Kun lapset muuttavat pois kotoa

Haluaisin tänään kertoa sinulle jauhelihasta, maidosta, sotkuisesta olohuoneesta ja pyykkikorista. Tai no, oikeastaan kyllä ajasta, hiljaisuudesta ja hämmennyksestä, mutta nämä yritän piilottaa tuonne ruokien ja pyykkien sekaan.

Minulla on aikaa. Sitä on paljon ja se on vain omaa. Juuri sitä, mitä niin kovin paljon olen kaivannut viimeisen kahden vuosikymmenen ajan.

Nyt sitä on. Ja mitä sillä teen?

Ei harmainta aavistustakaan.

Riemuitsenko omaa aikaani ja sitä, kuinka nyt vihdoin saan Kunnolla Elää, kun olen saanut lapset pois jaloista, muuttamaan omiin koteihinsa?

En. En todellakaan.

Olenko onnellinen, kun ei tarvitse kuunnella kaksosten raivoavan toisilleen, tai herjaavan nettiä tai riehuvan siitä, kuka joi kaikki kokikset, tai vei viimeiset puhtaat sukat?

Oikeastaan en.

Onko ihanaa, kun ei ole mitään aikatauluja?

Myönnän kyllä, en kaipaa sitä eestaasajelua, mikä tuli kun poikia vei kouluun tai töihin mutta en myöskään voi sanoa nauttivani tästä aikatauluttomuudestakaan *alakuloinen huokaus*

Just.

Tähänhän se perusheitto on, että ”Sä et sitten koskaan ole tyytyväinen?? Ensin haluat omaa aikaa ja sitten kun sitä on, ei se kelpaa!?” Totta tavallaan mutta sitten taas ei. Ei tässä ole kyse tyytyväisyydestä tai mielensä muuttamisista.

Olen vasta neljävitonen, aivan liian nuori sanoakseni viisaita sanoja. Siksi en niitä sanokaan, pohdiskelen vain omaani. Toisaalta, koska en elämänvaiheitteni kanssa ole millään tavoin ainutlaatuinen, ehkä sinäkin näistä jotain hahmotat. Tai ehkä olet jo nämä elänyt ja tiedät, että kyllä tästä tyhjän pesän syndroomaksi nimetystä selviää (minä en siitä vielä ole ihan täysin varma, surutyöni on vasta vaiheessa…).

1. Huomioita siitä, kun lapset muuttavat pois kotoa – Pyykkikori

Viimeiset vuodet olen pessyt pyykkiä niin, että yhden päivän mittaisella ”Tänään pesen pyykkiä ja pidän tulta saunan kiukaassa, että saan nopeammin kuivaksi”-rykäyksellä olen saanut vaatevuoren hupenemaan niin, että mahtuu taas pyykkikorin kansi kiinni.

Silloin yleensä Viljami on nähnyt tilaisuutensa, ja kerännyt yläkerran huoneensa lattialta pyykättävät vaatteet, kantanut sen sylillisen pyykkikoriin ja kas, taas on minulla ollut pyykättävää noin vyötärönkorkeudellisen verran.

Viljamin ja Vernerin muuttaessa viime viikonloppuna, he sovitusti jättivät pyykättävät vaatteensa tänne. Kun alkuviikon aikana sain sen minun korkuiseni pyykkivuoren työstettyä, ymmärsin.

Tajusin, ettei kukaan enää salaa kanna pyykkikoria täyteen, eikä naura minun muka-kiukulleni. Minun jumppavaatteeni ja mieheni työvaatteet ja meidän satunnaisesti vaihtuvat oleskeluvaatteemme eivät koskaan saa pyykkikoria täyttymään samalla tavoin.

Tuijotin siis pyykkikoria ja itkin.

2. Kun lapset muuttavat pois kotoa – Kolme litraa maitoa

Viljami hyvin useasti kävi öisin juomassa kupillisen maitoa. Verneri tykkäsi toisinaan juoda kaakaota. Ihan pieni lasillinen ei riittänyt, vaan mielellään sellainen shakerillinen. Näiden myötä mies kirosi, kun maito oli loppu ja hän joutui ottamaan aamukahviinsa minun kauramaitoani.

Nyt taitaa kolme kaupasta tuotua maitolitraa riittää toviksi, kun ei niitä käytä enää kukaan muu kuin mies, kahteen kahvikupilliseensa…

3. Aikataulu

Kello 05.30 vie Verneri töihin.  Suuntaansa noin viisitoista kilometriä ja parikymmentä minuuttia.

Tee omia töitä.

07.30 vie Viljami töihinsä. Eri suunta kuin Vernerillä, aika ja matka suht samat kuitenkin.

Tee omia töitä.

14.30 hae Verneri töistä.

Tee omia töitä.

16.30 hae Viljami.

Syödään yhdessä.

17.45 Lähde jumppaohjaamaan.

Kotiin tultua mene nukkumaan.

Mitenkä nyt?

Pelkkää aikaa, ilman mitään keskeytyksiä, mikä on TODELLA outoa. Pelottavaa ja hämmentävää, mikä on ihan okei, koska tällainen tilanne on uusi ja tuntematon.

Viimeksi näin on ollut ennen esikoisen syntymää, eli vuonna 1999.

4. Kauppalista

”Minnan shampoo”, just kirjoitin äsken. Repesin nauramaan ja voi jestas mitkä naurut sain! Parasta siis on se, että alkuviikon itkupuuskat, mitkä hämmentävän vikkelään hyökkäsivät ja aivan takavasemmalta, ovat hiljalleen muuttuneet joko hymähdyksiksi tai vedet-silmissä-nauruiksi.

Ennen meidän shampoot olikin erilaisia. Kaksospojille ostettiin ihan sitä halvinta, minulle kosteuttavampaa.

Nyt siis listassa seisoo ”Minnan shampoo” ja minä nauran täällä vedet silmissä, koska siis kenes shampoo, jos ei Minnan?

Juicen, kaljupäisen miehenikö??

5. Olotilani/ mistä tähän tulin?

On ensimmäinen syksy yhdeksään vuoteen, ettei täällä Päiväkummussa ole hevosia tai poneja. Ponit lähtivät takaisin omaan kotiinsa syyskuun puolivälissä. Pari viikkoa tunsin itsessäni sen hiljaisuuden, mikä oli laitumilla ja tallissa ja tarhassa, kun siellä ei enää ollut ketään hoidettavaa.

Alakuloisuuden, surun, hienoisen epäonnistumisen tökkäisynkin välillä, tokihan nyt hevoset omassa pihassa olivat yksi syy haluta maalle, ja talliyritykseni kariutuminen toisinaan vielä vihlaisee.

Olen yrittäjä. Olen jumppaohjaaja, valokuvaaja, kuvatuotteiden verkkokaupan rakentaja, kirjoittaja ja toisinaan tarjoilija museotilan tilausravintolassa. Kaiken muun voin tehdä läppärillä missä vain milloin vain, jumpat ovat ainoat kiveen hakatut kellonajat ja myös tarpeet liikkua täältä kodistani; toki tarjoilijan työt myös, mutta niitä ollut vähän.

Kun tänne muutimme vuonna 2011, olivat lapset ala-asteikäisiä. Nyt Veera on kaksikymmentäyksi, hän muutti omaan kotiinsa kolme vuotta sitten. Kahdeksantoistavuotiaat Viljami ja Verneri muuttivat omiin koteihinsa viikko sitten.

Kun lapset muuttavat pois kotoa, on äidillä vapaus mennä ja tehdä missä vain, milloin vain. Kukaan ei tarvitse minua, minun ei pidä mitään, eikä kenellekään, eikä minnekään, eikä milloinkaan.

Nautinko?

Tiedän, että aika harva ymmärtää ja myös tiedän, että vuoden päästä vastaan toisin, mutta nyt vastaan että en.

En todellakaan nauti.

5. Olotilani/ miten se näkyy?

Poikien muuttoa pohdittiin ja järjesteltiin hyvä tovi. Käyn tyttäreni luona stadissa kerran tai kaksi kuukaudessa. Pojat asuvat ihan lähellä, kävivät saunomassa eilen. Kaikki on kaikilla hyvin. Silti, minun koko arki, kaikki aikataulut, koko minuus on keikautettu.

Suuri haastavuus ja riski on ihan tässä konkreettisessa arjessa. Se ”lämmitä sauna, keitä aamupuuro, syö aamupala, vie pojat kouluun jne”-rutiinien jatkumo, sitä ei enää ole. Aamutoimien tilalla on nyt kaksi tuntia tyhjää, niin kun on myös päivällä, ja iltapäivällä. Päiviini on jäänyt tyhjiä kohtia, kuin olisi lukujärjestyksestä hangattu huonolla pyyhekumilla paperi rikki useasta kohtaa.

Rutiinien puuttumisen takia huomaan, että tässä ihan tosissaan joudun hakemaan syytä omalle olemassaololleni, etsimään sitä, kuka nyt oikeastaan olinkaan. Tätä ei helpota tämä marraskuun pimeys, se kun harvemmin on kirkastanut ainakaan minun ajatuksiani. Joudun taas kyselemään unelmani ja tavoitteitteni perään, kiintopiste tarttee taas saada asettumaan tuonne jonnekin pidemmälle.

Kun ei ole varmuutta siitä, onko aiemmin sanoittamani unelma kuitenkaan oikeasti tärkeä tai merkityksellinen, ei ole ihan täyttä varmuutta tavoitteesta, eikä siten myöskään osatavoitteista. Siksi ei ole aikataulua eikä siten rutiinejakaan.

Riski siihen, että jään lillumaan turhuuksien tekemiseen, tai suremaan menneitä tekemättömyyksiä ja vääriä tekemisiä, on näissä hetkissä suuri.

Kun yhtäkkiä voikin tehdä ihan mitä vain, ei meinaa osata enää niitä vähiäkään mitä on ennen osannut. Se, mihin ennen niin kovin kipeästi kaipasin Sitä Omaa Aikaa, ei enää olekaan millään tavoin merkityksellistä.

(Voi hyvänen aika. Tätäkö vanheneminen onkin? Sen ymmärtämistä, ettei yksistään yksinään itselleen ole millään tavoin tärkeää??)

Poikien muuttoa seuraavana päivänä kirjoitin: ”Mitä tekee äiti, kenen ei enää tarvitse olla entisenlaisessa merkityksessä äiti? Ei enää sellainen kaksostensa aikatauluja vahtiva puuronkeittäjä-saunanlämmittäjä-tiskaaja-kuski-erotuomari-”menisitkö nyt jo nukkumaan??”-tyyppi?

Nyt on ihan niin kamala ikävä kaikkia kolmea. On riemu poikien riemuista, heidän vihdoin päästessä omiin koteihinsa. On ihmetys hiljaisesta talosta. On hämmennys.

Mitä ihmettä tekee äiti, kun se vasta pari vuotta sitten oppi olemaan äiti ihan oikeasti ja kunnolla, ja kenen ei nyt enää tarvitse samalla tavalla olla äiti?”

6. Kun lapset muuttavat pois kotoa, jää paljon tyhjyyttä

Viljamin huone oli yläkerrassa, siinä missä Veera ennen asui. Vernerin huone oli alakerrassa talon nurkassa niin, että huoneen toinen ovi antoi tupaan, toinen olohuoneeseen. Vernerin siellä asuessa olivat ovet aina kiinni (daa-a, kuinka moni lapsi pitää oviaan auki enää teini-iän jälkeen??) ja sitä ne olivat vielä kaksi päivää talon hiljenemisen jälkeenkin.

Muuttopäivien iltana en pystynyt menemään poikien huoneisiin. Siitä seuraavana päivänä yritin kyllä, mutta paha olo ja ikävä iskivät lekalla vatsaan. Sitä seuraavana päivänä varovaisesti uskaltauduin kurkkaamaan huoneisiin.

Sitä seuraavana jo lämmitin pönttöuunit.

Eihän se siis olisi mikään ongelma ollut, tokihan ovet olisivat voineet pysyä suljettuina niin kauan, kunnes surutyöni olisi tullut tehdyksi. Mutta kun Viljami vei meidän sohvamme mukanaan.

Oikein hyvä, että vei, ikivanhan sohvan, missä oli jo valmiiksi muotoutunut takapuolen paikka. (Taisin kyllä ainoa kuka ei siitä sohvasta pitänyt, Viljami riemuitsi saadessaan sohvan, mitä isäntä jäi kaipaamaan…) Mutta kun se sama huutava tyhjyys, mikä ahdisti ja itketti poikien huoneissa, oli myös olohuoneessa, minkä läpi kuljen päivittäin kymmeniä kertoja.

Siksi oli pakko löytää voimaa sohvanmetsästykseen. Rahanmenoa pelkäsin, onneksi turhaan. Jättimäinen sohva facebookkirppikseltä 150 euroa, toisen sohvan sain lueskeluhuoneeseen ilmaiseksi. Ei tarvetta pakettiautovuokralle, koska peräkärryn sai ihan vaan lainaksi.

Koska olohuoneen sohva olikin niin valtava (no haloo, mittaaks joku muka huonettaan ennen kun ostaa uutta sohvaa?? Ai, mittaa vai?), oli pakko siirtää työpisteeni pois olohuoneesta. Sinne Vernerin huoneeseen.

Joku voisi naljailla siitä, että koska nyt olohuoneemme on kauniimpi kuin koskaan aikuisaikanani, odotinko sitä, että lapset lähtevät? Itku kurkussa vastaisin, että en, silkkaa sattumaa se oli, yritystä saada mieli järjestykseen siivottujen huoneiden myötä.

• 

• 

• 

7. Kilo jauhelihaa

Tämän yhtälön tajuaa jokainen, vaikka ei kaksospoikia olisikaan.

Yleensä mies on tehnyt kilosta jauhelihaa ja kahden kilon perunapussillisesta lihaperunasoselaatikkoa. Tai kilosta jauhelihaa ja kahdesta tomaattimurskapurkillisesta ja sulatejuustosta jauhelihakastiketta, sen seuraksi kilon spagettia.

Mitkä kaikki on syöty noin vuorokaudessa.

Mitenkä nyt, kun syöjiä onkin vain minä ja mieheni?

Niinpä.

Hyvää on se, että vaikka aika iso osa äitiyteni vuosista meni tavalla tai toisella pieleen tai ainakin hutiin, silti, olen vihdoin ymmärtänyt paljon. Viimeiset kolme vuotta ovat olleet hienoja vuosia, olen osannut sekä olla sellainen äiti, mitä olisi pitänyt osata jo aikaa sitten. Lisäksi olen osannut nauttia niin tajuttoman hienoista lapsistamme.

Siksipä tämä kirjoitus onkin hyvä päättää tähän hienoon ajatukseen ja todeta, että hienoa työtä tekivät lapseni, saivat minut Elämään Ihan Oikeasti, osasivat kasvattaa minut aikuiseksi, ja äidiksi.

Lue lisää pieleen menemisistäni: Miten vaikeuksiin tulisi suhtautua?

“While we try to teach our children all about life, our children teach us what life is all about.” (Angela Schwindt)

Toivon, etten viime viikolla tuottanut sinulle pettymystä, kun ei blogikirjoitustani tullutkaan. Olimme muuttoapuna Vernerille, ja sen jälkeen, tyhjentyneessä kodissamme tipuin sinne jonnekin.

Nyt jälleen kiitän sinua ajastasi, ihanaa kun taas jaksoit lukea.

Kiittäen ja kumartaen

Minna

P.S. Tämä on just niin tätä. Kirjoitan tätä pikkukamarissamme, missä on myös meidän sänkymme. Mies on menossa yövuoroon, joten hän nukkuu tuossa vieressä. Isossa talossamme on neljä huonetta ja keittiö, ja minä olen tässä samassa huoneessa, missä toinen nukkuu.

Jepjep.

(Päivitetty 8.11.21 kello 8.03, korjattu kirjoitusvirheitä, lisätty linkki omaan postaukseeni sekä myös ”Lahjoita lämpöä”-keräykseen.)

Heheiii! Vielä tämän kuun loppuun asti on aikaa osallistua neulomistalkoisiin (https://ehyt.fi/uutishuone/uutiset/lahjoita-lampoa-kampanja-alkaa/), joihin nyt haastan sinut mukaan! Minulta tulee valmiiksi kaksi paria tumppuja, mitenkä sinulta?