”Sun ruuhkavuodet on ohi!”

No johan nyt on perkele. Kaikessa helppoudessaan ihan hullun vaikeaa, jo pelkän aloituksen olen tänään kirjoittanut jo kymmeneen kertaan. Toissapäivänä kuuteen kertaan.

Ehkä koska musiikki?

Oih, musiikki!!

Kas, ja hups, juuri taisi tämä postaus lähteä niin eri suuntaan kuin mihin piti.

Musiikki ja tanssiminen

Kuuntelen musiikkia, niin kun aina teen, olen aina tehnyt. Megasuosikkini lienevät samat kuin muutamalla muullakin seiskytluvun tyttösellä. Oi Dingo, te kaikki!! Ja John! Donnie!

Rippileirillä olin rastafarivaiheessa, oli leveät lahkeet ja hiukset pikkuleteillä. Kukaan ei varmaan osaa arvata, minkä värisillä teipeillä olivat minilettini kiinni; tai mikä musiikki keinui luureistani.

Joo, arvasit oikein, tietty ne oli pinkki ja harmaa, ja punk raikui päässäni.

Että olenkin vitsikäs.

Muistan myös olleeni reiveissä joskus yhekskytluvulla, ainakin stadin Paasitornista ja Kaapelitehtaasta on jonkinlaisia muistoja savukone-laser-teknotaivaasta. Sitten noiden aikojen on kyllä biittimäärä tullut alas ja musiikin monotonisuus muuttunut paljon monisyisemmäksi.

Housemusiikki, sitä olen koko täysi-ikäisyysaikani rakastanut, vajaat kolkytvuotta. Nimike ”house” kerää alleen kaikenmoista poljentoa, en edes tiedä mitä nimikkeitä sen alle menee enkä todellakaan tiedä, onko se oikea nimike.

Huihai, tämä mikään musiikinlajitteluopas ole.

Tärkeintä on se, että olen juuri kokenut hämmentävän musiikillisen heräämisen housemusiikkiin. Housemusiikki ja Ibiza. Olen aina tiennyt tuon paikan olemassaolon ja merkityksen, mutta jotenkin nyt, tuolla meidän metsässä vesurihommissa, housemusiikki ja juuri se tietyn tyyppinen. Oih.

Aivan kuin ei olisi jo hikistä ja lihaksia tärräävää kiskoa puiden rankoja, siirrellä ja liikutella ja karsia oksia. Siihen päälle vielä pakottava pakko tanssia. Hytkyä. Ilmaista tuntevansa musiikin rytmin sisällään nyökyttämällä päätään. Naputtamalla sormea, jos ei muuhun pysty?

Toinen pojista soitti hyvän biisin. Sellainen, missä beats per minute on ehkä kait jotain kakssataa, tai kolmesataa. Biisi, mikä menee ihan puuroksi. Mössöksi. Mitä ihmettä sellaisella tekee?

(Oottakaas, mä etsin tuon biisin, jos haluat itse kuunnella. Löydänköhän, en nyt sattumoisin sitä omaan Soundcloud-kirjastooni nostanut… Hei, tässä! Noize Secret Doctrine, hästäk hardstyle ja hardcore ja xtreme.)

Mä olen niin liian vanha, en urpona tuota genreä tajua. Pitäisi kyllä, koska toi puurotäryytysmusiikki on nyt hip ja pop.

Minä otan mieluummin tämän minun ihastukseni!

”Sun ruuhkavuodet on ohi!” eli saisinko lihamyllybassolinjan, kiitos!

Deborah De Luca live @ SPACE – Ibiza / Carl Cox Revolution 23.08.2016. Tuuttaa sekin niin mahtavaa bassolinjaa! Hyvin maltillinen tempo kyllä, mutta biiseissä on niin paljon kaikkea. Tämä on kyllä ehkä maailman ääliömäisin vertaus mutta silti sen kirjoitan. Biisien alalinja tuo mieleeni lihamyllyn. Jokaisesta reiästä tulee niin paljon lihaa, kun reiästä vaan mahtuu tulemaan.

Siltä tämä musiikki tuntuu. Kaikkia sen osa-alueita ja etenkin bassolinjaa, tulee niin paljon kun mahtuu. Tätä voin kuunnella (kunhan on taidolla tehty miksaus), tuntitolkulla. Harmittaa, että luurit alkavat tietyllä volyymillä täryyttää, ei voi lujempaa kuunnella.

Minulle tästä nousi hienoinen huolestuminen, sen esitin miehelleni. Hän puisteli päätään, nauroi. Sanoi, että sitähän hän itsekin tekee kaikki tavallisen työnsä päivät eli kahdeksan tunnin vuorot tehtaalla. Lisäksi kaikki biisien kuuntelut ja miksaamiset ja valmiiden settien kuuntelut.

Kysyin, onko huolestuttavaa jos musiikki huutaa tunnista toiseen hyvien luurien kautta aivoihin ja kypsentää koko kehon. Mutta koska mieheni tehdessä miksausta, huutaa musiikki hänen luureissaan niin lujaa, että kuulen sen talon toiseen päähän.

Taitaa siis olla vähän turha kysyä häneltä mitään äänenvoimakkuuksista…

Me muuten olemmekin tällä hetkellä aikamoiset kyyhkyläiset.

Kummallakin luurit päässä ja yhtä lujaa kummallakin, mikä nykyajan vastameluluureissa tarkoittaa sitä, että taivas saa tippua tuohon viereen eikä kumpikaan sitä musiikiltaan kuulisi. Joku voisi nauraa, että hitto te ootte niin kaukaisia toisillenne, tai että onhan vaan teillä kovin surkea liitto.

Olen eri mieltä.

Just äsken tiskatessani nyökytin biisin tahtiin. Tahti oli täsmälleen sama, millä näin mieheni nyökyttävän päätään, ruohoa leikatessaan. Kuvaa meidän kakskytviisvuotista yhteiseloamme ja sen nykyistä olemusta.

Osataan yksinkin, mutta silti aina samaan tahtiin mennään.

Mutta jännä, tuo musiikillinen heräämiseni, ja se, mitä musiikkimaulleni on tapahtunut. Äsken menimme samaan tahtiin mutta noin muuten, olen kiilannut mieheni ohi. Hän kun aina on ollut raskaammasta tykkäävä, minä olen tykännyt happy housesta ja lauluista ja hilpeydestä ja kolinasta ja paukkeesta (huomaakste kun mulla on hallussa tää ammattisanasto?!)

Soitin lempparipätkäni tuosta yllämainitusta setistä, ”ärsyttää kun on kaiutettu se basari niin että on ihan puuroa”.

Minusta just ja nimenomaan se taas on fantastista, kun se basso takoo pääni täyteen!

Ehkä tätä voi taustoittaa sillä, että ulkohommiin on tullut taas se kesäajan masokististyyppinen kierre, kiitos lämpimien päivien. Vaikka aloitan vesurihommat aamuseitsemän aikaan, lämpenee tuuleton metsä aikas vikkelään, ja ihan jonkun verran on myös hyttysiä ja mitälielentäviä. Pakko on työt kuitenkin tehdä, riippumatta siitä jaksaako vai ei; ennen juhannusta pitäisi talven puut olla jo klapeina ja kasoissa.

Hennot biisit eivät siis toimi, podcastit ja haastattelut vielä vähemmän. Ei niistä saa voimaa jaksaa; tarvitaan siis luurien täydeltä lihamyllykamaa…

”Sun ruuhkavuodet on ohi!”

Mutta siis takaisin siihen oikeaan aiheeseen. Asia on jättimäinen, ja joka päivä siitä opin lisää, elän enemmän. Siltikin tämä on deletenappulaan nojaamista, ja rönsyjen katkomista, tai epäolennaisuuksiin uppoamista (kuten vaikkapa musiikista kirjoittaminen), kun näistä isoista aiheista alkaa kirjoittaa.

Olen tästä kirjoittanut yhden postauksen, se on näemmä tullut ulos viikko sen jälkeen, kun lapsukaiset muuttivat omiin koteihinsa.

• Lue lisää: Kun lapset muuttavat pois kotoa

Olenko ollut hyvä äiti? Saanko hyvämutsipisteet himaan?

Noup.

Sen verran enemmän olen kuluttanut aikaa psyykeviiraumiin kaatuiluun, niiden määrittämien askelmerkkien opiskeluun ja sitten hevostalliloppuunpalamiseen, että hyvämutsikruunu juoksee karkuun, jos minut näkee.

Silti, viimeisimmät vuodet, meillä oli hyvää olemista ja naurua ja hömppäilyä ja paljon isojenkin salaisuuksien aukomista. Kaikki oli järjestyksessä, nautinnollista ja hyvää.

Kunnes pojat muuttivat omiin koteihinsa marraskuussa.

Ensimmäistä kertaa aikuisuudessani olin tilanteessa, missä minun ei tarvinnut mitään eikä minnekään eikä kenellekään. Kukaan ei tarvinnut minua, minulta ei odotettu mitään enkä minä odottanut mitään keneltäkään. Minulla oli kaikki aika tehdä ihan mitä vain.

Hullu, sekopäinen, rakas, odotettu ja ikuisuuden kaivattu vapaus!!

Mutta voihan äiti. Mitä se tekee sillä vapaudella?

Ihan sama kuin poni, joka varoo laidunaitaa silloinkin, kun aitaan on tehty aukko. Vaikka ponille näytetään kulku uudelle, paremmalle laitumelle, ei se osaa siitä kulkea, siitä aidan aukosta. Poni jää marhaamaan aidan vierustaa siinä missä aita vielä on; huutelee niiden laumakavereidensa perään, ketkä jo pierupukkilaukkaavat uudella laitumella.

Minä kaipasin aikaan mikä oli ollut. Surin entisiä. Syytin itseäni siitä mikä olisi pitänyt olla ja siitä mikä oli aina puuttunut. Vaikea minun oli päästä eteenpäin kun en tiennyt mikä on eteenpäin, tai edes sivulle. Kuin flipperin pallo, mikä jää poukkoilemaan eestaas.

Yksikään ohje, mitä lueskelin, mikään viisas sana ei sanonut, että lasten muutettua pois kodista, akuutin surun ja kaipuun jälkeen tulee se kaikista vaikein ja työteliäin. Aivan jäätävä identiteettikriisi, mikä ylittää kaikki entiset kriisisi. Heittämällä.

Olisin halunnut lukea sen minkä nyt tiedän. Että joudut tilanteeseen, missä et ikinäkoskaanennen ole ollut. Että rakas nainen sinun on ymmärrettävä, että et voi päästä eteenpäin, ennen kun tiedät mitä haluat ja kuka olet.

Kuinka vaikeaa on tietää kuka olet, kun et sitä ennen ole ollut!

Puoli vuotta

Niin kauan meni tämä kaikki ymmärtää ja todellakin sisäistää se, mitä ”Minna sun ruuhkavuodet on ohi!” tarkoittaa. Puolen vuoden ajan jouduin vääntämään itseni kanssa. Sitä vastaan, kun olisin vain halunnut käpertyä suremaan sitä, kuinka kukaan ei minua tarvitse, eli eihän minua silloin ole olemassakaan.

Olisi kyllä tosi ylevää väittää, että sitä sitten vain käärii hihansa ja ryhtyy toimeen, ja loppu on historiaa mutta ei. Ei se silleen mene. Hihat tipahtelevat moneen kertaan. Hukkaantuvat, palavat.

Ajatus karkaa ja se itseensä ärsyyntyminen nousee, voi se nousee niin kovin helposti.

Mutta yritystä on.

Taas.

Hyvä niin.

Kirjoittajia opastetaan, että helpompi on antaa paperille tai tiedostoon valua ihan mitä vain tekstiä, kamalaa ja huonoa ja laadutontakin. Sitä huonoa tekstiä kuitenkin on helpompi editoida kuin tyhjää sivua.

Silloin kun vasta opettelet elämään talossa, mistä lapsesi ovat muuttaneet pois, lienee riittävää, kunhan nyt jotenkin alkaa rääppiä niitä päiviänsä sujumaan. Kuten kökköä tekstiäkin käsitellään uudestaan ja uudestaan, on helpompi lähteä muovaamaan tapoja, kun päivissä on jotain muuta kuin masentunutta ”Kukaan ei enää tarvitse minua! Mikä minun tehtäväni on tässä maailmassa?”-ujellusta sohvannurkassa.

Ruuhkavuodet on ohi eli luovuuttani etsimässä

Siksipä on uusi rutiininmuodostus menneillään. Yhdeksäs päivä. Sanovat, että menee kaksikymmentäyksi perättäistä päivää siihen, että tekeminen on muodostunut rutiiniksi. Osaan siis kertoa vasta reilun parin viikon päästä, mitenkä tämä onnistui.

Muovaantuiko tavaksi, vai haipuiko pois.

Jos meidän metsämme hoitoa miettii, olisi syytä jäädä. Siellä nimittäin on aikas paljon raivattavaa. Juice kaataa, minä karsin ja kannan paikkaan, mistä Juice saa mönkkärillä haettua ja tuotua pihaan, työstettyä klapeiksi, heitettyä kuivumaan puukuuriin ja siellä pinottuna talven lämmityksiä odottamaan.

Siksipä siis tämä uusi tapa, minkä yhteyteen liitän monia asioita, montaa eri hyvää ja hyödyllistä. Ihan vaan, koska mä voin.

Ihan siellä takametsässämme, kymmenen minuutin kävelyn päässä, pienen kallion laella, siellä metsäniityllä on nuori koivu. Räsymatto siihen juurelle, kahvia kuppiin ja pullaa siinä ohessa, aamusivujen kanssa. Tajunnanvirtaa, opastajansa Julia Cameronin ohjeen mukaan, toisinaan myös ideoita, ajatuksia, oivalluksia ja suuntia mihin uskaltaa lähteä.

(Aika lailla menevät aamusivut tämän postauksen kaltaisesti; sinua tosin yritän vaalia, kerätä rönsyjä takaisin. Harjoitus tekee mestarin, näin toivon, kestäthän siis sen, kun vielä häviän niihin tekstini sivujuonteisiin?)

Räsymattoistunnot ja kirjoittaminen sekä muutamat eväshetket, ne kuuntelen lintuja, yritän kaivella itseäni esille ja sitä luovuutta, mikä alkoi kadota siitä hetkestä lähtien, kun yksi Suomen parhaisiin kuulunut muotikuvaaja sanoi minulle vuonna 1996, ”Ei kuvaamisella itseään Suomessa elätä kuin vain muutama.”

Se ON totta, mutta se EI OLE ainoa totuus ja se ei missään nimessä ole syy olla yrittämättä, tuo ”Ei sillä itseään elätä”-pirulainen. (Koska siis lähdetäänkö ihan siitä liikkeelle, että kuvaamisen genrejä on aikalailla ja myös siitä, että mikä sinulle on riittävä elämisen taso, mikä on se summa millä sinä elätät itsesi?!)

Aamun rauhan lisäksi sitten myös se hyötypuoli ja jaksaminen siinä eli vesurihommat ja musiikki, metsän siistiminen, että olisi hyvä kulkea, ja että polttopuita.

Aikaansaamisen riemu työn jokaisessa vaiheessa, hitsit kun pystyisin välittämään sen tunteen mahdin sinullekin!!

Ja vaikka ihan oman postauksensa tulleekin saamaan, mainitsen tässä pikaisesti myös somettomuuden. Ensimmäistä kertaa elämässäni on täysi somehiljaisuus toteutunut, nyt neljättä päivää, ja se on helppo pitää, kun on näin paljon hyvää siinä tilalla, eikä enää tarvetta karata itseään, hukuttaa someen.

Kuusi vuotta sitten ymmärsin facebookin merkityksen hyvinvoinnilleni ja mielentilalleni. NYT olen saanut itseni tiputettua myös instatarinoiden kyttäämisestä.

Olen siis tiputtanut itseni täysin kaiken ulkopuolelle, mikä avaa kaikki väylät sille, mitä minussa itsessäni on, ja mitä oikeaa ympärilläni on. Korvaamatonta.

Tämän yhdeksän päivän aikana olen jo ymmärtänyt yhden asian. Yksi haastavuus tässä on.

Tänään tulin metsästä puoli yhdeltä. Vaihdoin moneen kertaan hionneet vaatteeni kuiviin, kävin suihkussa, söin lounaan, viestittelin hetken lapsukaisten kanssa ja mitä sitten?

Vaikea arvata?

Niinpä.

Otan siis vinkkejä vastaan, miten löytää työtehonsa sen jälkeen, kun keho on sitä mieltä, että eikös tuo seitsemän tuntia jo riittänyt, mutta kello näyttää, että tästä päivästä on vielä puolet elämättä.

Eli siis mitenkä sitä pysytään hereillä loppupäivän?

Kiitos että halusit antaa minulle aikaasi, arvostan suuresti!

Kiittäen ja kumartaen

Minna

P.S. Jos on ihmeteltävää, kysyttävää, kysy! Kommenttikenttä tavoittaa minut, myös whatsup 050 5940168.