Pikkukamarissamme on kaihdinverho, minkä naru on tosi pitkä. Olen sen jo aikaa sitten solmuttanut ylös, koska maalaistalomme kaunis vanha tapetti ei enää yhtään jaksaisi narua metsästäviä kissankynsiä.
Syyskuussa on aurinko paistanut paljon ja verhoa on käytetty paljon, huomattavasti tiuhempaan kuin edellisen kymmenen vuoden aikana yhteensä.
Ennen koronaa, ja sen tuomaa lomautusta, oli mies töissä stadissa. Vain alkuviikot oli kotona, loppuviikot huolehti ison yökerhon äänestä ja valosta, jotta stand up -koomikot ja bändit olisivat olleet tyytyväisiä ja ravintolakansa olisi viihtynyt.
(Jos minulta kysytään, oli tuo sellainen ”helmiä sioille”-tyyppinen työnkuva; mieheni tekemät valot ja musiikki ja äänenlaatu olivat liian hyvää sille aikuisikäiselle mutta silti niin surkeakäytöksiselle ja änkyräkänniselle kansalle…)
Ne verhot.
Niitä on nyt käytetty, koska mies on tehtaalla töissä. Kaksi viikkoa putkeen on ollut yövuoroa.
Minä en niitä käytä, paitsi sulkemaan kesähelteiden kuumuus ulkopuolelle. Olen vissiin äidiltäni perinyt tahtotilan nähdä taivaan milloin vain. Verhojen naru ei siis automaattisesti tule tarkistetuksi.
Ei ennen kun kissat sen huomaavat.
Kun aamuyön uneen hiipii ääni mikä tulee narusta, ja kissasta, joka narua tavoitellessaan repii tapettia, sitä kiittää itseään. Samalla tavalla sitä kiittää itseään sekä keksii kissoille tasan yhden käyttötarkoituksen (”Tumput! Lämpimät tumput!!”) kun kuulee erilaisen äänen ja tajuaa, ettei illalla muistanut laittaa lattiaharjaa roikkumaan ovenkahvaan.
Saa siis herätä siihen, kun Martta-kissa hyppii ja kahvasta avaa oven. Viileillä ja kylmillä on kiire mennä sulkemaan se väliovi, mikä vie kylmälle kuistille. Ovi on saatava kiinni ja pian, ettei talon lämpö valuisi hukkaan.
Maaseudulla asuminen ja puulämmitteinen talo
Puulämmitys kun on ihan hivenen työteliäämpi kuin muut lämmitystavat. Pitäisikin joskus laskea, monta työvaihetta edeltää sitä, että saa laittaa klapin pönttöuuniin. Tai puuhellaan, tai leivinuuniin, tai kiukaan tulipesään.
Ai polttopuut traktorilla pihaan?
Vain jos on pakko, jos miehen tekemät puut loppuvat kesken. Eivät paikalliset klapientekijät isoja summia ota, ihan tolkkuhintoja kyllä. Kuutio maksaa puulajista riippuen noin viisikymmentä euroa. Puuta tarvitaan vuodessa noin kaksikymmentäviisi mottia.
Ei kait tuo kokonaissumma ole paha sellaiselle, kenellä on varaa. Siksi meillä puut tekee mieheni.
Puiden teko siis sisältää yhden ainoa miehen, moottorisahan ja/tai raivaussahan, mönkkärin peräkärryn, useita teräketjuja, hikeä, vesurin, klapisirkkelin ja klapikoneen. Raahaamista, kantamista, siirtelyä, kasaamista, kantamista, katkomista, pilkkomista ja kantamista.
Sanoinko jo kantamista?
Olen usein miettinyt, että elämä maalla on yhtä kuin kasojen siirtelyä ja tämä pätee erityisesti hevostallihommaan. En kuitenkaan nyt tässä hetkessä tätä jatka, koska vain hukkaan ajatukseni Martta-kissasta, tai KattiKoosta ja verhonnarusta. Lupaan joskus palata kasojen siirtelyyn!
Kissat, nuo ihanat
Kun Martta-kissa aukoo ovia ja on vielä hämmästyttävän taitava siitä, ollakseen sokea, on minulla kiire sulkemaan ovi. Vaikka kello olisikin kaksi, tai ehkä aamuneljä. Ihan samalla tavalla on kiire ja ärtymys havahtua siihen, kun KattiKoo leikkii verhon narulla. Sillä mikä on jäänyt roikkumaan.
Tänä lokakuisena aamuna havahduin syvästä unesta kevyempään, kun KattiKoo hyppäsi pois tyynyni vierestä, siitä missä se taas koko yön nukkui. Sinne nukkumisen ja heräämiseen välimaastoon kuulin sen ihan pienen narahduksen ikkunalaudasta, kun KattiKoo sille hyppäsi.
Äänet, mihin havahtuu, ne onkin muuten jännä juttu.
Meidän kahdeksantoista vee kaksospojat ovat tätä ihmetelleet, kun yöllä menen keittiöön, missä he tekevät itselleen yöpalaa. Rakastettavan huolestuneina he aina kysyvät, ”Mihin sä äiti heräsit? En kai mä vaan sua herättänyt?”.
”No siis kyllä, mutta ei hätää. Heräsin siihen, kun rikoit kananmunan.”
”Tä??”
”Se ääni ei kuulu tähän vuorokaudenaikaan ja siksi siihen heräsin.”
”Sä oot nii outo.”
Jep. Tiedän.
On aina yhtä riemastuttavaa saada lapsensa hämmentymään ja on myös ollut aina yhtä suuri riemu ja onni jäädä hetkeksi heidän kanssaan juttelemaan. On aivan eri asia jutella huoneensa pelimaailmassa kaiken aikansa viettävän lapsukaisen kanssa kello nollaneljä, kuin herätä kissojen puuhiin.
Mutta kaikessa, aivan kaikessa, on hyvät ja huonot puolensa, ja sen hyvin usein elämässäni huomaan. Raskaista hetkistä löytyy jotain hyvää, ja riemukkaissa hetkissä voi olla surkea tai vaikeakin pohjavire.
Odota, selitän.
Kun tänään aamuviideltä menin solmuttamaan sitä verhonnarua, valmiina omin käsin askartelemaan KattiKoon tumpuiksi, katsoin ulos.
Olen itse asunut stadissa sekä Hakaniemessä että Skattalla. Nykyään nautin aivan suunnattomasti kun käyn tyttäreni luona; hänen kodistaan kun ei ole pitkä kävelymatka merenrantaan. Ja ennen kun kymmenen vuotta sitten tänne Päiväkumpuun muutimme, asuimme Viherkalliossa. Pienessä espoolaislähiössä, missä myös lapsuudenkotinikin oli.
Pidän siis kaupunkielämästä, mutta se on kyllä sanottava, että voi te kaupunkilaiset ja lähiötyypitkin missaatte NIIN paljon, siellä kaikkien valojenne keskellä! Kyllä, tiedän, pääsette tekin hyvinkin vikkelään jonnekin vähemmän valaistuun paikkaan. Niin että tekin voitte nähdä tähtitaivaan.
Mutta ette niin nopeasti kuin minä.
Maaseudulla asuminen ja kylpytakki
Nyt en raaskinut mennä kylpytakkisiltaan ulos, useasti olen kyllä sen tehnyt. Kylpytakki päällä on muuten mies rapsutellut koko hevoslaumallista. Kylpytakki päällä olen vienyt vettä ja heinää. Kylpytakki päällä olen singonnut hevosia kuvaamaan.
Kylpytakin olen kiskaissut vaatteitteni suojaksi, kun tahdoin mennä seisomaan kaatosateeseen. Samalla kertaa kävin hyppimässä lätäköihin enkä voinut olla hihkumatta. Kylpytakki päällä olen myös tanssinut pihalla, luurit päässäni.
Myös toppahaalarissa, tai työhaalarissa, tai lenkkivaatteissa, tai helteen miniminivaatteissa olen tanssinut. Koska me maalaiset voimme niin tehdä?!
Tänään kun hätistin KattiKoon verhonnarua riepomasta, näin niin huikean kauniin tähtitaivaan, että sitä oli ihan pakkopakko lähteä ihailemaan, ulos asti. Vaatteissa kyllä, koska ajattelin samalla tehdä minikävelyn.
Jokioinen taitaa olla niin kovin pieni väestömäärältään, ettei siitä lähtevä valo paljoa taivasta himmennä. Naapurikunnan Forssan valot vain hiukan heijastuvat tänne, joten ei ole yhtään mitään, mikä veisi terän tähtien loistolta.
En oikein osaa selittää, miltä tuntuu sitä katsoa. Koko huikea tähtitaivas, Linnunrata, satelliitit, tähdenlennot. Siinä hetkessä menee tunteita ja muistoja ja ajatuksia suuntaan ja toiseen niin vahvana, etten koskaan tiedä tuleeko ensin itku vai nauru.
Ne tulevat aina yhtä aikaa, ja se lieneekin koko elämänkatsomukseni perusta ja pohja. Joka hetkessä on naurua ja haikeutta, nopeaa ja ohikiitävää, aina myös paikallaanpysyvää ja kestävää. Tämä ajatus on minua lohduttanut useammin kuin osaat arvatakaan. Puut, metsä, taivas, tähdet, talo. Ne ovat ja pysyvät.
Tähtitaivas ja koko elämä
Kun tänään aamulla siinä pihattotallini, tai siis jo tyhjentyneen ja toimintansa lopettaneen tallini luona katselin taivasta ja samalla näin talomme ja aittamme, nosti alitajuntani mieleeni valtavan määrän hetkiä, jolloin olin tähtitaivasta ihastellut.
Niin kun silloin, kun kylpytakki päällä herukkapuskien vieressä seisten en tiennyt miten päin olisin sen pakahduttavan tunteen kanssa ollut. Kun yhtä aikaa näki tähtitaivaan, elosalamoita ja tähdenlentoja.
Tai silloin, kun tallissani vielä asui paljon varsoja ja talvipakkasella mönkkärini hyytyi, vaikka vedet oli vielä viemättä hevosille. Mönkkärin käyntiinkiskominen sattui jumissa olevaan hartiaani niin vietävästi ja kaiken lisäksi se oli turhaa. Hiljaisena pysyi rakkine ja sai vain itkemään.
En nostanut katsettani taivaaseen, mutta leukaani kyllä nostin, saadakseni laitettua kaulaliinani paremmin. Sen tehdessäni huomasin maailman kauneimman tähtitaivaan, ja myös revontulet. Niiden takia, kaiken sen itkun keskellä, oli aivan pakko nauraa. Varsat olivat aidan takana ja tuijottivat minua, korvat hörössä, nauruni sai siitä vain vauhtia.
Tai silloin, kun tähtitaivaasta ei enää näkynyt muuta kuin yksi pienen pieni tähti, alkavan syksyn aamuyön kauneudessa. Silloin kävelin pitkin koivukujaamme puhuen puhelimessa, yrittäen selittää hätäkeskukselle, miltä tyttäremme näyttää ja koin sen todella hämmentäväksi. Vaikka lapsi oli ja on niin rakas ja läheinen, silti, miten sinä selität maailman rakkaimman ulkonäön, lyhyesti??
En siis siinä ehtinyt nähdä auringonnousua väistävää tähteä, kun sydän vieläkin jätti pelottavan määrän lyöntejä väliin. Silloin en ollut herännyt en Marttaan eikä KattiKoohon enkä poikien munavoileipiin, en.
Ei ollut hyödyttänyt, että mies oli nukkunut patjalla ulko-oven edessä, ettei edellispäivänä hatkareissulta kotiin raahattu tytär olisi karannut.
Mihin lie oli mies herännyt, en tiedä. Minä heräsin siihen, kun mies juoksi yläkerrasta ja sanoi tytön karanneen ikkunasta, kiivenneen pelottavan pieniä tikkaita alas ja vapauteen, taas yhdelle karkureissuistaan. Onneksi tytär löytyi, ja vikkelänä likkana ehti sen jälkeenkin karata vielä joitakin kertoja.
Juhlitaan!
Itse asiassa nyt lokakuun alussa, tulevalla viikolla, pidämme juhlat. Minun vanhempieni, siskoni perheen, ja meidän perheemme kesken juhlistamme sitä, että karkureissujen päättymisestä ja tilanteen rauhoittumisesta on tasan viisi vuotta.
Minusta se on niin todellakin juhlan arvoinen asia!
Mutta hei, useampikin viisas on sanonut, että kaikki on juhlan arvoista kun sen vain osaa ottaa oppina, tai riemuna, tai voittona ja tästä kirjoitinkin viime viikolla (tästä pääset lukemaan!). Tätä olen pyrkinyt toteuttamaan aina, noiden aikojen jälkeen.
Mikä vaan on juhlan arvoinen, aina. Sekä ne mitkä ovat olleet raskaita, kipeitä, vaikeita tai riemukkaita, onnellisia, hyviä, saavutuksia.
Ripille pääsy, hääpäivä, täydet kymmenen vuotta maalla asumista, yrityksen koronatuen saaminen, pitkä kunnialla läpivedetty häävalokuvauskeikka, jumppareiden tuoma riemu, kundien koulumenestys.
Kaikki ovat ansainneet vähintään pullakahvituokionsa, tai leffaillan.
Marraskuusta selviäminen ansaitsee aina tanssit. Talvipäivänseisaus myös. Päivä, jolloin alkoi tyttären viimeinen pakoreissu. Oman Veikko-hevoseni lopettamisen päivä. Pihattotallini viimeisten varsojen poislähdön päivä. Päiväkummun Hevostilan hautajaiset oli niin hienot juhlat!
Kaikki nuo hyvät ja raskaat ovat samanarvoisia, ja ne voivat olla lomittain, ristissä, yhdessä. Paras oppi tulee kipeän kautta ja sitä voi siis hyvin juhlia.
Siis todellakin juhlitaan!
Poikien rippijuhlissa olimme onnellisia, että he asuivat taas kotona, riparinsa aikaan asuivat he vielä lastenkodissa. Veikko-hevosesta kirjoitinkin ihan oman jutun pari viikkoa sitten (Opetusmestari, Terapeutti ja Ihmiskuiskaajat).
Koronatuki auttoi pärjäämään siinä hetkessä, kun elämä oli muuten täydellisen rauhallista ja saimme kaikki olla yhdessä, mutta jolloin rahapaniikki oli valtaisa.
Riemua ja raskasta, onnea ja pelkoa; limittäin ja päällekkäin ne menevät. Aivan kuin, no, katsoisi sitä tähtitaivasta, sen typerän mönkkärin päällä istuen. Kun ei voinut muuta kuin itkeä uupumustaan. Sitä että olisi pitänyt olla jo nukkumassa. Sitä kun keho oli niin kipeä. Sitä kun oli taloudellisessa umpikujassa.
Mutta kuitenkin, samalla nauraa. Koska ymmärsi, että hetken tähtiä katsottuaan hengitti syvempään ja jaksoi taas etsiä ratkaisuja. Koska ymmärsi että varsinaisestihan siinä hetkessä ei ollut hätää. Mietti vaan, että onpa hyvä että nyt on talvi, kun voi ahkiolla viedä kanisterit ja miten hienoa, voi samalla vaikka ihailla tähtitaivasta.
Ja nauraa KattiKoolle, joka sinkoili ympäriinsä, hyppi heinäpaalien päälle ja niskaankin, jos ei heti kumartunut sitä rapsuttamaan.
Maalla asuminen, kissat ja heräämiset
Tänne maalle muuttaessa ilmoitin, että sitten kun kissat tänne tulevat, ei yksikään kissa oleile pöydällä, eikä todellakaan nuku sängyissämme. Voinet jo arvata, kenen päättäväisyys oli parempi, minun vai kissojen…
Hyytyneen mönkkärin yönä, sitten joskus kun sai hommat tehtyä, ja revontulet haipuivat pois, pääsi nukkumaan. Silloinkin KattiKoo tuli tyynyn vierelle nukkumaan ja se tuntui mukavalta. Myönnän, olin tyytyväinen, että kissat olivat viis veisanneet säännöistämme, alusta lähtien.
Tosin mukava olo ja kissojen arvostaminen loppui tasan siihen hetkeen, kun havahduin Kalle-kissan naukaisuun. Se onkin muuten sitten sellainen, että siitä on noustava ylös ja sassiin. Ei sen äänen takia, mutta sen takia kyllä, että kun Kalle-kissa tahtoo ulos, se on päästettävä sinne. Mielellään jo eilen.
Niinkin ärsyttävää kun on herätä väärään aikaan kissan takia, on se kyllä tarjonnut monia hetkiä, mitkä olisivat menneet unen takia ohi. Tähtitaivas. Revontulet. Huikea auringonnousu. Täysikuun valo ja miljoonat timantit hangella. Ukkonen. Kaatosade. Tähdenlennot.
Monet niistä asioista, mitä rakastan täällä, kun maaseudulla asuu, tulisivat joka tapauksessa tietooni ja sydämeeni. Mutta monesta hetkestä, pakko myöntää, on kissoja kiittäminen.
Kalle-kissaa, jonka tietää ihan kohta kuseksivan ylipitkiin verhoihin. Tai KattiKoota, joka riehuu verhonnarun kanssa. Tai Sulevia, joka raapii sängynjalkaa, samalla kehrää hämmentävän lujaa. Tai NippeNappea, joka hiljalleen valtaa tyynysi tai iskee kaikki kyntensä lihaasi. Tai Marttaa, joka hyppii ovet auki ja kuskaa vaatteita pitkin taloa.
Kuten jo aiemmin kirjoitin, kaikessa, aivan kaikessa, on hyvät ja huonot puolensa. Raskaista hetkistä löytyy jotain hyvää, ja riemukkaissa hetkissä voi olla surkea tai vaikeakin pohjavire.
Siitä puheenollen.
”Matkalla”-henkilöhaastattelujen sarja tulossa!
Ylihuomenna alkaa ”Matkalla”, joka toinen tiistai ilmestyvä henkilöhaastattelujen sarja. Olen niin onnellinen, että nämä jo mukaan lupautuneet naiset haluavat antaa kasvot kaikille niille omille raskaille, kipeille ja vaikeille, olipa ne sitten sairauksia tai muita vastoinkäymisiä.
Jokainen meistä on matkalla, kohdusta kuolemaan. Jokaisella on tasan tarkkaan sama lähtöpiste ja sama päämäärä, mutta yhdenkään reitti ei ole millään tavoin määrätty (ainakaan minun elämänkatsomukseni mukaan).
Nämä naiset vaikuttavat olevan matkalla eteenpäin, kaikista hidasteistaan huolimatta. Heistä jokainen tuntuu omaavan hilpeänmustan huumorin, naurun, hetkeen tarttumisen ja itselleen nauramisen taidon.
Ylihuomenna sarjan ensimmäisenä Soile, joka on työkyvyttömyyseläkkeellä psyyken diagnoosin takia, ja joka elää ratsastusonnettomuuden jättämien kipujen kanssa. Seuranaan hänellä onneksi on kissat, koirat ja kuusi hevosta.
Tulethan lukemaan?
Kiittäen ja kumartaen
Minna