Valokuvaaja ja tarjoilija, luova käki ja poutapilviä

Kesäkuun alun aamuna, kello seitsemän, meidän omassa metsässä.

Osaan välittää sinulle osan tuosta hetkestä, loput joudut täydentämään itse. Onneksi mieli muistaa, alitajunta tietää ja mielikuvitus täydentää.

Osaat siis täydentää kertomaani niin että sinä luot mieleesi kaikki nämä tuoksut ja hajut. Hyvä myös, että tiedät, miten valtavasti linnut laulavat kesäkuun alun aamuina; et tarvitse googlettamista etkä youtubepätkiä kertomaan siitä, kuinka paljon lauluja mahtuu tähän hetkeen.

Jos et koskaan ole päässyt metsään kuulemaan lintujen alkukesäistä mekkalaa, laitathan jooko sen ”Nämä on tehtävä ennemmin kuin myöhemmin”-listaasi, laitathan!?  

Kaikkea löytyy. Livertelyä, viheltelyä, raakkumista, kukkumista, kähinää. Pelkkää toistuvaa kertosäettä, tai silkkaa kaksiminuuttista improvisaatiota, mikä ei toistu samankaltaisena seuraavassa kahden minuutin satsissa.

Istun räsymatolla, nojaan nuorehkoon koivuun. Tuulenpuuskilla se hiukan huojuu, on muuten suht metka tunne! Näen maiseman, mitä olen nyt katsellut joka aamu, aamuviideltä tai kuudelta, jo yhdeksäntoista päivän ajan.

Kyllä, lasken päiviä, kuinka pitkän katkeamattoman ketjun tästä saan tehtyä. Tahdon tehdä tästä asian, mihin koukkuunnun, joka onnistuu laskemalla ja riemuitsemalla päivien jatkumoa. Tätä rutiinia tahdon jatkaa sittenkin kun ääni- ja tuoksumaailma on muuttunut syksyisemmäksi ja vaisummaksi. Sittenkin kun ei enää ole toivoakaan kirjoittamisesta aamukuudelta, kun ei hämärältä näe.

Sitten kun taas on takkuisemmat päivät lähempänä, silloin on vain hyvästä nähdä luonto ja metsä, mikä on ja pysyy.

Kännikäki. Eikun taiteilijakäki!

Nyt kuitenkin nauran ääneen käelle, mikä tässä jossain lähellä on. Sen kukkumisen kuk-osio menee hyvin, mutta se ”kuu” sortuu. Ei sentäs ole se käki, mille yksi kesä nauroimme. Se veti niin omintakeisella tyylillä, että ansaitsi nimen kännikäki. Olisi se voinut kyllä olla vaikka kylähullukäki.

Tai taitelijakäki.

Joo! Taitelijakäki, se on hyvä! Se uskalsi olla aivan erilainen kuin muut käet, se veti niin omaa tietään.

En kännistä enkä taitelijasta tiedä mutta ai kamala mitenkä hirveän hienon aasinsillan tuosta sain! Pahoitteluni, jos et ole aasi etkä siten kulje samaa siltaa kanssani, yritä löytää vakaampi ja turvallisempi tie. Tai uskalla kokeilla aasiutta, sekin toimii aina!

Taiteilijuus, ja oma tie. Niitä metsästän. Tai siis etsin!

Eikun nyt keksin! Pyydän, ja houkuttelen esiin.

Tiedä sitten löytyykö, mutta ei tämä pahalta tunnu, tämä aamusivujen kirjoittaminen ja koivuun nojailu. Ei tämä ole tuonut mitään huonoa. Päinvastoin. Sitä paitsi, katso kaikkea tätä pientä kauneutta, mitä yritän muistaa valokuvata jokaisena päivänä.

Aika ja raha tappelivat. Kumpi voitti?

Pari viikkoa sitten olin hääkuvauskeikalla. Se oli pituudeltaan mukava keikka, viiden tunnin, minun jaksamiselleni sopiva. Tuon ajan pystyin jakamaan kahteen, kirkko ja juhlat kun oli tässä kotiseudulla.

Kun menin kuvaaman sitä jälkimmäistä parituntista illan juhliin, olin jo ehtinyt tehdä ensimmäiset viisi kuvaa valmiiksi, ne, mitkä lupaan vuorokauden kuluessa hääjuhlasta.

Näytin kuvat morsiamelle. Hänen liikuttunut ilmeensä ja moninkertaiset kiittelynsä vahvistivat ajatusta siitä, että tuollainen kahteen jaettu kuvausaika on erittäin toimiva silloin kun tässä kahdenkymmenen kilometrin säteellä pysytään.

Kyllä, hävisin aikaa ja rahaa ja bensaa eestaas ajelussa. Mutta koska seuraavalle päivälle ajoitettu kuvienteko oli jo tehty, säästin aikaani. Mikä parasta, tuo seuraava päivä muuttui puhtaaksi vapaapäiväksi.

Koska mikään ei ole arvokkaampaa kuin yrittäjän aika, minä punnitsen asian ensin ajan ja vasta sitten rahan kantilta. Kahteen jaetun kuvausajan tulos jäi selkeästi voiton puolelle.

Tuo viiden tunnin keikka vahvisti ajatustani siitä, että se on minulle mieluisin keikan pituus. Hattua päästä kyllä, kaikki te kollegat, ketkä painatte kakstoista tuntia. Minusta ei siihen ole. Tai on, kyllä, toki, mutta palautuminen siitä vie kohtuuttoman monta päivää.

Ei siinä enää ole mitään järkeä, ei se ole minun eikä läheisteni hyvinvoinnille millään tavoin hyväksi. Ei vaikka kuin latoisi rahoja tiskiin, ei siltikään.

Joskin, ootas hetki. Pudotan itseni nyt maan pinnalle, ja hyppään hetkeksi aiheestamme hiukan sen vierelle.

Olin eilen hääkeikalla.

Valokuvaaja ja tarjoilija – Ihan eri mutta niin sama

Tällä kertaa työkaluinani eivät olleet kamerani, ei. Minulla oli liikkeessä pysyvät jalkani, ja käsissäni koko ajan jotain. Tarjottimet, ruokavadit, pullot, lasit. Ravasin samat kierreportaat miljoonaan kertaan ylösalas. Rankin kerta oli kantaa oikean kokoista maitotonkkaa, täynnä boolia.

Yläkerrassa oli janoinen ja nälkäinen mutta oi niin ihanan lupsakka ja riemukas juhlaväki. Alakerrassa keittiö ja siellä maailman paras pomoni, ja myös armas ystäväni, tiskikone.

Osaan siis sanoa, koska kokemusta on. Se, olenko häätilaisuudessa tilausravintolayrittäjällä tarjoilijana, vai hääparin palkkaamana valokuvaajana, se vaatii samaa.

Valokuvaajan on oltava läsnä ja paikalla. Mielen on oltava avoinna ja tarkkana, koska kaikki tapahtuu NYT. Jos et siihen ehdi, saatoit missata hetken, jonka kaltaista ei enää ikinä tule. Tarjoilijan taas täytyy ennakoida, ruokavati on täytettävä hetkeä ennen kun jonkun pitää kaapia viimeiset hippuset.

Hereillä ja tärppänä. Koko ajan.

Yhteistä kummallekin on se, että on oltava ystävällisenä ja avoimena ja hyväntuulisena, näkemässä tilanteita. Yhteistä on se, että jännityksen ja kuumotuksen määrä on suurimmillaan hetkeä ennen. Keittiössä on hullu kiire hetkeä ennen kun juhlaväki voi kippistää tai kakkuilla tai syödä, ja hetket ennen kirkkoa ovat taas ainakin tälle kuvaajalle Ne Kuumottavimmat.

Toisaalta tiskiralli on aikamoinen, kun tuollaisen hyvän kokoisen seurueen lautaset ja lasit ja muut tiskaa. Se ei enää kuumottavaa ole, ihan helvetin hikistä kylläkin. Hiukan samaa fiilistä on valokuvaajalla ryhmäkuvia otettaessa, kun hääpari pysyy paikoillaan ja muut vain vaihtuvat. Ei liukuhihnatyötä, ei ollenkaan, mutta kuitenkin, hiki tulee.

Mitä pidemmälle ilta etenee, sitä lupsakammaksi homma käy. Valokuvaajaan on totuttu, hän siis kuuluu jo joukkoon. Tarjoilija taas on se kiva, kuka täyttää pullot ja vadit. Mitä kosteampi juhla on, sitä kiireemmäksi käy tarjoilijan työ. Valokuvaajalla työ taas muuttuu haastavammaksi hämärtyvien iltojen ja vähenevän valon myötä.

Valokuvaaja ja tarjoilija – Seuraavan päivän olot

Seuraavana päivänä sekä valokuvaaja että tarjoilija ovat täydellisen kanttuvei ja kipuilevat kehonsa kanssa. Olo on kuin jyrän alle jäänyt: polvia ja selkää särkee, pää on kipeä, kroppa (lue: vatsa) on sekaisin syömisten ja juomisten takia, mitkä aina poikkeavat arkisesta, vaikka kuinka yrittäisi mitä.

Valokuvaaja ehkä ehtisi puputtaa omia eväitään, mutta ei voi. Tarjoilija voisi, mutta ei ehdi. Tai voisivat molemmat, piilossa, mutta eiväthän he voi olla missään muualla kuin siellä missä muutkin.

Voin kertoa, että seuraavan päivän olotila on erittäin mielenkiintoinen, tämä mikä minulla just nyt on. Kroppa on mitä on, mutta mieli viipyy onnistuneessa keikassa ja kaikissa niissä ihmisissä, on sellainen leijuva olo. Uupumus itkupotkuraivareineen iskee vasta seuraavana päivänä.

Suurin haastavuus on väsymys.

Uni tulee, jos tekeminen ja liike loppuu. Loppumiseksi ainakin minulla lasketaan puoli minuuttia. Riittää siis puoli minuuttia paikallaan oloa, ja uni tulee.

Eikä muuten haittaa missä on tai mitä tekee. Kirjaa lukemassa, nettiä selatessa, syödessä, vessanpytyllä ollessa, suihkussa. Kaikki käy Nukkumatille.

Suurin ero tulee seuraavissa päivissä. Tarjoilijan työt loppuvat siihen, kun valkoinen paita ja mustat housut ja haisevat sukat tipahtavat keikkapäivän päättyessä pyykkikoriin ja moneen kertaan kertyneet hiet saa suihkussa pestyä pois.

Tarjoilija voi rauhassa antaa itsensä elpyä, mutta voi valokuvaajapoloa. Se joutuu aloittamaan sen piiiitkääääään ja hiiiitaaaaan ja kehoa aina niin jumiuttavan kuvienkäsittelysessionsa, mihin kuluu hyvin yksilöllinen aika, minulla vähintään kaksi täyttä työpäivää.

Vähintäänkin.

Jos on paljon erilaisia kuvia, aurinkoa ja pimeää ja ulkokuvaa ja juhlapaikan hämärää salia, kasvaa työhön käytettävien tuntien määrä ja kasvaa muuten vauhdilla.

Sanoin kyllä tuolla ylempänä, että pitkät hääkeikat on minulle nounou. En sitten oikein tiedä, miten selittäisin eilisen keikan.  

Se oli reilut viisitoista tuntia.

Mutta hei. Jos kohta sudokuja tai mitään päätöksiä ei moisen työputken päätteeksi ratkaista, työn sujuvuuden kannalta riitti se, että jalat kulkivat ja kädet kantoivat. Sitä paitsi, ihmisistä saa AINA voimaa. Heille voi antaa voimaa, ja heistä saa voimaa, silloinkin kun aivotoiminta itsesi kanssa on yhtä yhteistyöhaluista kuin taapero, joka komennetaan pois vesilätäköstä hyppimästä.

Sitä paitsi.

”Hei! Anteeksi! Sinä tarjoilija, odota! Sinua on pakko tulla kiittämään, siitä, miten sinä puhuit ihmisille ja kohtasit heidät, siitä iso kiitos sinulle!”.

Se, että minua kehutaan siitä, millainen olen ihmisten kanssa, se on korvaamattoman arvokasta minulle. Viisitoista tuntia on täydellisen sekopäistä, mutta kaikki ne kehut koko paikalla ja kokille ja kaikesta, onhan se, tajutonta! Vaikka kyllä, olotila nyt on, no,

jotenkin kun minut olisi ripoteltua pitkin taloa ja pihaa, tiäkkö, kuin vesipisarat… olisikohan kolmen tunnin yöunilla jotain tekemistä asian kanssa? (Jos menet nukkumaan silloin kun yleensä heräät, ei ole odotettavissa kovin pitkiä unia, koska tottumus…)

Ja niin hei, nukahdin tänään metsään!

Makuulle, siihen kalliolle nukahdin räsymattoni päälle! Minä, joka olen ihan prinsessa, enkä saa telttareissuilla koskaan nukuttua, siihen urvahdin.

Takaisin tuohon viiden tunnin hääkeikkaan, muistaks, kun puhuin tuolla lintujen ja tarjoilijajuttujen ohessa tuosta keikasta.

Se oli jotenkin niin erilainen.

Uskaltamisesta

Ensimmäistä kertaa koskaan olin täysin oma itseni. Tai siis. Aina olen, kyllä, mutta vasta tietyn pisteen jälkeen uskallan antaa kaiken virrata vapaasti. Jos hääpari puhui hääkuvauspalaverissa kaatuiluista ja kuopista ja syvyyksistä, kerroin omistani. Kysyin tiukempia kysymyksiä, kaivaakseni esiin sen, miten saisin tehtyä kuvaushetkiä, mitkä sopisivat heille parhaiten.

Minä itse en edes yrittänyt vaikuttaa täydelliseltä, tai superonnistujalta ihmisenä, tai siltä, että olisin kuvannut hullun tiukkaan tahtiin ja ziljoonat keikat. Luotin, että portfolioni ja kuvani kertoivat oleellisen kätteni jäljestä, minun osuuteni oli siis antaa heidän hahmottaa, millainen olen ihmisenä, silloin kun saan ja voin olla juuri niin kuin nyt olen.

Harva meistä luovan alan yrittäjistä pyörittää valtaisia liiketuloksia, joten toki, huoli on, jos en keikkaa saakaan. Senkin uhalla, että olisin heidät pelottanut pois, uskalsin ihan vain olla.

Kannatti.

”Kiitos! Näitä ekoja kuvia ollaan ihasteltu sillä välin kun odotellaan loppuja kuvia. Vaihdoin jopa puhelimen taustakuvan vuosien jälkeen. 😀

Sait kyllä niin kehuja meidän vierailta, kun se kuvaaja oli niin mukava, rento ja iloinen tyyppi! Samaa mieltä. Mieheni kanssa puhuttiin, että meidän mielestä päivän paras hetki oli siellä kartanolla [missä vietimme tunnin ennen kirkkovihkimistä]. Oli rentoa, hauskaa ja saatiin olla ihan vaan me, kaksin, rauhassa.

Tai olithan sinäkin paikalla, mutta sulauduit hyvin joukkoon. 😀 Tuhannesti kiitoksia jo nyt!”

Aika vähän on asioita, millä voin olla voittaa vastaavia palveluja tarjoavat tahot. Valokuvia löytyy niin paljon hienompia kuin minun. Ammattivalokuvaajia myös, valtavan paljon kokeneempia ja oppineempia ja mitävielä.

Erityisherkkiä on, en siis siinäkään ylitä ketään. Tunteita taltioivia ja hetkeen tarttujia ja valoa rakastavia, meitä on jotakuinkin yhtä paljon kuin hyttysiä paljaassa kädessäsi, juhannuskokkoa ihaillessasi.

Jossain mieleni pohjalla oli jonkun sanomana hieno ajatus siitä, kuinka ei voi olla kuin vain minä itse, koska kaikki muut ovat jo varattuja. Varmuutta tähän ajatukseen lisäsivät äitini sanat.

Olin kuvaamassa siunaus- ja muistotilaisuutta, missä vanhempani olivat; edesmennyt kun oli heidän hyvin läheinen ystävänsä. Vaikka he aina ovatkin nähneet minut kameran kanssa, silti tuo oli ensimmäinen kerta, kun he näkivät minut tekemässä töitäni.   

”Kunnioitat surua ja tunteita, olet hienotunteinen ja kuvaat pitkällä putkella kaukaa. Silti saat kaiken läheisyyden, tunteet ja intiimiyden kuviisi.”

Äidit kehuvat aina. Minä kehun lapsiani paljon ja silti, aina totuuden pohjalta. Oletan, että minun äitiini pätee sama.

On jännä, miten kaikkien asioiden siemenet ovat olemassa alitajunnassa, ja miten ne sitten joskus tulevat tietoisuuden puolelle, ihan uutena kokonaisuutena ja oivalluksena.

Sain yhekskytluvulla lahjaksi Arno Rafael Minkkisen valokuvakirjan. Olen useasti kirjaa katsellut, edelleen ihailen Minkkisen kuvia. Mutta vasta ihan hiljan luin Michel Tournierin kirjoittaman johdannon:

”Kamerani oli kuin kilpi, jonka taakse saatoin suojautua. Valokuva loi rauhoittavan etäisyyden tapahtuman ja minun itseni väliin – – Panna itsensä alttiiksi. Valokuvaajan, ammattitirkistelijän, on turha toivoa voivansa säästyä tältä koettelemukselta.”

Äidiltäni saama palaute ja ajatus pitkästä objektiivista, termi ammattitirkistelijä ja hienotunteisuus ja kaukaa kuvaaminen.

Ymmärsin.

Ehdottoman parhaimmillani olen silloin, kun saan kuvata ihmisiä niin etteivät he huomaa minua. Tai kun olen, hääparin sanoja lainaten, ”Saatiin olla ihan vaan me, kaksin, rauhassa. Tai olithan sinäkin paikalla, mutta sulauduit hyvin joukkoon.”

Vihdoin siis sain syyn, kaikkien näiden vuosien jälkeen!! Syy sille, miksi en ole koskaan tykännyt asetella ihmisiä kuvaan; tai pyytää heitä tekemään mitään minkä näen olevan jotain, mitä he eivät siinä hetkessä välittäisi; tai vääntää studiovaloja oikeaan kohtaan ihmisen odottaessa; tai kuvata ison konsernin henkilöstö, sisäistä viestintäsysteemiä varten.

En halua kuvata ihmistä hetkessä, missä hän ei halua olla. Tai jos on pakko olla siinä, kuvattavana, käytän kaiken voimani ja taitoni siihen, että siinä ei olisi niin vaikea olla. Aika ja nauru ja heittäytymiseni auttavat, aikas useasti.

(Ja se, ettei pyydä kameraa jännittävää sulhasta pussailemaan morsiotaan, ei ainakaan ennen ensimmäistä rohkaisuryyppyä…)

Lopetan tämän taas niin poukkoilevan kirjoitukseni menemällä takaisin sinne kalliolle, sinne meidän metsään, minne torkahdin. Hyvä siinä oli torkkua, oli tuulinen päivä, joten ei ollut hyttysiä kiusana.

Voi olla, että sinä useastikin käyt pötköllesi, ihailemaan taivasta. Minä en sitä ole tehnyt, tyhmä minä, mutta onneksi nyt kun heräsin, jäin pilviä katselemaan. Poutapilviä sinisellä taivaalla, liikkumassa etiäpäin. Mietiskelin.

En kyllä tiedä mitä mietiskelin, koska kännikäki!! Se on tullut takaisin! Se oli vähintäänkin yhtä epätahdissa ja outo ja otti yhden ylimääräisen väliääneen muutenkin kummalliseen kukkumiseensa. Mitä sille muutakaan, kuin iso nauru, ja kiitos esimerkistä.

Kiitos myös sinä ihana, joka jaksoit loppuun asti lukea. Ajastasi kiittäen ja kumartaen

Minna