiheesta.

Voin muuten antaa vinkin.

Jos tuntuu, että ajatuksia on liikaa, tai ettei mistään saa kiinni, istu alas muistikirjan kanssa ja kirjoita kaikki mitä mieleesi tulee.

Siis ihan kaikki. Jokainen kauppalistan pätkä tai muistiin merkattava tai suuri oivallus. Kaikki vaan muistiin, kirjoitat niin vikkelään kun kädestä lähtee, koska koko ajanhan päässä suhisee.

Paitsi sitten kun on se muistikirja ja lyijykynä ja komento kirjoittaa tajunnanvirtaa.

Hiljaista on.

Tosi hiljaista. Kynä ei lennä eikä ajatuskaan, päässä on hiljaista, ainakin hetken. Melkein kuin olisi Lapissa vaeltamassa, jolloin päässä välillä piipahtaa joku ajatuksenkaltainen, mikä sekin menee pian pois.

Tämä tämänhetkinen. Ei varmaankaan ole upein blogikirjoituksistani, mutta tämän nyt tahdon sinulle kirjoittaa, koska harjoitus tekee mestarin; tahdon avata, miten minä yritän kampittaa omat virheeni.

Suurin ongelmani kirjoittajana on se, etten uskalla päättää. En uskalla päättää sitä, mikä on se kantava ajatukseni enkä myöskään uskalla konkreettisesti päättää tekstiä. En myöskään uskalla antaa alun olla niin, että editoidessani tekstiä antaisin jo editoidun olla. Kuin pitkälle voi päästä kun aina muovaa vaan sitä alkua uudestaan ja uudestaan?

Aikas sama kuin parturi-kampaajakouluni rehtori, joka totesi miesten hiustenleikkauksen yhteydessä ”Aina löytyy yksi karva, joka on millin pidempi kuin viereinen. Joskus täytyy vain päättää, että nyt riittää, nyt on valmis.”

Tätä samaa sanoivat mainiossa kirjoittajilla tarkoitetussa podcastissa. Paremmaksi kirjoittajaksi tulee, kun oppii päättämään, tietää mitä haluaa ja miksi sitä haluaa, ja kun pitää huolen perusteista (uni, ravinto, liikunta).

Jos en harjoittele niitä, mistä en pidä (eli en siis osaa), en voi oppia tykkäämäänkään. Siksi tämä, tänään, koska tajunnanvirran ja aikarajan myötä en voi edes harkita lähteväni sille linjalle, mille aina lähden. Tuttu on turvallista, vaiks ei itsekään siitä pitäisi.

Minulla oli instatarinoissa tämä kuva, ja mitä enemmän tätä lähiruoka-ajatusta olen miettinyt, hitsit että tulee hyvälle tuulelle. On riemu asua paikassa, missä pääsen joka aamu metsän keskelle juomaan kahvia ja kirjoittamaan ja tekemään hyötyliikunta/metsänhoitoa. Ja se kantarellirisotto, tarviiks kertoa kuin hyvää se oli!?

Muutama sana vain, remontista

Kakskytkolme päivää aikaa tehdä talomme kahdelle huoneelle jotain. Toinen tarvitsee siivouksen ja tavaramäärän rajun vähentämisen. Toinen tarvitsee uudet tapetit, uudet pöydän, uuden tuolin, muutaman laudan seinälle, kirjahyllyiksi.

Tyhjiä huoneita, tarpeettomia, tavallaan, muttei kuitenkaan yhtään tarpeettomia. Kakskytkol päivää tulee siitä, että elokuun puolivälissä järjestän kymmenennen Hevoskuvauspäiväni, ja sen jälkeen kuvankäsittelypäivän, ja vihdoin saan toteutumaan haaveeni siitä, kuinka pystyn tarjoamaan majoitustilaa täällä kotonani Päiväkummussa.

Kuin hienoa olisi jatkossakin saada järjestettyä hyvinvointipäiviä, joissa pointtina on kirjoittaminen tai kuvankäsittely tai hevoskuvaaminen, ja sitä kautta näyttää kuinka rauhallista voi elämä maaseudulla olla. Kuinka hyvää on kun saa ruokapöydästä keräillä sellaisen hotelliaamiaistyyppisen, ehkä käydä vähän kävelemässä tuolla pienellä hiljaisella harjulla, saunoa saunassa mihin mahtuu vain kolme ihmistä, mutta mikä antaa vajaassa kuudessakympissä niin pehmeät ja hikevät löylyt.

Isäntä just äsken mittasi, ne lauteet. Kakskytkol päivää aikaa työstää lauteet uuteet uskoon ja vähän siivota saunanmuuria.

Yläkerran huone, saunanlauteet, saunanhormi. Kaikkiin aikaa kaksikymmentäkolme päivää. Kaikki asioita, mitkä ovat olleet siinä to-do-listalla jo ykstoista vuotta, roikkumassa.

Muutama sana vain, ajattelemisestakin

Kaikki se, mikä ei just nyt ole rikki, tai rikkoutumassa, tai karkaamassa, tai radikaalisti muuttamassa elämääsi johonkin suuntaan, kaikki ne vain roikkuvat siinä ”tartteisha noilleki jotain”-listalla, kaikilla meillä.

Ja ainakin kun itseäni miettii, roikkuu siinä paljon muutakin ja paljon sellaista, mistä ei koskaan mieti, että onko oma suhtautuminen kyseiseen asiaan oikea, vai pitäisikö ajatusta korjata. ”Kyllä mä huomenna sinne kävelylenkille!” ymmärtämättä, että joka päivähän minä kävelen metsään ja takaisin, ja metsässä eestaas. ”Miten mä nyt taas söin tota suklaata?” ymmärtämättä miettiä, maistuiko se nyt hyvältä, ja että oliko siinä joku hyvä juttu taustalla, miksi suklaata halusin.

Kaikki oikeastaan menee vähän samalla tavalla kuin tämä tajunnanvirtaharjoitus.

Ei meinaa lähteä mitään ei sitten niin millään. Joutuu jo vähän kiukkuamaan itselleen, että oikeastiko näin surkeaa jälkeä teen, että enkä osaa muuta kuin kirjoittaa tai edes ajatella kuin vain kauppalistoja tai ”Sitten minä menin kauppaan ja kun tulin takaisin…”-raportointia?

Kuitenkin, yleensä siinä kahden ja puolen sivun jälkeen saa kiinni jostain ajatuksesta, mikä lähtee aukeamaan ja parhaimmillaan tavalla, mikä saa hihkaisemaan, ”Ei hitto!! Totta!!”.

Hah. Kello soitti. Kakskytkol minsaa tuli täyteen.

Tuli. Oikeasti.

Hyvä kuitenkin, että sain kerrottua sinulle yläkerran ja saunan remontista ja siitä, kuinka niitä nyt lähtee tekemään, koska on mitä mainion syy siihen.

Itse asiassa yläkerran huoneen remontille hyvä syy on kyllä, pienenpieni majoitustoiminta mutta vielä parempi on se, että onpa sitten kunnon kaunis huone tarjota jos ja kun lapsukaisemme tulevat kylään, tänne landekotiin!

Alla on neljä kuvaa, joita klikkaamalla pääset katsomaan kyseisen tapahtuman facebooksivua. On kaksi Hevoskuvauspäivää, yksi kuvankäsittelypäivä ja sitten se majoittumisviikonloppu, mihin tämä kakskytkol päivää tähtää.

Tänään oli tällainen lyhyempi, pienempi, vikkelämpi kirjoitus. Kiitos kun olit ja luit!

Terkuin

Minna

Tulevia juttuja: