Minä ja ”Matkalla”-henkilökuvieni kysymyspatteristo

Mina ja Matkalla henkilokuvieni kysymyspatteristo

”Matkalla”-sarja

”Matkalla” – kaikki meistä ovat matkalla. Alku ja loppu ovat samat; kaikki syntyvät ja kaikki kuolevat. Unelmoida voi ja pitääkin, tavoitteita pitää olla, minkä pohjalta kulkuaan suuntaan. Kuitenkin se, mitä syntymän ja kuoleman välissä on, siitä ei yhdelläkään meistä ole tietoa.

Ei ennen kun sen hetken on elänyt.

Minulle tämä henkilökuvien sarja on oppia sisukkuudesta ja siitä, kuinka voi selviytyä mistä vain, ajan kanssa, asiaa ja itseään työstäen. Kaikki, kenen tarina minun on kunnia saada tehdä, ovat vähintäänkin selvinneet läpi raskaiden hetkien tai sairauksien tai elämänvaiheiden.

He ovat joko pystyneet suunnata kulkunsa johonkin aivan uuteen suuntaan, tai sitten ainakin asennoitua kestävämmällä tavalla asiaan, mille eivät voi mitään.

Haluan tarjota oivalluksia ja mahdollisesti antaa vertaistukea, josko sinä voisit saada kiinni omastasi, nyt tai joskus tulevaisuudessa. En seiskalehtityyppisesti mässäile kipeillä kokemuksilla tai vastoinkäymisillä, vaan haluan näyttää sinulle, mitä kaikkea ihmiseloon mahtuu sen myötä, mitä jokainen haastateltavista itse tahtoo kertoa.

Paljon vuodan itsestäni kaikkiin tässä blogissa kirjoittamiini juttuihin ihan jo siksi, että onhan tässä ollut kaikenlaista, toivoisin siis voivani tarjota vertaistukea. Vaikkei tänään tiistai olekaan, tahdon esittää itselleni ne kysymykset, mitä muillekin, ihan jo siksikin, että näet kysymykset, mitä kaikille lähetän.

Matkalla-henkilökuvieni kysymyspatteristo ja minä itse, valokuvaaja-jumppaohjaaja-kirjoittaja Minna Alaspää

Nukuitko hyvät unet viime yönä?

En. Menin nukkumaan puoli kymmeneltä eli puolitoista tuntia liian myöhään, ja havahduin 02.45 miettimään kaikkea tekemätöntä. Uni karkasi, joten nousin 03.30, yrityksenäni tehdä kaikkea tekemätöntä, vaikka tiedän, ettei se koskaan onnistu…

Kaiken vaikean myötä olen oppinut vaalimaan yöuniani, ainakin ajatuksen tasolla, varsinkin kun meille kaksisuuntaisille yöunen kuuluisi olla pyhää. Toisinaan otan ketipinorin 25 mg:n tabletista neljäsosan, ettei tulisi näitä aamuyön herätyksiä. Eilen unohdin sen ottaa ajoissa (noin yhdeksän tai kymmenen tuntia ennen toivottua heräämisaikaa), lopputulemana nyt siis nämä noin reilun viiden tunnin unet.

Mihin olet itsessäsi hurjan tyytyväinen?

Tämä eka vastaus on mielessäni alta aikayksikön.

Siihen, että minun suurista vajavaisuuksistani huolimatta lapsemme ovat maailman hienoimpia otuksia. 21-vuotias Veera ja 18-vuotiaat Verneri ja Viljami ovat itsenäisiä, valmiita ja seisovat vankasti omilla jalansijoillaan. Ei elämä ole ollut heille helppoa eikä varmasti tule olemaankaan, mutta heidän valmiutensa ja kykynsä kestää vaikeaakin ovat vahvat.

Paljon vahvemmat kuin minulla.

Mutta siis tyytyväinen itsessäni?

Hmmm… Koska tänä vuonna marraskuu tuntuu parin vuoden mukavamman yhteiselon jälkeen ottavan minusta tosi tiukkaa niskalenkkiä, synkentävän mieltä ja lisäävän itseni piiskaamista, on ensimmäinen ajatukseni ”en ole mihinkään tyytyväinen itsessäni”.

En kuitenkaan suostu uskomaan tuota, vaan jatkan miettimistä.

Olen elämäni aikana, vahvojen ihmisten kannattelemana, selvinnyt läpi psyyken murtumisen, siitä seuranneet osastojaksot, maallemuuton tuomat seuraukset, loppuunpalamisen, teiniemme ongelmat, taloudelliset kurimukset sekä sen ymmärtämisen, millainen äiti olen lapsillemme ollut, kiukkupuuskineni ja raivoamisineni.

Niihin olen tyytyväinen.

Lisäksi siihen, että uskalsin tehdä kipeän päätöksen erittäin tappiollisen ja liikaa uuvuttavan Päiväkummun Hevostilan alasajamisesta. Siihen, että rahanpuutteen takia pystyin järjestämään Veikko-hevosemme lopettamisen, mikä oli sille helppo ja mukava ja arjesta poikkeamaton.

Siihen, että myös rahanpuutteen takia pystyin pyytämään ylläpidossa olleiden ponien omistajaa hakemaan ponit takaisin kotiinsa. vaikka sekin teki kipeää.

En pidä itseäni rohkeana, mutta olen sitä ollut. Olen uskaltanut kertoa näistä kaikista, ja joka kerralla saanut palautetta siitä, että autoin jotakuta ymmärtämään.

Mitä et osaa mutta haluaisit osata?

Olla vitkuttelematta. Uskaltaa päättää. Saattaa suunnitelmat käytäntöön ja saattaa ne loppuun, ikuisen aloittamisen sijaan. Uskaltaa yrittäjänä tulla vielä vahvemmin esiin. Aikatauluttaa. Olla olematta niin kiinni somessa. Syödä herkkuja ihan normaalilla tavalla.

Mitä söit eilen lounaaksi?

Lounas oli autossa omena, pähkinöitä ja kaksi pientä siemennäkkäriä. Päivällinen oli ruokatauko tarjoilijan hommista eli ruokaa pitopalveluravintolan noutopöydästä (maailman paras työsuhde-etu!!).

Viimeisin ruokakauppakuittisi eli mitä ostit?

Mies hoitaa ostokset, koska hän pääsee aina huomattavasti halvemmalla kuin minä ja osaa myös pitäytyä kauppalistassa.

Mutta siis hahaa!! Minä ostin perjantai-iltana, tullessani lastenvahtikeikalta, täysin turhuuksia ja sitä mitä en ikinä raaski, eli kylmäsavulohta, siemennäkkäriä, mutakakkua ja suklaavanukasta.

Rakkain ja tärkein arkirutiinisi?                                                  

Hmm… Aamukahvi ja kirjoittaminen. Kävelylenkki meidän kylän harjulla.

Urheilulääkäri Aki Hintsa ja hänen kysymyspatteriston ydin

Hintsa aloitti aina kysymällä nämä kolme kysymystä, selvittääkseen tunteeko ihminen itse itsensä ja tietääkö minne haluaa.

Tiedätkö, kuka olet; millainen tai mikä olet identiteetiltäsi?

Löysin sen vihdoin vuosien 2018/2019 taitteessa, kun tein viimeiset oivallukset itsestäni ja historiastani, ihan sieltä lapsuudesta lähtien. Silloin osasin sanoittaa oman itseni ja halun olla aikuistuvien lasten kanssa tavalla, mikä on meille hyvä.

Tuo vahva tieto säilyi tämän vuoden marraskuun alkuun, jolloin kaksoset muuttivat omiin koteihinsa.

Siksipä nyt, talon hiljaisuutta ihmetellessä, lapsia kaivatessani ja marraskuun painaessa minua alas joudun vastaamaan, etten tiedä.

Minulla ei just nyt ole aavistustakaan, kuka olen, tai mitä minun pitäisi tehdä.

Kysymyspatteristo ja siinä etiäpäin

Mikä on oman elämäsi tarkoitus eli tiedätkö, mitä haluat?

Ainoa, minkä varmaksi tiedän, on se, että haluaisin pystyä tukemaan lapsiamme sekä olemalla tarvittaessa siinä vierellä, mutta myös taloudellisesti, ettei heidän tarvitsisi minun tavoin upota vähän väliä rahapaniikkiin.

Haluaisin myös, että sitten kun tästä meidän tilastamme, Päiväkummusta, täytyy luopua, se olisi lapsillemme mahdollisimman helppoa.

Minulla on ajatus, että ehkämahdollisesti osaisin haalia ihmisiä yhteen, antaa heille naurua ja pysähtymistä siihen hetkeen. Osaan lukea ja yhdistellä tietoa ja antaa tai välittää vertaistukea ja kuulemma osaan kirjoittaa. Nämä kun osaisin yhdistää, siinäpä sitä olisi tarkoitusta.

Se, miten noihin pääsen, siitä ei ole tietoakaan.

Hallitsetko omaa elämääsi? Teetkö sitä mihin uskot?

En. Olen oikein kunnon pinttynyt prokrastinoija, minua hallitsee siis deadlineja edeltävä sekopäinen kiire. Tämä johtaa vääntyneeseen aikatauluun sekä huonoihin ruoka- ja somenkäyttötapoihin, ja kaikki nämä vievät minua kuin pässiä narussa.

Uskon hengittämisen, huumorin ja hetkiin pysähtymisen merkityksiin ja niitä kyllä toteutan joka päivä.

Mikä on unelmasi? Tavoitteesi? Miten aiot sen/ne saavuttaa? Ajattelitko muuttaa jotain seuraavan kolmen kuukauden aikana, siirtyäksesi kohti tavoitettasi?

Unelma olisi, että saisin tehtyä näitä henkilökuvajuttuja aina vain enemmän. Unelmani olisi niiden kautta auttaa sekä haastateltavia että lukijoita. Lisäksi haluaisin tehdä Matkalla-haastateltavistani valokuvakirjan. Mustavalkokuvia ja teksteistä se oleellisin.

Unelma olisi verkkokauppa, missä olisi myynnissä valokuvistani tehtyjä kuvatuotteita, sellaisia, mikä auttaisi ihmisiä pysähtymään ja olemaan joko syvemmin itsensä tai tärkeimpiensä kanssa. Lautapeli, muistipeli, aforismikirja, kysymyskirja tämän haastattelun kaltaisilla kysymyksillä. Satukirja kauniilla ponikuvilla ja muitakin kirjoja yhdessä katsottaviksi.

Tavalla tai toisella toteutettava valmennus, mikä auttaisi naisia oivaltamaan nykyajan tuottamat mahdottomuudet kehon ja mielen hyvinvoinnin kannalta. Ymmärryksen siitä, miten pahasti kiire, yöunien vähyys ja some vääntävät mieltämme. Valmennus, mikä auttaisi hitaampaan elämään, loivaliikkeisempään.

Unelmana se, että pystyisi jatkamaan tätä verkkaista elämäntapaa mutta niin, että jostain tulisi rahaakin, muutenkin kuin vain se pieni siivu jumppaohjaamisista, ja se isompi siivu huhti-syyskuun valokuvauskeikoista. Että joskus olisi liiketulos plussalla.

Tavoitteena saada vanhan maalaistalomme vintti tyhjättyä ennen kuolemaani, ettei se jäisi lasten hommaksi. (Jos siis kuolen huomenna, ei hyvä… 😀 ) Tavoitteena saada ibs-vatsani kuntoon.

Toteuttamisen taso on tällä hetkellä niin jäätävän hidas, että tarvitaan monta elinikää valmiiksi saattamiseen, on lähinnä ”Jotain tarttis tehdä”-tyyppinen.

Mina ja Matkalla henkilokuvieni kysymyspatteristo

Elämäsi raskain ja kipein epäonnistuminen, tai vastoinkäyminen? Opettiko se sinulle jotain?

Se, kun oivalsin olleeni lastemme koko lapsuuden ja nuoruuden ajan väkivaltainen äiti omien identiteettiristiriitojeni ja oman lapsuuteni/nuoruuteni takia. En fyysisesti pieksevä äiti, ei, mutta henkisesti väkivaltainen sekä lapsille että itselleni.

Väärää vallankäyttöä eli herjaamista, ylenkatsomista, ilkeilyä, väheksymistä, raivoamista, kiukkua, tavaroiden heittelyä; kuin teininä olemista. Itseeni se kohdistui/kohdistuu syömishäiriönä ja jatkuvana itseni kanssa sodassa olemisena.

Itseni kanssa tilanne edelleen välillä leimahtaa, mutta lastemme kanssa on oppi ja ymmärrys otettu ja kyllä, se opetti maailmat ja universumit.

Mitä pelkäät? Mitä tapahtuu, jos pahin pelkosi tulee toteen?

Huoli on lapsista, että jotain liian isoa, liian vääntynyttä, liian korjaamatonta tapahtuu. Ymmärrän kuitenkin, etten murehdi, koska en niitä voi estääkään, siksipä en tätä peloksi sanoisi.

Aiemmat pelkoni ovat kaikki olleet isoja ja koskettaneet monia ja myös tulleet toteen ja jännä juttu, tässä sitä silti ollaan. Tarvitseeko sitä siis pelätä pelkoja? Jos niihin ei henki lähde, jotenkin niistä sitten varmaan pääsee läpi.

Jos voisit syödä illallista kenen kanssa vain, elävän tai jo kuolleen, oikean ihmisen tai kuvitellun, kuka se olisi ja mitä häneltä kysyisit?

Anteeksi, en osaa sanoa vain yhtä.

Suuret idolini, heitä haluaisin vain kuunnella. Aki Hintsa, Richard Branson, Arnold Schwartzenegger, Thich Nhat Hanh, Miki Kuusi ja ketähän vielä.

1900-luvun alussa syntyneeltä isoäidiltäni haluaisin kysyä, miten hän ehti olla lastensa kanssa ja millainen hän ajattelee olleensa äitinä, pyörittäessään puolta kylää ja isoa tilaa ja monen lapsen äitinä ja vielä leskenä. Haluaisin nähdä kuin videonpätkinä heidän arkeaan, että oikeasti näkisin tuon äitiyden ja olemisen lasten kanssa.

Mutta siis tähän kävisi hyvin kuka tahansa tuon sukupolven äiti. Haluaisin tietää, lähtikö se ihan hitusen vinoon menevän kasvatuksen jatkumo hänestä, se mikä kenenkään tiedostamatta kulki eteenpäin, vai oliko se jo lähtenyt häntä edeltävistä sukupolvista.

Se vinoumahan aina osuu johonkin, meidän jatkumosta se tökkäsi lopulta minuun, heikompaan ihmiseen kuin edeltävät sukupolveni. Tämä sama sykli tuntuu olevan joka ikisessä keskustelussa, minkä olen käynyt 1970-80-luvun naisten kanssa.

Haluaisin myös kysyä kakskytneljävuotiaalta itseltäni, yksivuotiaan Veeran äidiltä, että kuvittelenko todellakin olevani hyvä äiti, vai että pitäisikö hiukan tarkistella kasvatusperiaatteitaan ja oppejaan. Haluaisin näyttää, mihin kaikki vie, kun ei pysähdy miettimään itseään oikealla tavalla, muiden hyvinvoinnin kannalta.

Jos saisit päättää, miten ja mihin haluaisit kuolla? Millaiset olisivat hautajaisesi? Oletko koskaan näitä pohtinut?

Olen.

Sydänkohtaukseen kesken puuhommien, tai uunien lämmittämisen, tai saunomisen. Jos tuo ei kävisi, vaikka sitten diagnostisoinnin jälkeen muutamassa viikossa hautaan vievään syöpään. Myös salamanisku olisi toimiva, tai päälle kaatuva puu, kunhan kuolo korjaisi pian.

Hautajaiset olisivat täsmälleen kuin elokuvasta Pieni Suklaapuoti, missä Judi Denchin näyttelemä vanhus kuolee hänen kunniakseen järjestettyjen juhlien aikana. Paikalla olisi ihmisiä, jotka kuolemastani huolimatta nauraisivat ja tanssisivat ja söisivät paljon kaikkea hyvää ja nimenomaan kuolemani takia saisivat hyvän syyn nähdä toisiaan.

Millainen on arki-/työpäivä, mitä rakastat, tai mistä haaveilet? Miten tämänhetkiset päiväsi eroavat siitä?

Rakastamani, haaveilemani ja tämänhetkiset ovat muuten samankaltaisia, paitsi että siinä haaveilemassani päivässä olisi jonkinlainen tuotto mukana.

Kysymyspatteristo ja sen kevyet, vikkelät, ja osin ihan höpöhöpöt

Milloin olen viimeksi hyppinyt vesilätäköihin? Tanssinut niin, että joku saattaa nähdä?

En hetkeen mutta olen, täällä maalla. Olen tanssinut, hyppinyt, halannut puita, tehnyt lumienkeleitä ja koen sen äärimmäisen riemastuttavana ja vapauttavana.

Vuoden raskain kuukausi, tai ajanjakso?

Nyt. Tämä. Marraskuu ja joulukuun alku.

Vessapaperi telineeseen, onko väliä kummin päin?

TODELLAKIN!! Jos se on väärin päin, riippumatta siitä olenko kotona vai jossain muualla, käännän rullan oikein päin. Paperi tulee päältä.

Voileivän päälliset, menevätkö aina samassa järjestyksessä?

Aina samassa (en koskaan pidä muutoksista…). Juusto päälle.

Pakko saada aamulla kahvia / Pärjään ilmankin, tai otan mieluummin teen?

Kaksi kuppia kahvia aamulla, saatava.

Tähtitaivas / Aikainen auringonnousu?

Kumpikin, mutta enemmän ollut paikalla auringon noustessa.

Candy King / Fazerin Sininen?

Kaikki makea.

Siideri / Kalja / Kuohuviini / Vesi on okei?

Olen ollut täysin alkoholitta vuodesta 2008 ja tämä on oikein hyvä näin.

Sauvakävelylenkki / Metsäkuljeskelu?

Kävelylenkki ja metsäkuljeskelu, kiitos.

Sykkeentarkkailu / Unentarkkailu?

Unen.

Some / Kirja?

Vastaan kuten muutkin haastateltavat. Valitettavasti enemmän somea kuin kirjaa. Luen kyllä päivittäin ja paljon, mutta lehtiä netissä.

Ihmissuhdesäätö- / Supersankarielokuva?

Tytär muutti omaan kotiinsa 2018, joten sitä ennen katsottiin pääsääntöisesti ihmissuhteita. Poikien kanssa katsoimme Päiväkummun Elokuvakerhon taiteellisen johtajan eli mieheni Juicen valitsemaan leffaa ja nyt, kun pojat muuttivat pois, niitä kovasti kaipaan.

Opin poikien kanssa pidettyjen leffailtojen myötä paljon palkkasotureiden ja salamurhaajien tekosista ja siitä, kuinka monella tapaa voi tappaa ihmisen ja voihan parhautta kun tutustuin Marvellin maailmaan!

Rinkka ja Lappi / Aurinkotuoli ja hotellin uima-allasalue?

Jos lähtisin reissuun tyttäreni Veeran kanssa, saattaisi suunta olla aurinkotuoli, tai ainakin ennen olisi ollut, ja siellä hänen kanssaan viihtyisin. Kaikissa muissa tapauksissa ehdottomasti rinkka ja Lappi.

Nousen ylös kun herätyksen ensimmäinen sävel / kymmenes herätyskerta, kaksi tuntia, enkä vieläkään ole hereillä?

Eka herätys ja heti. Parhaina aamuina herään ihan pientä hetkeä ennen herätystä.

On joku peruslääkitys / Ei/ Pitäisi ehkä kyllä olla?

Onhan noita, jonkun verran. Kaksisuuntaiseen litium ja lamotrigin sekä uneen ketipinor ja vaikeita hetkiä tasaamaan Diapam (näitä kuluu ehkä noin pieni paketillinen vuodessa). Migreenin estona candesartan. Migreenikohtauksiin, jos niitä sattuisi tulemaan ibuprofeeni ja parasetamoli. Ei peruslääkitys mutta nyt päällä pidempään, vahva maitohappobakteeri Vivomixx, ibs-vatsaa ja suoliston ilmeisen huonoa bakteerikantaa tasapainottamaan.

Kissat / Koirat?

KISSAT!! Toivoisin, ettei KattiKoo koskaan kuolisi, minusta on mukava kun se nukkuu tyynyni vierellä, tai mieheni kanssa postilaatikkokävellessämme se sinkoilee vierellä ja edellä ja puihin, tai kun se vaikeina hetkinä jotenkin aina vain on siinä.

Ihanaa jos/kun jaksoit mukanani!

Isoin halauksin

Minna

Mina ja Matkalla henkilokuvieni kysymyspatteristo

Mikä ”Matkalla”??

Tarkoituksenani on saada aina uusi tarina ja uudet kasvot julkaistua aina parillisten viikkojen tiistaina. Toiveissa olisi, että vuoden alusta pystyisin julkaisemaan näitä viikoittain, olettaen ja toivoen, että haastateltavia löytyisi. Kaukaisena unelmana olisi, että saisin käydä kuvaamassa haastateltavaa ja muodostaa kuvista ja tarinoista valokuvakirjan.

Toisaalta hahmotan, että jokavuotiseen tapaan hidastun hidastumistani, mitä pimeämmäksi nämä marraskuun päivät käyvät. Aina vain enemmän kääntyy katseeni maahan, eteenpäin katsomisen sijaan. Siksipä, mikäli en saa juttua ulos ajallaan, jaksathan odottaa! Juttu tulee sitten keskiviikkona, tai torstaina.

Blogistani löytyy ”Tilaan blogin sähköpostiini”-kohta, mikä on tässä oiva apu. Aina, kun julkaisen uuden kirjoituksen, siitä tulee tieto suoraan sähköpostiisi. Tuon tilauksen voit aina perua, eikä tuo tilaus tuota mitään ylimääräistä sähköpostiisi. Vain postaukset, piste.

Ihanaa olisi kuulla sinun tarinasi! Jos siis sinulla on tarina kerrottavanasi, uskallathan laittaa viestiä, tai sitten vinkata eteenpäin. Ihan vereslihalla ollessa ei juttua kannata tehdä, ettei asioiden syvä pohdiskelu ja kääntely heikennä vointiasi. Kriisin keskellä tärkeintä on vain hengittää, asioiden käsittelyn aika on myöhemmin.

Mitään kriteeriä ei siis ole, ei ole listaa sairauksille tai tapahtumille. Jonkinlainen positiivinen pohjavire olisi hyvä olla, toiveikkuus myös, huumorikin.

Viestit tavoittavat minut s.postilla minna(at)paivakummunminna.fi tai instassa, mistä löytyy @paivakummunminna!

Ensimmäiset osat olivat:

One thought on “Minä ja ”Matkalla”-henkilökuvieni kysymyspatteristo

  1. Pingback: BASE-hyppyonnettomuus, anemia ja valokuvaus - Tarina kuoleman läheisyydestä, jaksamisesta ja luovuudesta -

%d bloggaajaa tykkää tästä: