Opetusmestari, Terapeutti ja Ihmiskuiskaajat

Opetusmestari, Terapeutti, Ihmiskuiskaajat ja Hymyilevä Vahti

Omaa hevostani ajattelen edelleen paljon, siksi se kiistatta ansaitsee paikkansa ensimmäisenä, tässä Päiväkummun eläinten esittelypostauksessa.

Ehdin Veikosta kertoa PALJON niiden kahdeksan vuoden aikana, minkä sen omistin ja aivan satavarmasti tulen kertomaan PALJON jatkossakin.

Hevonen se oli, mutta opetti minulle enemmän kuin koulutukseni, terapeutit, kirjallisuus, luennot, viisaat ihmiset, arki, karma ja ukkoylijumala yhteensä. Eikä tämän vahvaluontoisen mutta erityisherkän suomenhevosen tarjoama oppi siis rajoittunut vain ratsastamiseen tai hevosen käsittelyyn.

Se opetti kaikkea.

Elämää. Tunteidenhallintaa. Kivunsietokykyä, sekä kehon että sielun ja sydämen. Tiukkoja vatsalihaksia ja pystyä asentoa. Hevosten kommunikoinnin ymmärtämistä, niiden pieniä eleitä ja kieltä ja laumajärjestäytymistä.

Se opetti minun oman elekieleni ymmärtämistä ja hallintaa, auttoi ymmärtämään kuinka valtavan paljon minä, ja me kaikki ihmiset, puhumme kehollamme ja pääsääntöisesti aivan puuta heinää tai täydellisen vastakkaista, mitä sanoitamme sanoillamme.

Suunnitelmallisuutta ja aikomuksien tärkeyttä, niitä se opetti, käytännön kautta, useasti syvälle kantapään kautta, tai oikeammin lihaan upotettuna.

Koska mikään ei opeta paremmin kuin mahamyyry. Tai kylkimyyry.

Yksikään hevonen ole tarjonnut minulle yhtä monia, niitä narun perässä raahautumisia. Veikko karkasi minulta useammin kuin koko laumallinen orivarsoja sen seitsemän vuoden aikana, minkä Päiväkummun Hevostila oli toiminnassa.

Suitsia meni rikki, riimuja, ohjia, naruja, lautoja, seiniä, aitoja, lankoja, kysy vaan mitä. Veikkoa haettiin laitumelta, naapurin pihasta, metsästä, tallinpihasta, mistähän vielä. Noiden hetkien raivo, mikä minussa oli, silläpä sillä olisi lämmittänyt ja valaissut puolet Jokioisten taloista ja tiloista.

Tunteita se nimittäin tarjoili. En ikinä ennen Veikkoa osannut kiroilla yhtä lujaa, kuuluvasti tai sanoa perkelettä niin että koko satakuuskytsenttiäni ja silloinen vajaa seiskytkiloani oli siinä täydellisesti mukana, tai että se ihan oikeasti kaikui täällä Kuuman metsissä.

En ollut ennen sitä osannut tietää, kuinka sitä vaan voi nauraa ja itkeä yhtä aikaa, tai turhautua niin että toivoo voivansa vain räjähtää palasiksi, tai tuntea silkkaa koko kehoa ravistavaa raivoa, tai täydellisen pehmeää ja kaunista ja silkkaa flow:ta.

Veikko opetti pysähtymään ja arvostamaan ympärillä olevaa. Sitä, miltä tuntuu katsella tähtitaivasta hevosen selästä, paukkupakkasessa; opetti kauneudesta nauttimisen lisäksi kärsivällisyyttä siinä samalla.

(Koska siis minun oli silloin pakko; Herra Hevoinen kun ei suostunut kolmeen varttiin liikkumaan mihinkään tallin kulmalta.)

Laumanjohtajana oloa, sitä se opetti. Varsalauman kiistattomana johtajana se näytti omaa hienoa esimerkkiä siitä, mitä Tuire Kaimion kirjoista olin oppinut ja mitä Pavlov ja Skinner esittelivät maailmalle jo ikuisuus sitten.

Se opetti minua ja myös miestäni ja tytärtäni, muovasi taitavammaksi, niin että klassinen ehdollistuminen muovautui käytössä ja puheissamme yhtä yleiseksi kuin vessassa käynti tai sanan ’hevonen’ käyttö.

Veikko tuli minulle heinäkuussa 2011. Espoossa ratsastuksenopettajani oli ilmeisesti aiemminkin tehnyt yhteistyötä forssalaisen ravimiehen kanssa ja ratsutti ihan kelpo ratsuiksi hevosia, mitkä syystä tai miljoonannesta olivat ravureiksi sopimattomia.

Olin tuolloin tuolla tallilla töissä ja tykästyin Veikkoon, vaikka jo silloin näin kyllä minkä haasteen tuo otus tarjosi (ja vaikka se jo silloin karkasi minulta…). Koska olimme juuri muuttaneet Espoosta Päiväkummun tilalle Jokioisille, pystyin Veikon ostamaan.

Olen vuoden 2014 alussa, silloisessa blogissani, kirjoittanut Veikosta, ”Saako siitä ihmisen kanssa toimimaan kykenevän hevosen?.. jaa-a, en vieläkään ihan tiedä.”

Ei Veikko ollut paskapää. Se ei ollut vaikea hevonen. Se ei ollut muuta kuin vain valtava ja äärimmäisen iso ja tarkka peili.

Sitä se oli ja SEN oivaltaminen kesti KAUAN.

Veikko oli peili, mikä heitti kaikki minun päälleni, kaiken sen, minkä minä heitin Veikkoon, hyvässä ja pahassa.

Rakas Opetusmestari, se se oli.

Se kulki mukanani läpi elämämme täydellisen muutoksen muuttaessamme Espoosta Jokioisille, läpi yrittäjyysvuosieni toiveikkaan alun, läpi muutamien varsojen raskaat tapaturmat ja niiden pitkät ja työteliäät hoitoajat ja siten työtaakan alle uupumisen, perheemme valtaisan pahoinvoinnin, loppuunpalamiseni, lasten hirvittävän raskaat teini-iät.

Siinä se oli, se meidän Veikko.

Tai sitten ei ollut.

Jos ja kun se päätti karata, siinä ei ollut sanaa sanottavana. Se ravasi, tai laukkasi aivan jäätävää vauhtia karkuun kun sen oikeaksi koki. Se pelkäsi aivan kaikkea, kun ei sitä osannut odottaa eikä pelännyt yhtään mitään silloin kun sitä odotti.

Toisinaan se juurtui paikoilleen niin pitkäksi aikaa, että ehdin, kaikki tunteet läpikäytyäni, päästää naurun tulemaan.

Veikko liikkui kauniimmin ja pehmeämmin kuin ikinä, kun oli lapsi selässä; minun antoi tehdä töitä aivan hulluna, kunnes löysin oman ryhdin ja lihakset ja rentouden. Vasta sitten se yhdisti minut jonnekin universumin energiavirtoihin pehmeydellä ja tunteella, että oikeasti meitä oli vain yksi ja sama otus.

Vaikeina ja raskaina aikoina, kun itkin talikkoon nojaten, se tuli vierelle, siinä se vain sitten seisoi, kunnes näki, että sain itseni kasaan; puhalsi poskelle ja lompsi matkoihinsa.

Veikko oli ihan niin kuin pitikin, aina ja koko ajan, minä en. Ei Veikosta pitänyt mitään saada muokattua, ei sitä pitänyt muuttaa. Vaan minua.

Niin kauan kun minä luulin opettavani Veikkoa, emme edenneet. Vasta kun ymmärsin, että se olen minä se oppilas, ja Veikko se opettaja, sitten.

Ymmärsin sen, että aina ja koko ajan Veikko oli vain pyytänyt minua nauramaan ja rentoutumaan ja pysähtymään siihen hetkeen. Kuuntelemaan. Olemaan olematta niin Helvetin Pätevä. Olemaan yrittämättä.

Pirteä, hyvinvoiva, kauniissa kunnossa oleva Veikko lähti meiltä täältä Päiväkummusta marraskuussa 2019. Pitkään oli jo alitajuntani tiennyt, miten asia täytyy ratkaista, mutta tovi meni, ennen kun sen kykenin itselleni sanoittamaan ja myös käytännössä ratkaisemaan.

Kerroinkohan tästä koskaan kunnolla?

En isoon ääneen somessa kertonut Veikon poislähdöstä, en suruni takia vaan siksi, että pelkäsin ihmisten reaktioita. En uskaltanut pystyssä päin kertoa ei-ehkä-niin-tavallisesta ratkaisustani, en uskaltanut seisoa sen takana, minkä minä ja läheiseni tiesimme ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi.

Marraskuussa 2018 kun Veikko tästä lähti, olimme jo hyvän tovin olleet talliyritykseni jättämän taloudellisen helvetin syvimmässä ja raskaimmassa kolkassa, ja silloin oli pakko repiä alas kaikki kulut ja rakentaa ne uudestaan perustalle, minkä loppuunpalamiseni ja talliyritykseni konkurssiuhka loivat.

Muistan silloin lähettäneeni läheisilleni ja muutamille luotettaville ihmisilleni sähköpostia, pyytäneeni muistaakseni kolmea vai neljää tonnia siihen, että saisin kaikki yritykseni laskut maksettua.

Luottokortit leikattiin, ruokakauppakäynnit alettiin tehdä kirjoittaen jokaisen ostoksen hinta paperille tai kännykän laskimeen. Halvinta jauhelihaa, halvimpia kananmunia, ei kanaa, ei kalaa, ei ohuen ohuita kinkkuviipaleita, ei hedelmälihallista mehua, tai oikeastaan mehua muuteskaan. Ilmankin pärjää. Ei luomua, ei siemenleipiä, ei tummaa hienoa paahtoa.

Miten Veikko ja talous??

Hevonen, joka asuu omassa tallissa, syö vain heinää ja kivennäistä ja on terve, eihän sen kulut suuret ole. Alitajunnassa kuitenkin oli koko ajan sen ymmärrys, että ikuisuuksiinhan moinen onni ei jatku.

Miten toimisi köyhä ihminen, kun sen rakas hevonen tarvitsisikin vaikka ähkyletkutuksen, tai ison haavan tikkaamisen? Miten siinä hetkessä, hevosen jo kärsiessä kipuja, toimisi, kun tietäisi, ettei rahaa yksinkertaisesti ole?

Se tekee sen ainoan, mitä voi. Ennakoi.

Kumpi on todennäköisempää?

Se, että erittäin herkkävatsainen hevoseni, jo lähempänä kahtakymmentä kuin kymmentä vuotta, olisi seuraavien vuosien aikana kehittänyt pahan ähkyn, tai muun hoitoa vaativan?

Vai se, että olisimme saaneet maksettua kaikki vipit ja lainat pois ja että meillä olisi varalla satoja ja taas satoja euroja, jos vaikkapa eläinlääkärin olisi tarvinnut sunnuntai-iltana?

Niinpä.

Erittäin kauniilla liikkeillä varustettu suomenhevonen olisi varmasti löytänyt kodin. Herkkänä johtajahevosena Veikko, joka inhosi kiirettä ja muuttuneita rutiineja, ei olisi kestänyt, vaan olisi muuttunut ihmisten mielestä ”vaikeaksi” ja päätynyt kiertoon.

Tiedän sen täydellisen varmasti, olen aina tiennyt. Myyminen tai ylläpito ei olisi ikinä koskaan milloinkaan tuonut Veikolle mitään hyvää.

Pitkään mietittyäni kaikkia vaihtoehtoja muistin yhden ihmisen, joka osoittautui täydelliseksi ja on arvoasteikossani TODELLA korkealla, autettuaan minua.

Marraskuussa 2018 luokkakaverini Hevosopiston opiskelun ajoilta tuli hakemaan Veikon. Tapa, millä Veikko lähti, oli win-win-win, se oli kaikista vaihtoehdoista minulle tuskattomin ja Veikolle paras.

Minä en enää siinä sinä aamuna ollut paikalla, kun luokkakaverini yhdessä lomittajani kanssa lastasivat Veikon kärriin. En halunnut olla, en pystynyt olemaan, koska tiesin, että itkuni ja paha oloni olisi tarttunut Veikkoon. Olin sisällä, ja voin sanoa, miten hirvittävän kamalan pahalta voi ihmisistä tuntua, niin todella vaan voi.

Olin sitä paitsi jo edellisenä iltana istunut kauan sen karsinassa, hyvästejä jättämässä, omaa epäonnistumistani surren (itse asiassa surren aivan kaikkea mahdollista..).

Veikko niin moneen kertaan katsoi minuun, pyysi vain hengittämään, että olo rauhoittui, muuttui hyväksi, ymmärsi, että näinhän tämä nyt on.

Veikko sai pysyä Veikkona ja luokkakaverini hyvissä ja rauhallisissa käsissä loppuun asti, siellä hänen kotitilallaan. Olihan siellä traktori valmiina riiputtamaan, ja epäilemättä veitset teroitettuina ja varmastikin pakkanen tyhjennettynä lihoja varten mutta eivätpä ne Veikkoa haitanneet.

Veikko sai rapsutuksia, rauhaa ja kauraa ja siinä samalla pultin tainnutuspistoolista.

Minun ei tarvinnut kuljettaa Veikkoa teurastamolle, tai järjestää hautaa tänne meidän tiluksille peläten, että Veikon luita kulkeutuisi sinne tänne. Luokkakaverini sai kaiken, mitä halusi Veikosta ottaa.

Kuten sanoin. Win-win-win, mikä tuki sekä minun että hevoseni henkistä hyvinvointia.

Mutta kuinka vaikeaa oli ensimmäiset kuukaudet elää paikassa, missä Veikko oli joka puolella! Tarkoitan siis ihan oikeasti joka puolella. Pahoitteluni kaikki ihmisläheisensä menettäneet, en nosta ihmistä ja hevosta saman arvoisiksi, koska sitä ne eivät minusta ole.

En tietenkään nosta, mutta surut kyllä nostan. Ne voivat olla täysin yhtä suuret, tuskaiset ja repivät, olipa menehtynyt ihminen, tai omistajalleen rakas eläin. Kummassakin tapauksessa suruajan alku voi olla silkkaa repivää itkua, koska edesmennyt on kaikessa. Ja kaikkialla.

Niin kun Veikko olikin. Kyllä yksi suomenhevonen ehtii kahdeksassa vuodessa merkitä itselleen PALJON hetkiä ja alueita ja näkyjä ja tuoksuja; meidän pihan ja pellot ja metsät ja harjut ja kaikki lähimetsätkin.

Ihan sama minne katsoi, joka puolella se oli ja se niin sattui.

Hiljalleen, onneksi, eteenpäin mentiin.

Terapeutti

Kesällä 2018 apuuni tuli pieni valkoinen Terapeutti, joka vain oli, ja tahtoi, että se huomioidaan ja sitä hoidetaan. Apu tuli myös Ihmiskuiskaajilta, ketkä ovat erityisen eteviä kouluttamaan ihmisiä ja jotka, toisin kuin hiljainen Terapeutti, erittäin vahvasti vaativat omaansa.

Toisin kuin mitä otsikossani lupaan, taidan nyt sitten kuitenkin jättää tähän, jääköön nyt nuo loput ensi kertaan. Venyy liian pitkäksi, koska Veikko aina ottaa just tasan sen tilan minkä se tahtoo ja koska se aina saa minut miettimään ja ymmärtämään, se saa tilansa.

Mutta siis terapeutti?

Terapeuttihan auttaa ihmistä järjestelemään ajatuksiaan, nostamaan katseensa sisältään, tai varpaistaan, näkemään eteenpäin ja eritoten uskaltamaan eteenpäin. Eikö?

Kake-Poni auttoi kestämään sen, miten paljon itseäni inhosin ja syytin ja kuinka paljon surin sitä, kun näin koko pihattoalueen tyhjänä, silloin kun orivarsalauman viimeisetkin olivat sieltä lähteneet.

Kake-Poni auttoi käsittelemään sekä sen surun, minkä epäonnistunut talliyritys ja kokemani epäonnistuminen äitinä ja ihmisenä toivat vahvana. Surun ja ikävän, minkä Veikko jätti, siinä pieni poni auttoi.

Kake-Poni nosti jaloilleen, auttoi suuntaamaan katseen eteenpäin.

Lisäksi Kake nosti aivan uusille tasoille valokuvani ja haluni ja kykyni jälkikäsitellä kuvian. Ihan jo siksikin, että koska tilallani ei ollut moneen vuoteen ollut valkoista hevosta, auttoi se valokuvaajaminua hahmottamaan valon. Lisäksi tuollainen piiiitkäharjainen ja hurjan kaunis poni, voi mitä kuvia se auttoi ottamaan!

Kysymyshän siis oikeasti oli siitä, että kauniin ja ryhdikkään ponin myötä aloin taas uskoa itseeni ja valokuviini ja kykyihini. Löysin syyn valokuvilleni, ja uskalluksen nousta kuvieni kanssa esiin ja siten myös kyvyn löytää valokuvaajan identiteettini, tavoitteeni ja tahtoni.

Kuten sanoin, terapeutti, mitä parhain.

Mitenkä nuo Ihmiskuiskaajat? No oliks tästä nyt jotain epäselvyyttä??

Kissoja, tietty!

Sitähän kissat ovat, helvetin taitavia kouluttamaan ihmiset tekemään just sitä, mitä ne itse tahtovat ja tilaavat. Ihan kamalia otuksia, oikeasti, mutta hitsit että niitä tykkään!!

”Ai et päästä minua ulos nyt just aamuyöllä? No, ei haittaa. Homma menee nyt näin: Ensin mouruan niin, että se tulee uniisi ja jos et nouse ylös, tulen sänkyysi. Jos heität minut pois, jatkan mouruamista. Etkö nouse ylös? Ei haittaa, koska tiedän että parin päivän päästä osaat jo nousta ylös, päästämään minut ulos, ihan milloin vain haluan.

Mistäkö tiedän? Voi höpsö. Tiedätkö, ne pitkät verhot olohuoneessa? Ei minun tarvitse päästä yöllä ulos. Minä voin hyvin kusta niihin verhoihisi, ne ovatkin mukavammat kuin se paskahuussi, mikä on ihan siinä verhon vieressä.”

Ihana kun jaksoit lukea, ajastasi kiittäen

Minna

Takaisin blogisivulle

5 thoughts on “Opetusmestari, Terapeutti ja Ihmiskuiskaajat

  1. Pingback: Halpa sähkö ja lukemisen helppous - nykyajan yksisarvisia? -

  2. Pingback: Pihattotallini 7 tärkeintä asiaa -

  3. Pingback: Miten vaikeuksiin tulisi suhtautua? -

  4. Pingback: Maaseudulla asuminen -

%d bloggaajaa tykkää tästä: