Miten vaikeuksiin tulisi suhtautua?

Miten vaikeuksiin tulisi suhtautua

Haluatko, että vastaan otsikon kysymykseen? Toki vastaan.  

Ei, minulla ei ole aavistustakaan, miten vaikeuksiin tulisi suhtautua. Silti tahdon tästä aiheesta kirjoittaa, esimerkkien kautta. Nämä seilaavat vuosista ja vuosikymmenistä ja aiheista toiseen, pahoitteluni poukkoilevasta mielestäni.

Keltainen talomme on rintamamiestyyppinen vanha hirsirunkoinen talo, rakennettu vuonna 1928. Vuonna 1965 rakennetussa laajennusosassa on huoneen lisäksi sauna ja vessa.

Keittiö on talon toisessa päässä, vessa toisessa. Meillä on kunnan vesi, putket tulevat vessaan. Vesiputket kulkevat vessasta saunaan, koukkaavat yläkertaan vintin rakentamattomalle puolelle ja sieltä myrkynvihreiden rappujen vierustaa, yläkerran toisessa päädyssä olevaan huoneeseen, mistä alakerran keittiöön.

En ihan tiedä, miksi on noin kovin kiemurreltu ja kaarreltu ja käyty yläkerrassakin, kun keittiöön olisi päässyt seinien läpi suoraankin. Ehkä he kaipasivat jännitystä elämäänsä, kun vetivät putket läpi kylmän tilan?

Vintti – Mitä se nyt on, ja mitä voisi olla

Tuo kylmä alue, vintin rakentamaton puoli, se on niin hieno! Siitä tulisi/ tulee niin hieno oleskeluhuone. Isot kulmasohvat, mukavat nojatuolit, jalkalamppuja, kynttilänjalkoja ja tietenkin takka, tai pönttöuuni.

Siellä mieheni voisi tehdä miksauksiaan, tai paukuttaa musiikkia niin lujaa kun haluaa, niillä kaiuttimilla, mistä hän haaveilee. Minä voisin kirjoittaa, lukea, mitä vain. Voisin käpertyä ison kulmasohvan nurkkaan ja tuijottaa tulta, tai ikkunasta, tai vaikka vain seinää.

Siellä voisi olla iso pitkä itsetehty ruokapöytä. Vanhoista lankuista, rusehtava ehkä. Sellainen, minkä ääressä voisi pitää koulutuspäiviä, tai kirjansidonnan kursseja, tai retriittien aikaan nauttia lounasta hiljaisuudessa. Huoneessa olisi tilaa, tänne voisi saada viisaita ihmisiä puhumaan. Ja mattoja olisi niin, ettei joogakurssilaisten tarvitsisi tuoda omiaan.

Hyvää tässä siis on se, että voin haaveilla siitä täydellisestä rentouden tai yrittäjyyden tai harrastamisen huoneesta. Huonoa on se, etten lottoa, mikä lienee ainoa tapa saada rakennettua JA sisustettua tuo todella iso tila.

Huonoa on myös se, että nyt vinttimme on juuri kuten ne seitsemäntoista muutakin vinttiä mitä näimme, etsiessämme tätä omaa maatilaamme. Tämän paikan me silloin löysimme, Päiväkummun, tilan numero kahdeksantoista.

Tänne me muutimme vuonna 2011 ja täytimme vintin. Niin paljon tavaraa, ettei pysty edes aloittamaan hommaa. Uuvun jo ennen kun olen saanut työhaalarini päälle ja supermiesviitan vetäistyä käyntiin.

Poissulkien päiväkirjani ja pimiökamani, voisi kaiken muun heittää menemään, koska samanarvoisia eli täyttä roskaa. Vanhat patjat ja verhot ja pöydät ja fitnesspokaali vuodelta 2001.

Fitnesskauteni

Huonoa tuossa fitnesshulluudessani oli se, että se jätti jälkeensä vinoutuneen kehonkuvan ja myös ahmimishäiriön. Hyvää on se, että silloin olin niin paljon salilla, että pyysivät sinne töihin. Vaihdoin alaa kokonaan.

Fitnessin mukana elämääni tulleita ovat siis kuntosali- ja aerobicohjaajakoulutukset ja noita töitä edelleen teen, kuudentoista vuoden jälkeenkin, ja niistä niin nautin. Lisäksi kiinnostuin ravitsemuksesta, mikä on jatkunut läpi elämäni, ja minkä ansiosta reilu vuosi takaperin suoritin ravitsemustieteen perustutkinnon opinnot avoimessa yliopistossa.

Jos en olisi tuota oppikokonaisuutta suorittanut, olisi minulta jäänyt paljon ymmärtämättä omassa hyvinvoinnissani, ja paljon hyvää olisi jäänyt välittämättä jumppareilleni.

Takaisin vintille.

Parhaat ajat siivota olisivat vaikkapa nyt, lokakuun alussa. Kesällä siellä on niin julmetun kuuma ja liikaa kaikkea… hmmm… elävää. Nyt ehkä suuresti inhoamani ja pelkäämäni hämähäkit ovat jo kuolleet pois. Toivottavasti.

Talvella on niin kylmä, ettei pysty. Pakkasellehan se menee, kun ei vintillä ole eristystä, mikä ei muuten nyt olisi niin ongelma, paitsi kun ne vesiputket.

Ensimmäisenä tai toisena talvena putket jäätyivät. Että otti pannuun, ja huoletti, että halkeavat sulaessaan. Hyvää on se, että vesiputket menevät pintavetona, oli helppo niitä föönillä puhallella, hissukseen sulaksi asti. (Seuraavan kerran jo tiesimme, että kovan pakkasen öinä pitää jättää keittiön hana tiputtamaan.)

Ja siis onhan siinä hyötynsä, että putket kulkevat saunan läpi. Kun sauna lämmitetään, tulee keittiöstä todella kuumaa vettä. Se on hyvä jos tiskaa, mutta huono jos yrittää saada juomakelpoista vettä…

Myrskyt, metsä ja rahat

Lämpimissä talvissa on hyvää ja huonoa. Putket eivät jäädy. Ei kyllä jäädy maakaan.

Muistan kun vuonna 2011 riemuitsin sitä, että vielä joulukuussa pystyin hakkaamaan tolppia sulaan maahan, rakentaessani ensimmäistä tarhaa hevosille. Riemu muuttui ahdistukseksi ja itkuksi tuon vuoden tapaninpäivänä, kun myrsky niitti kuusimetsäämme.

Itkin pihassamme, kuuntelin tasaista pauketta metsästämme ja ymmärsin. Sekä sen, kuinka paljon euroja häviää siinä hetkessä, kun myrsky kaataa tai katkaisee tukkipuun. Myös sen, millaisissa tunneskaaloissa joutuu liikkumaan, maalla asuessaan. Vasta puoli vuotta aiemmin olimme muuttaneet ja kesällä oppineet sen, kuinka raivoisalta tuntuu maaseudun ukkonen verrattuna espoolaislähiön ukkoseen.

Hyvää Tapani-myrskyssä oli se, että kuuluimme pahimpaan tuhoalueeseen. Tämä sama asia oli myös huonoa. Lounais-Hämeen metsät olivat niin runneltuja, että metsäkone saattoi vain ajella tuhoalueelta toiselle, jolloin saimme paremman hinnan myrskyn kaatamista puista.

Seuraavan kerran kun myimme isomman satsin metsästämme, jouduimme odottamaan yli yhden talven. Ei ollut maa jäässä silloinkaan, joten koneet eivät metsiin päässeet. Vaikka kyllä me odotimme hakkuita ja niin kovin olisimme tarvinneet rahoja jo silloin ensimmäisenä talvena, oli silti onneamme, että meni juuri noin.

Korona

Koska emmehän me silloin ensimmäisenä talvena sitä voineet tietää, mutta maaliskuussa 2020 iski korona, mikä vei minulta kaikki työt ja lomautti isännän. Metsärahat tulivat juuri silloin ja olivat työmarkkinatukiemme lisäksi se, millä perheemme eli.

Hyvää koronassa oli se, että se raivasi kalenterini tyhjäksi. Sain sen aiemmin mainitsemani ravitsemustieteen loppuun, minkä jälkeen saatoin jatkaa kirjan kirjoittamisella. Ei käsikirjoitusta mikään kustantamo ottanut, mutta kirjoitusprosessi opetti minulle itsestäni, hyvinvoinnin vaalimisesta ja unelmien työstämisestä enemmän kuin mikään muu ajanjakso.

Koronaa on kiittäminen, että olimme tämän vuoden maaliskuussa konkurssin partaalla, jolloin oli pakko jälleen kerran repiä kuluja alas. Kovien päätösten tekeminen on lähes mahdotonta minulle, yleensä vain pakko on ollut se, mikä on tuonut ratkaisun. Tässä on aiempi kirjoitukseni siitä edellisestä kerrasta, kun piti karsia kulut pois.

Nyt, lokakuussa 2021, kuukausi ponien lähdön jälkeen voin sanoa pärjääväni. Laitumien hiljaisuus ja tyhjyys ei nyt enää paina mieltä ja sydäntäni. Tuntuu kyllä kummalta, ettei enää ole hevosia, eikä poneja, muttei enää revi, niin kun tämän vuoden maaliskuussa, kun laitoin poneista viestiä, ettei enää pysty pitämään.

Talliyrittäjyyteni, ja varsojen loukkaantumiset

Hyppään taaksepäin noin kahdeksan vuotta. Jos en olisi talliyritykseni alkutaipaleella tehnyt tarjousta eräälle pitkän linjan hevoskasvattajalle, en varmaankaan olisi sieltä saanut neljää orivarsaa hoitooni, joista yksi tuli minulle ylläpitoon.

Nämä orivarsat olivat kouluratsastukseen, ja kovasukuisia. Näyttäviä, isoja ja huikealiikkeisiä. Valokuvaajalle se oli taivas. Kuvia somessa jakaessa etua oli niiden suvuista, mitkä kiinnostivat asiasta tietävää hevoskansaa. Markkinointia sekä kuvilleni että tallilleni. Kukapa yrittäjä sitä ei tarvitsisi!?

Huonoa oli se, että yksi varsoista teloi itseään herkästi. Sen ulottuvin suoritus oli hypätä pystyyn pihaton sisällä niin, että katon loisteputkivalo rikkoutui ja teki ventin sen otsaan. Kova saavutus, kun ottaa huomioon, että valot kattavat vain murto-osan sisäkatosta.

Huonoa oli se, että ison haavan hoito kesti viikkoja. Hyvää oli se, että ventti oli keskellä otsaa eikä esimerkiksi silmässä ja hyvää oli myös se, että tuo kaksivuotias oli maailman kiltein orivarsa.

Tuosta joidenkin vuosien päästä oli sitten hankalampi haavahoidettava. Ison hevosen kokoinen, itseriittoisa yksivuotias ei, toisin kun kaikki muut tapaamani hevoset, alistunut vahvemmalleen. Sai välien selvittelyssä etujalkansa vuohiseen nyrkin kokoisen haavan.

Hoito vei aikaa pari tuntia päivässä ja uuvutti mutta toisaalta, siinä alkoi olla jo mukana alkavaa loppuunpalamistani sekä myös esikoisemme oireilua, olisikohan ollut joskus 2016. Oli myös aivan valtavaa huijarisyndroomaa ja syyllisyydentunnetta. Koin, että olin pilannut asiakkaan varsan JA vielä hoitanut haavaa huonosti, koska haavan palkeenkieli irtosi muutaman päivän jälkeen.

Tallimestariopintoni ja eläkeläisjumpat

Huonoa myöhemmin aloittamassani tallimestarin erikoisammattitutkinnossa oli se, etten koskaan saanut tutkintoa valmiiksi. Hyvää oli se, että opettajani, eläinlääkäri Seppo Hyyppä sanoi, ettei haavan palkeenkielen irtoaminen ollut hoitamiseni laadusta tai tasosta kiinni.

Se oli vain silkkaa fysiologiaa. Vaikka tikattu olikin, ei verenkierto ollut normaalia palkeenkielen alueella. Haava kyllä parani, mutta palkeenkielenrepale kuihtui pois.

Noihin aikoihin olin jo muutaman vuoden ajan ohjannut Jokioisilla seniorijumppia. En vieläkään ole unohtanut käymääni keskustelua erään miehen kanssa, kun kehuin häntä hyvästä tekemisestä. Mies huitaisi kädellään ja sanoi, ”No ei, ihan en täysillä kyllä tehnyt. Leikkasin eilen omenapuun oksia, piti kiipeillä puussa, ja sieltä minä putosin. Vähän tuntuu tuossa olkapäässä, mutta äkkiä se siitä taas.”

Mies oli tuolloin kahdeksankymmentäkolmevuotias.

Tallimestariopintojen myötä jättäydyin pois eläkeläisjumpista. Se voiman, vakauden ja hiljaisen naurun määrä, mitä noiden jumpparyhmien ihmiset minulle välittivät, oli ollut paljon suurempi voimavara itselleni, kuin mitä olin ajatellut.

Heidän naurunsa ja ”Koska aina vähän sattuu, on pakko kuitenkin tehdä; jos juuttuu paikoilleen, ei pääse enää liikkeelle ja sattuu vielä enemmän”-ajatusmaailma antoi kehykset omille vaikeuksilleni.

Ryhmien jäädessä pois tippui isohko siivu tuloistani ja myös yksi elämääni rauhoittavista tekijöistä. Tulojen vähetessä löysä hirttosilmukka alkoi kiristyä. Koulu ja sen tehtävät tuottivat haastavaksi muuttuvan ajanhallinnan. Teini-ikäisen esikoisen aina vain raskaammaksi muuttuvat teot ja ajatukset alkoivat olla se kuuluisa kirsikka.

Näetkö sinä tässä kaavan? Hahmotatko tästä, kuinka niin helppoa on nähdä kaikki väärät valinnat ja ajankohdat ja ajoitukset. Niin helppoa nyt!

Karkureissut ja kouluni

Tasan viisi vuotta sitten tytär lähti pisimmälle karkureissulleen eikä ollut aavistustakaan, löytyykö lastenkodista karannut ja siten etsintäkuulutettu kuusitoistavuotiaamme elossa vai kuolleena, vai löytyykö ollenkaan.

Se roikutti koko ajan kuilun partaalla mutta hyvää siinäkin oli, usko pois.

Oli pakko keskittyä hengittämiseen, vain hengittämiseen. Ettei olisi räjähtänyt pieniksi tuulessa lenteleviksi, itsesyytöksiä huuteleviksi paloiksi.

Hyvää oli se, että oli vielä opinnot. Koulussa kun olin, pystyin nappaamaan kiinni kaikesta, se kantoi. Voimaa sai siitä, kun kuunteli opettajan puhetta fruktaaneista ja hevosen suolistosta, ja siitä kun muut jutustelivat ruokalan hälinässä. Hyvää oli myös ruokala, ruoat olisi jääneet tekemättä ja syömättä, jos kotona olisi ollut.

Kaikessa, aivan kaikessa, on puolensa ja puolensa.

Hevostallini toiminta kaatui siihen, etten ollutkaan supernainen, joka osaa monistaa itsensä, takoa rahaa tyhjästä ja jaksaa loputtomiin. Se oli huonoa, ehdottoman huonoa; olin niin surkea, luuseri, säälittävä.

Se oli myös hyvää.

Ilman uupumustani ja epäonnistumistani talliyrittäjänä ei ponikasvattaja Noora olisi tuonut minulle tänne ylläpitoon ja valokuvamalleiksi yhtä varsaa ja yhtä pientä valkoista pitkätukkaista ja ryhdikästä ponioria.

Näiden myötä valokuvaajaminäni heräsi henkiin aivan uudella tavalla, ja uskalsi alkaa taas kuvata, näyttää kuviaan, katsella valokuvaamista myös ammattina.

Miten vaikeuksiin tulisi suhtautua?

Edelleen vastaan, ettei minulle ole aavistustakaan, miten vaikeuksiin tulisi suhtautua, mutta heitän esimerkin ja varovaisen ehdotuksen.

Kun ollaan kriisissä, eletään kriisiä. Silloin vain ja ainoastaan yritetään muistaa hengittää ja pysyä elossa. Jos ei itse näihin pysty, sitten läheinen auttaa, tai ystävä, tai joku.

Hengitä, nuku, syö. Toista samaa seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana. Enempään et välttämättä pysty, mutta ei ole tarvekaan.

Kun on vereslihalla, tippumassa jonnekin, ei voi miettiä seuraavan askeleen suuntaa, ei ennen kun on saanut tippumisensa pysähtymään. Muistan lukeneeni Hippos-lehteä Jorvin suljetulla osastolla, ehkä vuonna 2007. Minulla oli tuolloin kaksisuuntaiseni lääkemuutokset (jälleen) menossa. Joku lääke oli tuottanut sekamuotoisen jakson, jolloin ideat ja vauhti ja maanisuus ja syvään syöksymiset ajoivat toisiaan takaa (kaksisuuntaisuudesta)

Lehdessä oli Ypäjän Hevosopiston opinnoista. Hetken riemuitsin, ”Hevosia! Tietenkin! Koska olen ponityttö kuusivuotiaasta lähtien!”, mistä ajatus siirtyi siihen, kuinka muut ihmiset voivat pohtia opiskelupaikkoja, tai kuinka muut lapset saavat viettää äitiensä kanssa ihan normaalia elämää.

Sieltä ajatus palasi minuun ja siihen, kuinka minä olen suljetulla osastolla solmussa olevan mieleni kanssa, ja lapset isovanhemmilla tai isänsä kanssa.

Kiltti hoitajatäti auttoi, ja lääke tainnutti hetkeksi.

Vaikeuksista pääsee läpi, aina.

Ei tuollaisissa hetkissä suhtauduta vaikeuksiin, vaan niihin hukutaan muttei kuitenkaan, koska pyydetään joku auttamaan. Hengitä, nuku, syö, pyydä apua, älä jää yksin. Ne riittävät, kunhan pitää katseensa kiinni jossain, jaksaa edetä päivä päivältä.

En minä silloin tiennyt, että vuosi tai kaksi siitä raskaasta ahdistuskohtauksesta eteenpäin opiskelisin juuri sitä kyseistä opintolinjaa, mistä olin Hippoksesta lukenut.

Enkä muuten tiennyt sitäkään, että noin vuosi opiskelusta eteenpäin joutuisin ilmoittamaan kouluun, etten voi aloittaa opintojeni toista vuotta. Soittaisin itkuisen puheluni sieltä samalta suljetulta osastolta, minne sillä kertaa masennusjakso oli minut vienyt, syksyllä 2008.

Osastojakso on aina huono, ja se on aina hyvä.

Tuon syksyn osastojakso oli viimeinen viidestä osastojaksostani. Siellä löytyivät lääkkeikseni litium ja lamotrigin, mitkä edelleen kulkevat kanssani.

En silloin tiennyt sitäkään, että joskus tulisi se päivä, kun saisin sen ensimmäisen tutkintoni suoritettua, minkä jälkeen olisi hyviä vuosia. Niiden jälkeen tulisi se hetki, kun aloittaessani tallimestaritutkintoa sanoisin heiheit seniorijumppareille, ja alkaisin itse kiristää sitä kuvainnollista hirttosilmukkaa kaulani ympärille.

Mutta taas, johan se oli kiristynyt pitkän aikaa, koska lapset eivät voineet maalla hyvin, enkä minä oikein kuitenkaan tiennyt missä mennään. Näihin palaan joskus toiste.

Kriisi voi kestää viikon, tai kuukauden, tai vuoden, mutta lopulta se kuitenkin haipuu pois. Tällöin se jättää hyvällä tavalla paljon tilaa, ja vihdoin antaa voimien karttua. Silloin on syytä antaa itselleen aikaa toipua.

Koska kaikessa on sekä hyvät että huonot puolensa, ei vaikeuksiin voi suhtautua mitenkään muuten kuin osana suurempaa kokonaisuutta. Vasta sitten joskus voi nähdä niiden viisauden ja salat ja opetukset.

Kiitos sinulle ajastasi, ihana kun jaksoit viihtyä täällä!

Isoin halauksin

Minna

Ja hei! Hetki vielä, jaksathan! Juuri tänään, 10. lokakuuta on Maailman mielenterveyspäivä. Seuraavassa pätkä Suomen Mielenterveys ry:n sivulta:

”Maailman mielenterveyspäivää vietetään vuosittain lokakuun 10. päivänä

Kansainvälisen mielenterveyspäivän avulla halutaan herättää keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä, mielenterveyden ongelmien ehkäisemisestä ja hoidosta sekä mielenterveyspotilaiden ja omaisten asemasta maailmanlaajuisesti.

Korona-aikana nuorten avun tarve on kasvanut merkittävästi: esimerkiksi nuorten kriisiapua tarjoavaan Sekasin-chattiin on tullut vuoden aikana yli 170 000 yhteydenottoa. Vain joka viidenteen pystyttiin vastaamaan.”

TÄSTÄ LAHJOITTAMAAN, JOOHAN?!

Vapaaehtoiseksi tukijaksi tai kriisiauttajaksi? https://mieli.fi/vapaaehtoiseksi/tukijaksi/

Tiedän, että olen riesa, mutta ei se tässä asiassa haittaa… Ensimmäisen tumppuparini vasen tumppu valmistuu. Mitenkä sinulla?! https://ehyt.fi/uutishuone/uutiset/lahjoita-lampoa-kampanja-alkaa/

2 thoughts on “Miten vaikeuksiin tulisi suhtautua?

  1. Pingback: Miten niin simantekoa pääsiäisenä ja ruman maiseman Hevoskuvauspäivä helatorstaina?? -

  2. Pingback: Kun lapset muuttavat pois kotoa -

%d bloggaajaa tykkää tästä: