”Vaikka aidosti aina olin yrittänyt parhaani, silti tunsin epäonnistuvani. Ponnistelin jatkuvasti, että voisin selviytyä ihan niistä tavallisista asioista. Nyt en enää jaksanut yrittää yltää kaikkiin itse luomiini vaatimuksiin, niihin, mihin olin yrittänyt venyä ihan liian pitkään.”
Taru sormusten herrassa Bilbo kertoo Frodolle uupumuksestaan, kuvailee sitä virkkeellä, mikä tuli valokuvaaja Sinikka Moilaselle oman tuntuiseksi jo heti elokuvan ilmestyttyä.
”I feel thin, sort of stretched, like butter scraped over too much bread.”.
Bilbon sanat olivat kuin Sinikan elämästä, kun tämä lähempänä kolmeakymmentään oli ensin sairauslomalla uupumuksen takia, sen jälkeen vihdoin sai adhd-diagnoosin ja samalla useamman viikon sairausloman kovan ja kroonistuneen stressin takia.
Sinikan elinikäinen levottomuus sai selityksensä ja kysymykset miksi mieli vaeltaa, pyörähtelee, sotkuttaa, unohtelee saivat vastauksensa.
Äiti ja opettajat
Sinikka kertoo olleensa pienen kylän pienen kyläkoulun tavallisen, keskikokoisen perheen tyttö. Lapsena Sinikka pärjäsi ja selviytyi, varmasti paljolti sen ansiosta, että Sinikan huolehtivainen äiti oli tytön koko lapsuusajan kotona ja teki tytön puolesta paljon.
Apuna olivat myös pienen kyläkoulun opettajat, joilla Sinikan sanojen mukaan tuntui riittävän aikaa kaikille. Ylipäänsä se, että oli koulussa, mistä piti kovasti, auttoi. Tai piti ainakin niin kauan, kun oli helppoa.
Sinikka kertoo koulunkäynnistä, ja myös siitä, mikä on lapsuudesta lähtien kulkenut taakkana hänen mukanaan:
”Olin pikkuvanha ja kiinnostunut oppimaan ja kehittymään. Fysiikan ja kemian ja esimerkiksi neulomisen muistan tuottaneen vaikeuksia aina, ne oli mulle kuin vierasta kieltä. Matikka on aina ollut aivan järkyttävän vaikea asia, ja sitä myötä kaikki numeroihin liittyvä. Päivämäärät ovat vieläkin haastavia, siksi olen niiden kanssa supertarkka.
Sitten taas oli aineita, jotka olivat helppoja. Äidinkieli kielioppeineen, englantikin, ympäristöoppi ja kuvaamataito. Kaikki, joihin koin voimakasta mielenkiintoa, oli kuin hauskoja harrastuksia, joiden kanssa aika kului kuin siivillä.”
Valokuvaaminen
Näihin kuului myös valokuvaaminen ja kuvien jälkikäsittely, minkä ympärille Sinikka aikuisiällään muodosti yrityksensä, ensin vuonna 2015 kevytyrittäjyytenä toisen työn ohessa. Vuodesta 2019 Sinikalla on ollut oma studio Kajaanin keskustassa, ja valokuvaaminen on hänen päätyönsä. (https://www.sinikkafoto.com/)
”Olen syntyjäni suomussalmelainen, ja uskon sen olleen alkusysäys koko valokuvausharrastukselleni; asuessani syrjäkylällä olivat välillä kaverit vähissä ja tekemistä piti keksiä. Kaikki alkoi siis joskus 11-vuotiaana luonnosta, lehdistä, kukkasista ja eläimistä, jopa kuolleista sammakoista ja Pentti Saarikosken runoista ja Björkin musiikista.
Valokuvaamiseen edelleen uppoan täysin, niin että ajantaju katoaa; kuvauksissa ei saa olla kiire mihinkään. Kuvaan luonnonvalossa aina kun se on mahdollista kuvata, tykkään kuvata miljöössä, silloin minä ja myös mallit ovat sekä aidoimmillaan että parhaimmillaan.
Kameran käyttöä olen opiskellut ja oppinut itsekseni, ja opin jatkuvasti lisää (se taitaa olla minulle oikeastaan pakkomielle). Olen tyyppi, joka ei jaksa avata ohjekirjaa ja kasa opuksia kodinkoneen mukana ahdistaa. Silti saatan lukea nettikaupasta tilaamani kameran ohjekirjan kannesta kanteen ennen kuin posti ehtii kameran minulle kiikuttaa.
Rakkaimmat kuvauskohteeni ovat ihmiset ja eläimet. Olen aiemmassa elämässä opiskellut ammatiksi itselleni eläinalan tutkintoja, siispä ja siksikin erityisesti koirat ovatkin erityisen lähellä sydäntäni, mutta minua kiinnostaa myös muiden eläinten kanssa toimiminen.”
Sinikan suuri rakkaus, koirat
Kysyessäni Sinikan rakkainta arkirutiinia, on vastaus ”Ehdottomasti koiran ulkoilutus ja pitkät lenkit.”. Kysyessäni identiteettiä, sitä, tietääkö Sinikka itse kuka on, kuuluu vastaus ”Voi kunpa tietäisinkin. Joskus pienen hetken ajan saatan luulla tietäväni jotain, mutta yleensä sitten en.
Identifioin itseni saksanpaimenkoiranaiseksi, vaikkei minulla moista koiraa ole ollutkaan tällä hetkellä yli vuoteen.”
Kysyessäni elämän raskaita ja kipeitä hetkiä, Sinikka kertoo elämästä mutta myös kaipuusta, mitä tuntee elämänsä koiria kohtaan:
”Henkilökohtaisessa elämässäni pidin kauan epäonnistumisena sitä, että 17-vuotiaana lopetin yhden tutkinnon kesken ja vaihdoin toiseen. Sen jälkeen tunsin epäonnistuneeni siinä, että suoritin kaksoistutkinnon loppuun väkisin, vaikka vihasin sitä.
Myös kolme erilaista koiratarinaa ovat kolahtaneet.
Elämäni (ensimmäinen) koira Ronja, jonka kanssa elin 8-vuotiaasta 23-vuotiaaksi. Sen kuolema tuntui eräällä tavalla hyvin suurelta luvun lopulta, ehkä jopa kokonaisen kirjan.
Rajakoira Lalli, jota koulutin 365 päivää valtiolle työkoiraksi, johon sitten menin kiintymään elämän raskaalla hetkellä ehkä enemmän kuin kuvittelin pystyväni. Lalli lähti töihin itärajalle vuonna 2014 ja ikävöin sitä vieläkin!
Ja ensimmäinen ihan ikioma koirani Unto, joka oli koko lyhyen ikänsä sairas ja jouduin sirottelemaan sen tuhkia jo ennen kuin se ehti täyttää viisi.
Koirilla(ni) on ollut minulla aina erityinen merkitys elämässä, ja ne ovat todellakin olleet minulle jotain äärimmäisen rakasta. Minulla on ollut elämässäni koira yhtäjaksoisesti 20 vuotta.”
Miksi mieli vaeltaa, eikä voi saada levottomuudeltaan rauhaa?
Sinikka kertoo luonteestaan ja siitä epämääräisestä, mikä aina roikkui mukana.
”Niin pitkälle kun muistan, olen aina ollut jotenkin selittämättömällä tavalla levoton. Kuin en olisi perillä missään, vaan aina seuraavassa hetkessä. Miljoona asiaa suhisten päässä, minkään ajatuksen menemättä loppuun.
Olin pienenä temperamenttinen ja herkkä äänille ja vaatteiden tuntumiselle. Suutuin raivareihin asti aika usein. En osannut oikein selittää omaa ärtymystä ja levotonta oloa. Päälle päin en ole koskaan ollut varmasti levoton, pikemminkin flegmaattinen.”
Yläasteen jälkeen Sinikka muutti lähimpään kaupunkiin opiskelemaan. Koska hän itse oli vastuussa kaikesta elämäänsä ja arkeensa ja aikatauluunsa liittyvästä, alkoivat haastavuudet kasvaa vaikeuksiksi. Yksi kerrallaan, edellisten päälle, ilman tietoa miten niitä ratkaista tai ymmärrystä siitä, miksi näin oli.
”Siivous oli jäätävän vaikeaa, en sitä saanut tehtyä loppuun. Tavaroita alkoi kerääntyä ihmeellisiin kasoihin, ne kasat ovat vainonneet minua aina. Taskut ja laukunpohjat ovat samankaltaisia. Ne ovat harmaata aluetta, sumuverhon takana, semmoisia, mistä en saa otetta.
Kaikki tuntui menevän jatkuvasti pieleen, tai rikki. Sovitut ajat unohtuivat, aloin olla myöhässä. Aina oli niin paljon kaikkea, etten vaan kerennyt tehdä kaikkea. Pahimman kiireen keskellä sitten jumituin aina johonkin väärään.
Ruuat ovat palaneet pohjaan ja uuniin, kun olen kokeillut tehdä kymmentä asiaa yhtä aikaa. Olen sulattanut imurin säiliön hiustenkuivaajalla muodottomaksi, kun ajattelin välissä keittää kahvit.
Olen siivonnut, kaatanut laatikot lattialle, ja ajatellut järjestää ne uudelleen, mutta olenkin takertunut vanhaan muistoon, siirtynyt sen kanssa toiseen huoneeseen, jättänyt sinne. Löytänyt uuden, kulkenut taas muualle.
Kuten simpukkalamppuni. Sen korjaaminen olikin kauhistuttavan pitkäveteinen työ, siksi se jäi kesken. Kolme vuotta se roikkui keskellä olohuonetta. Sain sen korjattua mutta häpeän muistan; mietin, että ajatteleeko ihmiset, että tuossa se rikkonainen lamppu yhäkin retkottaa.”
Miksi mieli vaeltaa, miksi aina on sätittävä itseään, miksi aika juoksee eri ajassa?
Ei sinänsä, että nuorten tai nuorten aikuisten elämä mitään herkkua muutenkaan olisi, mutta simpukkalampun tuoma häpeä ja kaikki vastaavat konkreettiset sekä myös kaikki Sinikan itselleen vuosien aikana esittämät kysymykset ja syytökset olivat kyllä sangen raskaita.
”Katsoin itseäni jatkuvasti inhoten, miksen saa aikaan mitään, miksen saa vietyä mitään loppuun? Miksen kykene lukemaan koulukirjoja, miksen vaan voi olla yhtä hyvä ja älykäs kuin tavallinen ihminen? Miksi olen niin siivoton ja yököttävä?
Minulla oli aika paljon ongelmia elämässäni, häpesin niitä ja pyrin joko piilottamaan ne, tai sitten osasta aloin oppia heittämään vitsiä. Olin itselleni epäonnistuja, kömpelö ja lapsenmielinen laiska typerys, jolla ei ole lukupäätä ja jolle kaikki numeroihin liittyvä oli vaikeaa.
Yöt olivat minun parasta ja pahinta aikaa; jotain ihmeellistä kamppailua itseäni vastaan, siitä että toisaalta yöllä olisin luovuuteni kanssa parhaimmillani, toisaalta aamulla pitäisi herätä ja mennä kouluun/töihin. Yöllä ahdistavat ajatukset pääsivät valloilleen, etenkin ne ruoskivat ja itseä mollaavat.
Ja juuri öisin kello aina alkoi mennä hirveää kyytiä, ihan mahdottoman nopeasti. Muutenkin kello kulkee omanlaistaan tahtia minun maailmassani. Mutkittelee, kiihdyttää ja hidastelee. Aamuisin nukuin kuin tukki ja olin super väsynyt.
Nuoruudessanikin viime tipassa lähteminen ja tekeminen oli tuttua, mutta aikuisiällä, palkkatöissä ollessani, tuli töihin ajoissa ehtimisestä minulle jo iso vitsi. En kykene olemaan kuin joko puoli tuntia ajoissa tai sitten minuutin myöhässä.”
Sinikka kuvailee itseään adhd:n kanssa:
”Koen olevani impulsiivinen, mikä on adhd-oireista yksi tyypillisimpiä, ja minun kohdallani sitä on tunteiden muuttuminen yhtäkkiä, päätösten pohjaaminen tunteeseen, syttymistä riitaan nopeasti ja ilkeästi ja sen katuminen välittömästi. Innostuin asioista, ostin välineet, luin aivan kaiken, kokeilin kerran, petyin kun en ollutkaan eka kerralla paras. Joskus saatoin jatkaa vähän pidemmälle. Sitten tuli uusi innostunut ja sama toistui.”
Ei siis ole lainkaan ihme, että Sinikka alkoi olla uuvuksissa. Näin hän itse kertoo tuosta ajasta, mikä edelsi hänen opiskelujaan 25-vuotiaana:
”Vuosien opiskelujen ja työelämässä roikkumisen sekä yrittäjyyden päätteeksi olin ajanut itseni melkoiseen ahdinkoon kymmenen vuoden aikana. Piti olla loistava ja v**un tehokas, tietysti paras ja joka paikassa.
Olin ihan puhki, töpeksin yhä enemmän ja enemmän. Inspiraatio ja luovuus ja huumori tuntuivat kuihtuneen ja kuolleen pois. Halusin jonkun selityksen, miksi minusta yhä tuntui typerältä ja epäonnistujalta, miksi epäonnistuin ja sössin ja jouduin tekemään asiat uusiki kerta kerran jälkeen.
Tein netissä testin, jossa pistemäärä antaa osviittaa adhd-piirteistä. Tulos oli lähes täydet pisteet. Tuolloin olin jossain pohjalla. Keskittymättömyyteni ajoi minut ylibookkaamaan, joten riitelin kumppanini kanssa koko ajan.
Kaikille paitsi itselleni sanoin aina kyllä, siksi ei aikaa ollut muulle kuin vain työlle. Menin kuin jossain tuubissa eteenpäin, en pystynyt näkemään yksityiskohtia, pysähtymään, tarttumaan mihinkään. Menin vaan ja tein, niissä raameissa mitkä olivat muotoutuneet ympärilleni.
Tein enemmän virheitä kuin koskaan, itkin epäonnistumista ja väsymystä. Siinä pohjamudassa päätin että elämän on pakko muuttua. Tein kolmea työtä yhtä aikaa, en jotenkaan vaan voinut konkretisoida tai sanoittaa, mitä teen, tein vaan täysiä, niin hyvin kuin osasin.
Päädyin 25-vuotiaana opiskelemaan, ja koulussa tajusin, että pääsen ilmaiseksi ja aika helposti opintopsykologin juttusille.”
Joskus nuoruudessaan Sinikka oli kuullut televisiosta haastattelun, jossa aikuisiällä adhd-diagnoosin saanut nainen kertoi elämästään ja adhd:sta eli aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriöstä. ”Sen hetken tunsin ajattelevani kirkkaasti. Olin yhtäkkiä tiedostanut sen, että minulla on oltava se sama juttu aivoissa, enkä minä ehkä olekaan tyhmä.”
Ei tuo siinä hetkessä mitään muuttanut, mutta ajatus kuitenkin jäi Sinikan mieleen, ja sen tähden Sinikka kertoi tuolle koulupsykologille epäilevänsä adhd:ta ja haluavansa purkaa asiaa.
”Psykologi kehotti miettimään, miksi haluan diagnoosin. Silloin pelkäsin lääkkeitä, sanoin etten halua niitä. Ajattelin, että häviäjä ottaisi lääkkeet ja siten myöntäisi oman heikkoutensa. Puhkesin itkemään jo ajatuksestakin.
Halusin diagnoosin siksi, että voisin antaa itselleni armoa ja nimenomaan tämä oli se, mikä itketti kovasti. Armo minua itseäni kohtaan.”
Diagnosoimaton adhd johtaa usein moniin muihin ongelmiin, muun muassa masennukseen ja riippuvuuksiin. Masennus taas voi aiheuttaa tarkkaavaisuuden häiriötä. Siksipä Sinikalle tehtiin myös masennustesti.
Kun Sinikka palautti masennuskyselyä psykologille, sanoi hän hilpeänä, ”Nyt menee jo hieman paremmin, jokin hetki sitten olisin vastannut synkemmin.”.
Psykologia ei kuulemma naurattanut, Sinikan pisteet kertoivat vakavasta masennuksesta.
”Opintojeni loppuun saakka sain käydä juttelemassa psykologini kanssa. Hänen kanssa meillä oli enimmäkseen konkreettisia keinoja minun arjen hallintaa ajatellen; struktuurin luomista ja minun elämän ja arkeni sääntöjen helpottamista. Olen kiitollinen siitä, miten hän kohtasi minut.”
Lääkäriin pääsemisen vaikeus, ja adhd:n diagnosointi
Sinikka sai psykologilta lähetteen lääkäriin ja myös varoittavan sanan siitä, että Kainuussa jono on pitkä ja mielenterveysongelmia paljon. Jonossa ollessaan Sinikka sai aikoja sekä toimintaterapeutille että sairaanhoitajalle.
Sinikka yritti vakuuttaa itseään, että jono kyllä liikkuu, eikä hengenhätää ole, toisin kuin jollain muulla; kuin mantrana hän psyykkasi itseään jaksamaan.
Vihdoin Sinikka sai lääkäriajan ja hänelle tehtiin testit. Diagnoosia varten sekä häntä ja myös hänen vanhempiaan haastateltiin. Käypä hoito kertoo, että adhd:n diagnosointiin tarvitaan tietoa oireiden esiintymisestä ja toimintakyvystä eri tilanteissa, henkilön psyykkisestä ja fyysisestä terveydentilasta, kehityshistoriasta, elämäntilanteesta sekä muista oireisiin vaikuttavista tekijöistä.
”Niinpä psykiatri haastatteli sekä Sinikkaa itseään, että tämän vanhempia.
”Halusin vaan sen diagnoosin. Minun pinnistelty jaksaminen romahti ja uuvuin, olo oli se, etten enää kykene elämään näin. En jaksanut enää korjata epäonnistumiseni ja sähläykseni jälkiä, en enää jaksanut ylikuormittua jokaisesta kauppareissusta ja pyydellä anteeksi kun en taaskaan tiennyt, mitä minulle on puhuttu.”
Saatuaan diagnoosin, Sinikka kertoo istuneensa autossaan:
”F90.0 Aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriö (ADHD). Tuijotin sitä lappua ja itkin, siinä kai sitten konkretisoitui ja kasaantui se diagnoosin saaminen, koko elämän itseinho, ja pinnistely.”
Minä en lainkaan ihmettele, että Sinikan pinnistelty jaksaminen romahti. Kaksi vuotta on hirvittävän pitkä aika odottaa psykiatrille pääsyä.
Sinikka oli lääkärille jonottamisen aikana alkanut ajatella lääkkeiden hyväksymistä, asenteensa muuttamista. Lääkärille hän kertoi peloistaan, luovuuden ja tunteiden katoamisesta sekä myös lääkekoukkuun jäämistä.
Sinikka kertoo lääkityksensä aloittamisesta:
”Miten hiljaista minun päässä oli silloin, sinä ensimmäisenä iltana, kun olin lääkkeen ottanut!
Kuin yhtäkkiä minun päästä olisi suljettu ne 99 välilehteä, niin että auki oli vain se yksi välilehti. Kykenin ajattelemaan yhden ajatuksen kerrallaan loppuun.
Siihen asti oli nukkumaanmenon aikaan päässä vilissyt.
Oli ollut uusia ideoita, menneisyyden mokien miettimistä, jokin keskeneräinen kummittelemassa, seuraavan työpäivän kiireiden murehtiminen. Ajatuksia uusista hankinnoista, niin heräteostoksista kuin myös tarkan harkinnan ja vertailun tuotteista. Pohdintoja omasta ulkonäöstä ja vaikka siitä, minkä urheilulajin aloittaisin.
Lääkkeen myötä oli rauhaisaa.”
Kaikki Sinikan lääkitykseen liittyvät pelot olivat turhia.
”Itketti vähän ajatella, että voinko minäkin saada palan sitä rauhaa, mistä oon haaveillut. Itketti se onni, että luin 12 kirjaa siinä kuudessa viikossa, kun nyt pystyin lukemaan, pystyin keskittymään.
Sopiva adhd-lääke ei turruta tunteita tai vie luovuutta. Omalla kohdallani hyödyt ovat olleet suuret, ja pelot turhia. Otan lääkkeen aina aamulla, teho hiipuu iltaa kohti. Saatan ottaa vähän lisää päivällä, jos keskittymistä tarvitaan pitkään.
Minun lääkeannosta on rukattu juuri minulle sopivaksi, jotta se auttaisi mahdollisimman hyvin minun rytmissä. Oon ollut tyytyväinen siihen, että minua ei jätetty lääkkeen kanssa yksin, vaan varsinkin alussa oli säännöllisesti tapaamisia tai puhelinaikoja. Edelleen on, sovittuna ja tarvittaessa, puhelinyhteys sekä hoitajaani että lääkäriin.
Joskus epäilin lääkkeen tehoa ja lääkärin luvalla jätin pariksi viikoksi lääkkeet vähemmälle. Sen myötä ymmärsin lääkkeen vaikutuksen. Jälkikäteen jouduin korjailemaan lääkkeettömien päivien tuhoja, huomasin sen esim. epäselvissä kalenterimerkinnöissäni ja luonnoksiin jääneissä sähköpostiviesteissä ja vastaamattomissa kavereidenkin kysymyksissä.”
Sinikka kertoo itsestään, siitä millainen on tässä ja nyt:
”En ole katkera siitä, että sain diagnoosin vasta nyt, koska aika oli silloin toinen. Olen tavallaan aika kiintynyt adhd-piirteisiini, tuskin ilman niitä olisin niin luova, huumorintajuinen ja tällainen kuin olen.
Toisaalta tuo räpiköinti opetti minut sisupussiksi, joskin siitä opettelen vielä päästämään irti. Vasta nyt ymmärsin, että sisu ei ole tarkoitettu jokapäiväisiin tarpeisiin normaalissa arjessa, vaan vain selviytymisen varalle.
Ei ole aina helppoa piirtää ääriviivojaan. Ehkä pitää hyväksyä se, että välillä pitääkin kumittaa ja piirtää erilainen viiva. Saa erehtyä, saa tuntea toisin. Saa muuttaa mieltään, saa muuttua.
Nyt olen paljon enempi kartalla omasta elämästäni. Olen nykyään aika tiedostava siitä, että mikään ei muutu jos mitään ei muuta. Jos olen tyytymätön elämässäni johonkin, niin en voi puolen vuoden päästä odottaa asioiden olevan eri tavalla, jos jatkan samalla tavalla kuin tähänkin asti.
Uupumus jätti elimistööni muistijäljen, ja alan tuntea aika hyvissä ajoin, koska menee liian lujaa. En vielä osaa kuitenkaan kuunnella tarpeeksi hyvin, joten rajoilla edelleen liikutaan välillä.
Viime vuosina kantava ajatukseni unelmien osalta on vaan löytää jonkinlainen rauha pään sisään, ja elää päivästä päivään hyvää ja kestävää elämää. Unelmoin tavallaan tekeväni vähemmän töitä ja tällöin raivaavani aikaa omille luoville projekteille ja rauhoittumiselle, ylipäätään sille, ettei tuntuisi koko ajan, että päivät vilistävät minuuteissa aamusta iltaan.
Haluaisin osata maadoittua, istua mättäällä rauhassa ja elää tässä hetkessä. Olla kärsivällinen, lempeä, rauhallinen. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että kun vuosi sitten maailma koronan takia pysähtyi hetkeksi, löysin halun ja keinon pysähtyä itsekin.
Aloin opetella hitaampaa elämää, kun yhtäkkiä käsissä oli hetken kaikki maailman aika.
Nyt olen tyytyväinen siihen, että olen tehnyt kovasti töitä ja kehittänyt itseäni ja päässyt yli ongelmien. Olen ylpeä siitä, miten saatanan sisukas olen. Minun on helppo nähdä muiden silmin ja olla siinä mielessä empaattinen.”
Itse pidän kovasti siitä, kun Sinikka pohdiskelee elämäänsä, ja löytää hyvää vaikeastakin. Aiemmin hän piti tutkinnon lopettamista ja uuden aloittamista epäonnistumisenaan, nyt aikuisiällä hän näkee asian eri tavalla.
Kesäkuun lopun instapäivityksessään Sinikka pohdiskelee:
”Valmistuminen on yksi suurimpia pysähdyskohtia elämässä. Ainakin minulle oli. Sen takia ensimmäisen tutkintoni keskeyttäminen oli tosi rankka päätös. Olin mielestäni luovuttaja, putosin kelkasta ja olin kerta kaikkiaan yksinäinen.
Näin yli kymmenen vuotta viisaampana näen kuitenkin tehneeni hyvin, kun kuuntelin sydäntäni silloin. Se olikin ensimmäinen iso tienhaara minun elämässäni.
Vaikka välillä tuntisi olevansa hukassa, ei ole hätää. ‘Not all those who wander are lost.’”
Vielä kolmas Tolkienin lainaus löytyy Sinikan instapäivityksestä, missä hän kirjoittaa, ”Syksyllä alan aina kaipaamaan Kontuun. Se varmaan johtuu siitä, että yläasteikäisenä luin syksyllä näitä kirjoja koulumatkalla. Nämä lainaukset edelleen ovat mielestäni ajankohtaisia ja viisaita.”
(Tuossa postauksessa Sinikka lainaa niitä Gandalfin sanoja, mitä itse olen toistellut itselleni lukuisia kertoja elämässäni, ”All we have to decide is what to do with the time that is given us.”)
Pitkän matkan on Sinikka kulkenut. Kuvaavaa on tämän vuoden 2021 lokakuun lopulla kirjoitettu teksti instassa, minkä myötä kiitän ja lähetän ison halauksen Sinikalle ja nostan hänellekin hattua kovasta työstä oman itsensä eteen.
”Kun katson kaikkia kuvia ja ylipäänsä tekemisiäni vuoden takaa, ymmärrän yhtäkkiä miten paljon on muuttunut. Jotenkin. Hassuinta on se, ettei voi edes konkreettisesti sanoa minkään muuttuneen.
Enkä puhu nyt vaan töistä ja yrittäjyydestä tai taidoistakaan.
Vaan ehkä se on vain simppelisti minä, joka on muuttunut. Oikeita ja hyviä ihmisiä ympärillä, tahtoa kehittyä ja kehittää. Se on just hyvä niin.”
Tässä välissä kiitän myös lukija sinua, ihana, kun jaksoit lukea tämänkin hurjan pitkän kirjoituksen, ainakin tähän asti! Olen suunnattoman onnellinen, kun edellisten ”Matkalla”-haastattelujen myötä olen saanut palautetta, että tekstini on saattanut yhteen ihmisiä, ketkä kaipaavat tietoa, ja tukea. Se on minun unelmani, todellakin, joten kiitos!
Kiittäen ja kumartaen
Minna
Lyhyemmät kysymykset mutta yhtä lailla tärkeät:
Mikä on oman elämäsi tarkoitus eli tiedätkö, mitä haluat?
Tavallaan, mutten osaa sanoittaa sitä. Haluan vain olla onnellinen, oikeastaan. Saan aina iloa pienistä asioista, kuten elokuvista, uimahallin aulan tuoksusta, syksystä, kuurasta.
Mitä söit eilen lounaaksi?
Sushia! Se on ihanaaaaa
Viimeisin ruokakauppakuittisi eli mitä ostit?
Sushia ja Pepsiä ja karkkia. Perjantai!!!
Jos voisit syödä illallista kenen kanssa vain, elävän tai jo kuolleen, oikean ihmisen tai kuvitellun, kuka se olisi, mitä kysyisit?
Kyllä se varmaan olisi Walesin Prinsessa Diana. Haluaisin vain jutella hänen kanssaan ja nähdä, millainen hän olisi lähietäisyydeltä. Hänestä on tullut minulle jostain mystisestä syystä jonkinlainen “ikoni”.
Mitä pelkäät? Mitä tapahtuu, jos pahin pelkosi tulee toteen?
Kaikista eniten pelkään sairauksia, niin omalle kuin läheisten kohdalle. Pelkään, että sairaus tulee jollain tapaa vaikeuttamaan elämää tai aiheuttamaan menetyksiä. Toisaalta, elämässäni ei taida kumminkaan sellaista pelkoa, mikä hallitsisi elämääni. Sairauksiakin pyrin olla pelkäämättä niin kauan kunnes sellainen on oikeasti olemassa.
Jos saisit päättää, miten haluaisit kuolla, millaiset olisivat hautajaisesi? Oletko koskaan näitä pohtinut?
Hautajaisillani ei ole minulle oikeastaan merkitystä. Ylipäänsä haluaisin, että minut voitaisiin muistaa luovana, kilttinä ja rakastettavana ihmisenä, ja että hautajaisiini tulisi paljon ihmisiä. Toivon, ettei kukaan olisi liian surullinen. Toivon että kuolisin johonkin “vihreään välähdykseen” eli nopeasti ja yhtäkkiä. Vanhana mielellään kuitenkin vasta! Ei ihan vielä lähipäivinä tarvitsisi loppua elämä, kaikkihan on ihan kesken!
Millainen on arki-/työpäivä, mitä rakastat, tai mistä haaveilet? Miten tämänhetkiset päiväsi eroavat siitä?
Unelmissani heräisin aina aikaisin aamulla, söisin aamupalaa, juoksisin, tekisin muutaman tunnin töitä, hyvissä ajoin iltapäivällä olisin jo vapaa, kävisin kävelyllä tai kaupungilla ystävien kanssa, ja maalaisin tai kuvaisin omia juttuja. Viikonloppuisin olisin töissä vain muutamina päivinä vuodessa, ja ulkomailla voisin reissata silloin tällöin.
Tällä hetkellä elän unelmaani tuohon iltapäivään asti, joskin viime aikoina olen jatkanut töitä iltaan saakka.
Milloin olen viimeksi hyppinyt vesilätäköihin? Tanssinut niin, että joku saattaa nähdä? Tehnyt lumienkeleitä? Halannut puuta? Hihkunut ääneen ja riemuinnut? Oletko tehnyt näitä koskaan, sitten lapsuuden?
Jäätyneisiin rapakoihin hypin aina kun näen, viimeksi keväällä. Unto-koiravainaan muistoksi, sillä se rakasti talloa käpälillään jäät rikki. Ennen tein näitä useinkin, mutta viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet niin kiireisiä, ettei ole ollut aikaa ylimääräisyyksille. Vaikka tiedän, että juuri ne hetket meidät herättävät henkiin.
Tilannetaju ja -komiikka on mulle tärkeitä. Sarkasmi ja roisikin huumori naurattaa. Itselleen nauraminen on oikeastaan pakollista jos on tämmöinen torvelo kuin minä.
Lempikirjasi? Harry Potterit
Lempparibiisisi, tai artisti? Mumford and Sonsin koko Sigh no more –albumi. Mutta kyllä myös muut albumit.
Nopeat (saa vastata vikkelään tai selittää ja/tai improvisoida, kaikki käy)
Vuoden raskain kuukausi, tai ajanjakso? Lokakuu, inhoan kuran määrää ja sen myötä siivoamista. Onneksi yleensä sen jälkeen ollaan saatu lunta ja pakkasta!
Vessapaperi telineeseen, onko väliä kummin päin? ON VÄLIÄ. Tietenkin niin, että paperi tulee ylhäältä.
Voileivän päälliset, menevätkö aina samassa järjestyksessä? Ennen meni, nykyään en välitä. Olen sillä tavalla rento 😀
[Hahaa, anteeksi, minua nämä vaan aina niin naurattavat!! :D]Pakko saada aamulla kahvia / Pärjään ilmankin, tai otan mieluummin teen? Aamulla en ottaisi mielelläni mitään, mutta teen mieluusti rasvaisen munalatten, että jaksan lounaalle. Toimii.
Tähtitaivas / Aikainen auringonnousu? Aikainen auringonnousu, joskin en niinkään nauti siitä silloin, jos olen valvonut siihen asti, vaan pikemmin niin, että herään siihen. Siitä tietää aina, että tästä lähtee uusi hyvä päivä, ja minä olen saanut aloittaa sen näin.
Candy King / Fazerin Sininen? Candy King aivan ehdottomasti!
Siideri / Kalja / Kuohuviini / Vesi Kaikki on hyviä! Mutta sanon silti kuohuviini.
Sauvakävelylenkki / Metsäkuljeskelu? Metsäkuljeskelu rivakasti? 😀
Sykkeentarkkailu / Unentarkkailu? Sykkeentarkkailu.
Some / Kirja? Haluaisin sanoa kirja, mutta on sanottava some.
Ihmissuhdesäätö- / Supersankarielokuva? Säätöä, säätöä!
Rinkka ja Lappi / Aurinkotuoli ja hotellin uima-allasalue? Voi apua! Nauttisin kummastakin todella paljon, ja eniten vaikuttaa varmasti seura.
Nousen ylös kun herätyksen ensimmäinen sävel / kymmenes herätyskerta, kaksi tuntia, enkä vieläkään ole hereillä? Nousen ylös muutaman torkutuksen jälkeen, mutta kuitenkin yleensä ennen seitsemää.
On joku peruslääkitys / Ei Metyylifenidaatti, auttaa ADHD-oireissa. Elämäni sekasorron ja kaaoksen helpottaja.
Kissat / Koirat? Varmaan aika selvä. Koirat.
Lisää tietoa adhd:sta:
https://www.kaypahoito.fi/hoi50061
Aikuisen arki toimimaan- opas https://adhd-liitto.fi/wp-content/uploads/2018/05/aikuisen-arki-toimimaan-opas-2017_kevyt.pdf
https://www.aivosaatio.fi/diagnoosi/adhd/