Yrittäjän onnea – yksi vaikenee ja toinen metelöi?

Metsää on kolmetoista hehtaaria. Tekijöitä on minä ja mieheni, puut on tuotava raahaten ja loppumatkan mönkkärillä. Kirjani käsikirjoitus, se syksyllä uudelleentyöstöön tuleva, se taitaa olla kuutisensataa sivua.

Samalla tavalla kuin metsää, sitäkin saa karsia, siirrellä, järjestellä, lyhentää ja siirtää ennen kirjakauppaan saattamista.

Sanoin saa. Kyllä, nimenomaan saan. Kaikki hommamme ovat pitkiä projekteja muttei mahdottomia, ei lainkaan!

Elämäni Päiväkummun Minnana eli valokuvaaja-kirjoittaja-pelinvetäjä-metsänomistaja-aamusivujen kirjoittaja-omaa henkilökohtaista kirjoituskouluaan pitävänä on ollut juuri noita tavoitteita, niiden työstämistä, joka päivä.

Yrittäjän onnea, kun voi ja pystyy!

Suurin kuuma pottu tässä hetkessä kuitenkin on Päiväkummun Minnan sosiaalisen median alustat.

Somehiljaisuuteni myötä olen kaikkoontunut niin suureen hiljaisuuteen, että entistä vaikeampaa on kenenkään tietää olemassaolostani. Nekin, jotka tiesivät että olen, unohtanevat minut ihan just.

Jos en ole esillä, en ole olemassa.

Olen yrittäjä, joten olla olematta siellä missä asiakkaat ovat, isolla riskillä mennään. Mutta hitsi kun asiaa vääntää hankalammaksi se, että olen myös hyvin vajavainen ihminen.

Sosiaalisen median niskalenkki helposti addiktoituvaan ihmiseen on kova

Pelottavan kova, jos vaikka vertaan alkoholiin. Minulle täydellinen alkoholittomuus on ollut alusta lähtien, kaikki nämä neljätoista vuotta, todella helppoa. Heti ensimmäisestä päivästä ja ensimmäisestä itse pyytämästäni Antabuskuurin tabletista, ei mitään ongelmaa.

Facebook-addiktioni hahmotin vuonna 2017. Kaiken sen koukuttavan, kitkeröittävän, huonommuutta ja surkeutta aiheuttavan, aikatauluja sotkevan, yöunia lyhentävän. Facebookista olen päässyt irti viime vuoden aikana. Neljä vuotta!

Ja silti, jos tarpeeksi monet ärsykkeet täsmäävät, pyörähtää vanha tapaluuppi liikkeelle, ilman että edes tajuan, ennen kun jo olen läräämässä feediäni. Tuon onneksi pystyy hallitsemaan, kunhan huolehtii hyvinvoinnistaan. Kun voi hyvin, ehtii huomioida ne syyt, mitkä veisivät kohti huonoja tapoja.

Muttamutta.

Instagram edelleen olemassa ja huutamassa nimeäni ja läsnäoloani. Instatarinoiden lärääminen ei periaatteessa tuo pahaa mieltä eikä kiukkua, ja siellä on mukava jutustella ihmisten kanssa, nähdä toisten arkea ja ajatuksia.

Mutta kun aikaa hukkaantuu ja valitettavasti kyllä myös ajatus katkeilee tai hukkaantuu.

Kun on siellä missä kaikki muutkin ovat, on se mahdollisuus, että tulee sellaiseksi kuin kaikki muut ovat, käyttää samoja vastauksia kuin muutkin. Samoja sanoja, samoja tarinoita. Tyylejä, ajatuksia.

Mikä ei ole väärin, ethän vaan luule, että niin väitän!

Vain silloin se on väärin, jos tunnet itsessäni, että nyt ei mene oikein. Väärin se on myös silloin, jos et pysähdy kuuntelemaan itseäsi; mistä silloin voit tietää, kenen vastaukset ovat ne, mitkä tukevat sinun arvojasi ja hyvinvointiasi?!

Kun yrittäjänä olen jo vuosikymmenen yrittänyt etsiä uusia suuntia ja vaalia vanhoja, kaikki häly ja hajaäänet härräävät niin, että unohtuu mitä piti.

Viimeinen tarvittava tämän somehiljaisuuden aloittamiseen, tuli Julia Cameronin kirjasta Artist’s Way.

Yksi kirjan ehdottamista työkaluista on lukukielto, nykyaikaan sovellettuna Cameron muotoilee tuon ohjeen mediakielloksi. Minä muotoilen sen itselleni sanalla somehiljaisuus.

Ja jestas!

Kun saa pään sisäisen en-ole-mitään-eikä-kukaan-muista-minua-huudon vaimenemaan kuiskimiseksi, on tämä äärimmäisen vapauttavaa ja rauhoittavaa!

(Sille on muuten hieno nimikin. Fear Of Missing Out. Fomo.)

Ristiriita kahden Minnan, yrittäjäminäni ja minäminäni välillä on todella suuri.

Päiväkummun Minna haluaisi olla paikalla kertomassa Päiväkummusta ja valokuvista ja kissoista ja keikoista ja kirjoittamisesta ja kirjasta. Minna Alaspää haluaisi edelleen jatkaa hiljaisuuden ja rauhan vaalimista; viettää vähintään puolet päivästään metsässä, tehden metsätöitä ja kirjoittaen

(ja no okei salaa tämä Minna kyllä haluaisi jutustella tuttujen ja tuntemattomien ja kuvaavien ja kirjoittavien kanssa, ehkä kerätä kasaan jonkinlaista kirjoittajapiiriä tai muuta…).  

Miten myydä itseään, kun ei ole myymässä itseään, siellä missä kaikki muutkin myyvät itseään?

Että onkin kimurantti asia!!

Somevastaava! Minulla aloittaa somevastaava!!

Hän on paikalla, jotta minä voin olla olematta paikalla.

Somevastaavani kertoo siitä, mitä kaikkea kotini ja työni minulle antavat. Kuinka Päiväkummun tilan talo ja piha ja metsät ja pellot tarjoilevat koko ajan avautuvaa rauhaa ja siten lisääntyvää luovuutta.

Somevastaavani kertoo, miten museotila Hevossillalle luomani ja kirjoittamani ohjelmapalvelu on jo nyt tuottanut minulle vuosikymmenen lisää elinikää, asiakkaiden naurujen myötä.

Hän antaa rauhan rakentaa Taikaponien maailmaa sekä Hevoskuvauspäiviä. Myös sitä Ihana Kamala Photoshoppia ja verkkokauppaakin, mitä minun on jo vuosia pitänyt tehdä.

Voin istua räsymatollani tässä koivun juurella, nauraa ääneen taitelijakäelle ja välillä käydä vesurin kanssa karsimassa oksia ja loitsuta ihan isoon ääneen maassa jo vuosia maanneille oksille, ”Sinäkin s…na siinä, olehan kampittamasta minua, senkin pirulainen!”.

Tänään sain kunnnon naurut, kun olin taukoa pitämässä eikä siis luurini olleet päässä. Lintujen laulun ja raivaussahan äänen yli kaikui oikein kunnon vittu; mieheni oli sahalla osunut kiveen.

Oi luonnonrauha! 😀

Minä kerron someihmiselleni, miten laavun rakentaminen edistyy, että sitten kun sinne pääsevät muutkin kirjoittamaan ja nokipannukahville, sinäkin tiedät, mistä on kyse; kiitos someihmiseni sinä tiedät, että olen löytänyt kirjoittamisrauhan täältä meidän takametsästä.

Villeimmissä unelmissani saan parin vuoden päästä ulos novellikokoelman tai romaanin tai tietokirjan tai ajatelmakirjan ”Aamukahvit metsässä”, missä kerron niistä perättäisestä kolmestasadasta kuudestakymmenestäviidestä päivästä, jolloin aamulla kirjoitan, tuolla takametsässä. Sinä silloin jo tiedät siitä paljonkin, ja niistä kuvista, mitä joka päivä kuvaan, ihan vaan kännykällä.

Koska minä hiljaisuudessa, ja somevastaavani mölisemässä. Eikös se silleen mene, että ei täällä kukaan yksin pärjää!?

Ajastasi kiittäen

Minna