Sanat ovat minulta karanneet, ne kerpeleet. Tai ei karanneet, ovat klimppinä jossain tosi syvällä, tai valtoimenaan, karkuteillä. Hohtimilla niitä sieltä saa kiskoa, yksitellen, tai lassota. Kun ne tähän sivulle saan, tekevät ne vielä viimeisen ärsytyttävyytensä ja joteski muuttuvat, niin etteivät sovi siihen ollenkaan.
Tai sopivat ehkä, mutta pakottavat nousemaan koneen ääreltä, kävelemään tupaan, katsomaan ulos kaunista mutta siperiaviimaista peltoa ja talsimaan takaisin koneen ääreen.
Kun sanat katoavat, on tehokkuus kaukana, tuo kävelylenkki kun täytyy tehdä jo muutaman virkkeen jälkeen.
En edes tarvitsisi mitään flow-tilaa, vähempikin riittäisi. Sellainen perusetenevä olisi ihan kiva ja riittäisi.
Mutta siis toki, se flow, oi että kun se on!
Kun saan napattua siitä ohiliitävästä hetkeen keskittymisen hännästä, pääsee sukeltamaan jonnekin hurjan syvään, sanojen ja maailmojen sisään, ja se lennättää mukanaan tunteja ja taas tunteja, ja tuottaa väsyneiden sormien lisäksi sivutolkulla hyvää ja kauniisti soljuvaa tekstiä.
Tämä ”Sana kerrallaan ja hohtimilla kiskottuna”, se, no, niin.
Se on vähän kuin nenä kylmällä ilmalla. Ei tarpeeksi niistettävää, mutta kuitenkin koko ajan pieni tippa ärsyttämässä ja norkoomassa. Vaatii huomioita, muttei anna mitään.
Kirjoittamisen vaikeus kuluneiden viikkojen aikana voi kyllä johtua sanojen villiintymisen lisäksi myös siitä, että sohva, neulominen, Netflix ja kynttilät ovat NIIN paljon mukavampia.
Tai siitä, että vasta alan hiljalleen herätä henkiin, poikien vajaan kuukauden takaisen muuton jäljiltä.
- Lue lisää: Kun lapset muuttavat pois kotoa
Ehkäpä marraskuu on syynä tähän?
Tämä vanha rakas (?) marraskuun ja sen tuoma koomaantuminen. Ehkä tämä olisi sopivin syy, koska se on se sama, miksi en enää edes jaksa kauhistella sitä, kun kamera on täysin koskemattomana repussaan viikkoja, joskus kuukaudenkin.
(Hyvä että on, ja antaa lepoa! Se keväisin ja kesäisin vallalla oleva lähes taukoamaton visioiden pauke päässä, ja tarve loikkia niitä toteuttamassa pitkin poikin, on oikeasti raskasta…)
Ei, ei se voi noin hieno syy olla.
Kyllä se on se Netflixin jouluhömppä ja tumppujen neulominen, mikä on kaiken sotkenut! 😀
Siksipä, ettei tartteis repiä sanoja kuin hampaita suusta (ja sen takia heittää läppäriäni seinään…), keräilin vanhoja facebookjuttujani. Sekalaisessa järjestyksessä, sattumanvaraisista aiheista, niistä nyt läjään tämän sunnuntain postauksen, riemuksesi.
Ennen näitä lyhyitä ja vikkeliä, muistutus tulevan vuoden seinäkalentereista, joita on vielä jäljellä kumpaakin sorttia.
Muistathan sen tutkitunkin tiedon siitä, että luonnon positiivisia vaikutuksia voi saada pelkästään luontokuvaa katsomalla, kuvan äärelle rauhoittumalla. Paras vaikutus tulee tietenkin AINA luonnossa ollessa, mutta kun sinne nyt ei aina ihan tuosta noin vaan mennä.
Siksipä, jos olisi vaikkapa viherkasvi, ja hiukan metsän tuoksua, ja kuva luonnosta. Et usko? Tässä, lue täältä!
Siksipä tein tuon peltoaukeakuvien kalenterin ja väittäisin, että se toimii loistavasti mindfulnessharjoituksessa, tai meditaationa, tai ihan vain kalenterin ohi kulkiessa, sen ääreen hetkeksi pysähtyessä!
Nyt, vikkeliin ja lyhyisiin, niihin mihin mennään, kun sanat katoavat
- 5. huhtikuuta 2016
Pohdiskelin, mikä olisi hyvä apuväline haravointiin ja paskanlappaamiseen; joku, mille voisi istahtaa ja saada tukea, kun ei koko aikaa jaksa seistä yhdellä jalalla. Riittävän tukeva kannattamaan.. hmm.. pienehköä ruhoani mutta kuitenkin helposti liikuteltava; joku mitä voisin käyttää tässä vaiheessa, polven tähystysoperaatiota odotellessa.
Isäntä totesi että nelikymppislahjaksi hän siis ostaa minulle rollaattorin, ’Kiva kun on ekologinen muija, hajoaa hiljalleen!’”
- 5. toukokuuta 2016
Opettaja oli kirjoittanut Viljami kakstoistaveen fyssan kokeeseen ”Totta, mutta en anna tästä pisteitä”, kun Viljami oli, mikroaaltouunin turvallisesta käytöstä kysyttäessä, maininnut ”kissaa ei saa laittaa mikroon”.
Viisaita lapsia meillä 😃
- 4. joulukuuta 2015
”Rakas marras- ja joulukuu!
Ei minua oikeastaan haittaa se, että teidän aikananne taloudestamme rikkoutuivat mikroaaltouuni, tavallinen uuni, pyykkikone ja oli ostettava uudet talvirenkaat. Myöskään isännän saamat yli tonnin mätkyt eivät nyt ole niin karmaisevat (joskin luottokorttilaskut saattavat jo tuolle ”karmaisevat”-tasolle yltää…).
Se, että Juice on työpaikkansa taulapääpikkujoulujuhlijoiden kanssa niin työllistetty, että hän on kuudesta viikosta ollut kotona kahdeksan päivää (hereillä ja toimintakykyisenä keskimäärin vain maanantait) on kyllä haastavaa arjen rakentamiseni kannalta, mutta toisaalta avaimemme pitkään avioliittoon.
Eipähän päästä kyllästymään toisiimme??
Olen toimintakykyinen ja pystyssäpäin, mikä ei aina teidän aikananne ole ollut selvyys, Oi Rakkaat Marraskuu ja Joulukuu. Tuomanne sateet pitävät kenttäni sulana (joskin hiukan kosteana) ja tuulet ovat erityisen kivat, koska ne pitävät pihani siistinä (”Nyt lapset keräämään kaikki mikä voi lentää taivaan tuuliin!”).
Olen onnellinen somesta, koska sitä kautta sain maailman hienoimman uuden uunin (kiitos Christina, sinä sait lapset toteamaan ”wau, nyt meidän keittiö näyttää ihan.. no, oikealta keittiöltä!”).
Erityisen onnellinen olen siitä, että some kertoo tarinoita ja elämänkohtaloista, mitkä pysäyttävät miettimään; auttavat toteamaan, että eihän tässä oikeastaan ole mitään hätää, ja elämä on, teidänkin aikana, elämisen arvoista ja minulle arvokasta.
Kiittäen, Minna
P.S. Voisiko tuo säätiedotuksen lupaama viikonlopun kestävä myrsky kuitenkin olla viimeinen? Ne hiukan pelottavat minua…”
- 28. huhtikuuta 2016
Koska olen nyt neljäkymmentävuotias, vietin syntymäpäiväni asiaan kuuluvalla arvokkuudella ja käyttäytymistaidolla.
Olin oikeasti estynyt menemästä kouluun heti aamusta, loput päivästä lintsasin.
Söin aamupalaksi suklaata.
Katsoin minun toiveestani teinityttöni kanssa Vampyyripäiväkirjoja, joihin olen, ikäni edellyttämällä tavalla, täysin hurahtanut.
Söin kakkutaikinaa suoraan kulhosta. Paljon.
En kirjoittanut liiketoimintasuunnitelmaa vaan hengasin facebookissa.
Söin iltapalaksi suklaata.
En siis kokenut mitään suurta valaistumista sen suhteen, miten aikuiset käyttäytyvät ja ajattelevat. Hyvä niin koska se olisi ihan kamalaa, kasvaa Aikuiseksi (katsotaanko sitä sitten seuraavan tasavuosien yhteydessä?!).
- 1. tammikuuta 2018
Onnen tyttö olen, kun vuosi 2017 on vienyt minut monenmoisiin (kuvaus)hetkiin ja hienojen kuvattavien seuraan, olivatpa ne sitten ihmisiä tai eläimiä. Kiitos kaikille malleille, mentoreille, asiakkaille; kiitos että olette tehneet kuvaamisen niin todellatodella helpoksi!
Kiitos myös ystävät, läheiset ja tukiverkkoni, ei minusta mihinkään olisi ilman teitä ❤
2017 osoitti, että elämä voi tuoda eteen ja teettää ihan mitä vain. Vaikeuksista vahvistuneena aloitan tämän vuoden suurilla haaveilla ja pienillä askelilla; aina vaan pyrin fiksumpaan ajankäyttöön ja taitavampaan priorisointiin.
Ettei elämä heti näpäyttäisi, teen vain pienen ja vaatimattoman uudenvuodenlupauksen. 2018 jatkan siitä mihin vuosi 2017 minut toi 😃
P.S. Minut saa syöttää susille, mikäli en tämän vuoden aikana ole oppinut olemaan ajoissa ja ajallaan… 😂
- 20. toukokuuta 2016
Kun on auringonlaskuun asti askarrellut teinilasten ja teinihevosten kanssa,
yöllä heräillyt jos jonkinlaisiin painajaisiin,
nukkunut huiman pituiset kuuden tunnin yöunensa neljässä pätkässä,
herännyt aamulla päänsärkyyn, on NIIN valmis kahvinkeittoon.
Paitsi että kahvi on loppu. Katastrofin ainekset kasassa.
- 26. toukokuuta 2016
Opettaja kysyi kuutosluokkalaiselta Verneriltä kouluruoan terveydestä. Verneri vastasi, ”en osaa sanoa.. saattaa siellä piillä ebola”.
- 21. elokuuta 2018
Joskus positiivisuus on kaivettava vaikka väkisin.
Ehdottoman positiivista on se, että viikonloppuna sain editointijonoa lyhennettyä ihan inan verran. Kone kaatuili, kärsivällisyys kasvoi mutta käsi toimi!
Hyvää on aamujoogat, vakiintunut päivärytmi ja sitä kautta koko perheemme lisääntynyt hyvinvointi.
Ja se, että kaksi vuotta sitten taistelu Veeran poismuuttohaaveen kanssa oli yksi syy megaraskaaseen vuoteen, minkä myötä lapsi kasvoi omaan itseensä, ja me suurempaan ymmärrykseen ja itsestään huolehtimiseen (mikä kyllä sitten ehti taas unohtua kaksosten kriisien alkuun mennessä..).
Kaikki taisto ja vääntö ja ahdistus auttoivat ja kasvattivat niin, että nyt on hyvä hetki lapsen lähteä, omaan rauhaansa (onneksi lähelle) ensimmäisen ylppärikokeensa kynnyksellä.
Kyllä me nää hanskataan, koska niin kuin Veera minulle sanoi ”on jotenkin niin naisellista, kun sä sanot perkele!”.
Perkeleellä ja (hampaatirvessä)positiivisuudella mennään ja sillä pärjätään jatkossakin 😍😂😂
- 4. syyskuuta 2015
Haluan tämän jakaa, että itse tässä neljänkympin rähjävaiheessa osaisin tämän sisäistää.
Tartteeko aina työntää omia mielipiteitään sinne, missä hiljaisuutta kaivattaisiin enemmän?
Onko aina pakko saada OMA maailmankuvansa joka puolelle? Onko aina pakko olla suunapäänä joka hetkessä, vai voisiko ehkä jokus harkita toisen kuuntelemista?
Jos minä tämän sisäistäisin, saattaisi sen tehdä ehkä joku toinenkin. Ja sitten kolmaskin.
Rauhoittuisiko silloin tämä kovin häijyksi herennyt somekulttuuri??
(Tuskin… mutta minä ainakin yritän.)
Tämä ajatelma oli mukana tuossa päivityksessä!
- 23. joulukuuta 2016
Tänä vuonna on meillä erilainen joulu. Verneri ja Viljami ja Veera ja Juice ja osan ajasta myös systeri vaimoineen viettävät joulua vanhempieni luona, missä äiti on saanut Veeran kanssa hössöttää ja tössöttää ja järjestää ja kokata ja siivota yllin kyllin.
Kaikki on siistiä, puhdasta eikä minkäänlaisia nelijalkaisia ole huollettavana.
Minä sen sijaan jään kotiin, koko jouluksi, yksin.
Tai no siis enhän minä ole yksin, onhan täällä kaikki eläimet eli NipsuKalleKattiKattiMarttaSuleviVeikkoPentuCocoNoppaDanteJukkapoikaPekka..
Jään huoltamaan kaikkia edellä lueteltuja mutta ehkä eniten kuitenkin itseäni. Tämä vuosi on ollut todella raskas ja rankka enkä vieläkään ole tämän pimeyden kanssa väleissä.
Jään perussotkuiseen (mutta niin kodikkaaseen) kotiimme, missä ei ole muuta joulukoristetta kuin ne valot mitkä ovat olleet ikkunoissa jo monta vuotta. Syön lohta ja perunoita ja salmiakkia.
Yritän saada nukuttua piiiitkältä ajalta kertyneet univelat. Ehkäpä ehdin lukea kirjaa kerrallaan enemmänkin kuin luvun verran, saunoa ilman kiirettä; saatan jopa harkita käyväni ratsastamassa sekä valokuvaavani rauhassa kuljeskellen.
Aion myös ottaa isomman askel kohti visiotani ja haavettani sekä opiskella itse itselleni joululahjaksi ostamaani verkkokurssia.
Minun jouluni on rauhallisinta lomaa piiiitkääääään aikaan ❤
Mitä sinä tuumaat, keräilenkö lisää tällaisiä lyhyitä ja vikkeliä, joskus toistekin postattavaksi?
Tulevan viikon Matkalla-sarjan osa tulee ulos viimeistään torstaina. Tulethan lukemaan, miten basehyppyharrastus muokkasi valokuvaaja Kati Saaren elämää (ja kehoa, etenkin jalkoja…), ja miten alkuvuoden anemia ja matala ferritiinitaso pakottivat Katin pysäyttämään kaiken, ja pahimmasta päästyään ainakin hidastamaan arkeaan.
Ajastasi kiittäen
Minna