Pesäpäivät 2021 – Vain tärkeät päivät ovat tärkeitä

Pesäpäivät 2021 – Onpa muuten ihan jäätävä määrä ä-kirjaimia tuossa otsikossa!! 😀

Vaikka vanhemmat ovat kaikille suhteellisen merkityksellisiä niin silti, minulle äitienpäivä ja isänpäivä menevät samaan kastiin halloweenin ja ystävänpäivän kanssa. Heppoisimmillaan täysin turhia kaupallisia vedätyksiä, jonka näpsäkät markkinatahot ovat keksineet.

Raskaimmillaan päiviä, mitkä satuttavat, varsinkin äitienpäivä. Kuinka paljon onkaan naisia, ketkä kipuilevat lapsettomuuttaan jo muutenkin, ilman että kaikki mahdolliset mediat hierovat perheonnea ja lapsia ja suklaata ja aamutossuja vasten kasvoja.

Lisäksi samalla kun palkitaan ansioituneita äitejä vallan valtion ylimmän tahon voimin, ainakin vielä jokunen vuosi sitten oli Suomessa voimassa adoptiolait, mitkä pakottivat vaikkapa naisparin käymään läpi hämmentäviä, pitkiä ja minusta nöyryyttäviäkin prosesseja kotitarkistuksineen ja kyselyineen ja odotusaikoineen.

Ja ihan vain siksi, että lapsen huoltajina olisivat ne kaksi, ketkä oikeasti ovat lapsen vanhempia; niitä, ketkä auttaisivat lapsen oppimaan elämään ja rakastamaan ja kasvamaan tuntevaksi ihmiseksi.

Hämmentävää, varsinkin kun ottaa huomioon, että äideistä toinen on vauvan biologinen äiti.

Pesäpäivät 2021?

Kyllä, usko pois, suuntaan koko ajan kohti selitystä sanalle ”pesäpäivät”; äitien tärkeydestä mutta äitienpäivän turhuudesta siirryn jatkamaan tätä ”Suuria mutta minulle Merkityksettömiä Päiviä”-listaa.

Kestätkö?

Kyllä sinä kestät, koska ymmärrät, että jokainen katsoo elämää, maailmaa ja maailmankaikkeutta omien linssiensä lävitse.

Joulu, pääsiäinen ja kaikki vastaavat, missä mennään jonkun kirjoittaman kirjan mukaan, ja/tai massiivisten instituutioiden määrittäminä, ei minulle ainakaan, kiitos.

(Varsinkaan, kun historia ja epäilemättä vielä nykyaikakin osoittavat kaiken sen pahuuden ja vinoutuneisuuden ja kapeakatseisuuden, mitä kyseiset instituutiot ovat läpi vuosikymmenien/-satojen harjoittaneet).

Ja hei, painotan tässä siis sanaa ”minulle”. Jokainen tavallaan; arvojensa ja toivottavasti omien valintojensa kautta!

MUTTA hei, älä vielä kiukkuisena lähde, ethän? Jos otetaan nuo kaikki samat juhlat ja perinteet sen mukaan, millaisiksi perheet tai pariskunnat tai ystävykset ovat sen yhdessäolonsa kautta muovanneet, silloin ne ovat arvokkaita, tarpeellisia ja ehdottoman vaalittavia.

Joulu, pääsiäinen, helatorstai, vappu, juhannus; kunhan on hyvää ja jokaisen toivomaa rauhaa ja yhdessäoloa eikä pelkkää pakkoa tai läheisenpelkoa, sitten, kyllä, todellakin!

Mitkä päivät sitten ovat minusta arvokkaita ja tärkeitä?

Todellakin iso kyllä ja hiphiphurraa omille ja tärkeimpiesi syntymäpäiville. Sille onnenpäivälle kun tapasit puolisosi. Valmistumisesi päivälle tai vaikka yrityksesi perustamispäivälle.

Minulla lukee kalenterissani seuraavat päivät, jotka saavat ison osan ajatuksistani

• Kun oma rakas suomenhevoseni siirtyi omistukseeni (tämä on minulle niin paljon merkityksellisempi päivä kuin se, jolloin se lopetettiin).

• Kun muutimme maalle, Päiväkummun tilalle.

• Kun tytär lähti pitkälle karkureissulle ja kun tytär suostui siltä reissulta palaamaan kotiin.

• Kun olin tyttäreni kanssa Ikeassa eli päivä, kun hän tuli reissusta takaisin ja elämä vihdoin rauhoittui.

• Kun teinipojat tekivät ison uroteon, sanoivat, etteivät enää halua asua kotona ja siten käänsivät koko perheen elon kohti aikoja, jolloin yhdessä työstimme itsemme ulos siitä vanhasta.

• Kun tallini viimeiset hoidossa olevat hevoset lähtivät.

• Kun pojat muuttivat pois kotoa.

• Kun ponit lähtivät takaisin omistajalleen ja Päiväkummun Hevostila oikeasti lakkasi olemasta. (Tai no, mistäpä sitä tietää, kummoisia valokuvamalleja saisin haalittua ensi kesäksi?!)

• Syyspäiväntasaus, ja keväällä sama.

Ja NYT, nyt pääsemme jo likelle niitä pesäpäiviä, minkä mukaan nimesin tämän koko homman.

Koska jos kaikkien yllälueteltujen jälkeen täytyisi yksi päivä nimetä, ehkä sitten kuitenkin se olisi talvipäivänseisaus.

Olen kirjoittanut vuonna 2020 facebookissani talvipäivänseisauksena näin:

”Tästä etiäpäin valon määrä lisääntyy ja sitä kautta myös omat voimat ja mieliala kasvavat.

Kyllä meinaan tänään tanssia riemuntanssit. Ei haittaa, että nyt just sataa lotistaa vettä, saanpahan hienojen keltaisten saappaitteni kanssa hyppiä lammikoihin siinä samalla, kun tanssin!

Illemmalla meillä on Pimeät Juhlat. Piknikkieväät olohuoneessa, pelkkiä kynttilöitä ja ledilyhtyjä ja leffaa (teinikundit tarttee varmaan köyttää kiinni sohvaan, että saa heidätkin pysymään paikalla…).

Ihan vaan siksi, että tänäkin vuonna selvisimme pimeästä, raskaasta ja märästä ajasta läpi.

Hyvää talvipäivänseisausta sinullekin!”

Vanhaan blogiini kirjoitin vuonna 2014:

”Talvipäivänseisaus on vuoden pimein päivä, tästä hiljalleen lähdemme valoa kohti. Ei se päivän pituus nyt minuuttimääräisesti NIIN dramaattisesti pitene, mutta mielessäni tällä päivällä on aina ollut valtava merkitys (melkein jo jouluakin suurempi).

Usvatpaskatloskat on paljon helpompi sietää ja jaksaa, kun tietää, että suunta on valoisampaan.”

2015 kirjoitin ”Valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa”-otsikolla:

”Tänään nostan maljan, talvipäivänseisauksen kunniaksi. Pimeys ei koskaan maljaa ansaitse mutta sen ehdottomasti ansaitsee tieto siitä, ettei pimeys tästä enää lisäänny.

Taas olen onnistunut (lähes) pystyssäpäin kahlaamaan läpi tämän vuodenajan, joka valoa rakastavalle ja siitä voimansa ammentavalle, on enemmän ja vähemmän haastavaa ja uuvuttavaa. Taas olen tältä vuodenajalta oppinut; sitä kautta voimistunut.”

Tiedän kyllä, kaikki vaikuttaa kaikkeen ja syitä on suuri määrä. Silti, siihen, miksi ennemmin noukkisin asioita muinaisuskon juhlaperinteistä kuin kristinuskosta, keksin kyllä muutaman syyn ja samat syyt ovat sen takana, että ennemmin olen menneinä joulupyhinä lukenut sääennusteita kuin raamattua.

Eläimet ja puulämmitteinen vanha talo, ja ylipäänsä elämä maaseudulla.

Silloin kun hevostila oli voimissaan, oli aivan se ja sama, oliko jouluaatto vai pääsiäinen vai äitienpäivä vai mikä.

Hevoset ja kissat ja koira paskovat ja syövät ja juovat aivan samalla tavalla kolmenasatanakuutenakymmenenäviitenä päivänä vuodessa, riippumatta siitä onko siinä päivässä jotain ylimaalliseksi väitettyä.

Jokainen tavallaan, tietty, mutta minulle on aivan se ja sama onko jeesusta tai jumalaa tai mitänäitänytolikaan, oliko kesäaika vai talviaika vai kaamosmikä, paskat on silti lapattava, vedet vaihdettava, heinää kannettava. Talo on lämmitettävä ja mahdolliset lumityöt tehtävä.

Eläimet eivät ymmärrä, hevoset ja kissat ainakaan, eri aikataulua. Selkääsi saat, jos myöhässä palvelet kissojasi; katastrofi voi olla käsillä, jos myöhässä menet talliin. Taloa ei voi jättää yksinään, se ei pärjää.

Tai siis itse ei siellä pärjää jos on puolen vuorokautta muualla.

Puulämmitteinen talo, se käy aikas vilpoiseksi, kun on seitsemän tulisijaa muttei yhtään lämmittäjää.

Ei siis ole joulua, eikä pyhäpäivää, eikä hidasta aamua tai lahjojen ostamista tai saamista. On vain päiviä, jolloin on samat arkirutiinit, samoihin aikoihin, ja touhuilut, mitä määrittävät säät. Kaikki nämä sitovat minut enemmän siihen hetkeen ja päivään, kun mihinkään muuhun.

Yksi kyllä on, ja se on läheisten ihmisteni jälkeen Se Tärkein, sekä minuna että myös luovan alan yrittäjänä.

Luonto, ja sen määräävin tekijä valo, ja sen muutokset.

Valo on merkityksellinen, ja mitä enemmän olen alkanut ymmärtää vuodenaikoja, luontoa ja omia voimavarojani, sitä enemmän löytyy tolkkupäisyyttä vanhan kansan toimissa.

Toki, kyllä, valikoivalla korvalla juttuja kuuntelen.

En ratsastaisi tupaan sisään, tai tekisi Tuomaanristiä muusta kuin siitä syystä, että se on kaunis. Vainajat eivät (tietääkseni) käy ovellani joten en niitä varsinaisesti osaa pelätäkään.

Siksipä minä otan mieluummin ajatuksiini pesäpäivät, varsinkin kun tämä tulee sekä tieteestä että vanhan kansan viisaudesta, mikä on se yhdistelmä, mikä on minulle aina eniten oikein, ja paras, ja luotettavin.

Tänä vuonna ei siis blogissani/ somealustoilla ole sanan perinteisessä merkityksessä joulukalenteria. Toki toteutus on täysin samoilla linjoilla, kuin kaikki muutkin nyt just; minulla kyllä on vakaa tahto saada ulos yksi postaus joka ikinen päivä aikavälillä 1.–26. joulukuuta.

Päämääräni ei vaan ole laskea päiviä jouluaattoon, ei.

Määränpääni on talvipäivänseisaus, mikä on tiistaina 21. joulukuuta, ja siitä alkavat pesäpäivät, mitkä päättyvät aattoaamuun, ja siihen vielä muutama päivä päälle; ei joulupyhiä juhlistaakseni vaan siihen, että pesäpäivät päättyvät.

Haaveissani olisi saada minut ja sinut tekemään tätä yhdessä, keksimään jonkun projektin, mitä tekee tässä ohessa, ja mistä voisi kertoa minulle, tai sinulle, tai ihan kaikille.

Myönnän, että tämä on erittäin kunnianhimoinen ajatus, koska päätin tästä 28. päivä marraskuuta, ja koska tämä pimeys hidastututtaa kaikkia liikkeitäni niin että laiskiaisen vauhdilla tässä mennään.

Silti tahdon edes yrittää esimerkilläni näyttää, että ihan snadisti kun tekee jotain jonkun asian eteen ja jatkaa sitä joka päivä ainaskin kolmen viikon ajan, sitten se saattaa jo olla rutiini.

Olisiko sinulla joku sellainen? Olisi? Ihanaa, mahtavaa!

Mutta mennään ihan hissukseen, koska valon vähyys, ei isoja loikkia eihän!?

Tiede sanoo, ”Talvipäivänseisaus merkitsee sitä, että Maan kiertoakselin pohjoispää on kallistunut kauimmaksi Auringosta. Tällöin pohjoinen pallonpuolisko saa vähiten päivänvaloa.”.

Vanhan kansan mukaan päivä oli lyhentynyt hetki hetkeltä, kunnes se talvipäivänseisauksena kävi lepäämään, tai kuoli. Kolmen päivän eli pesäpäivien ajan päivä lepäsi pesässään, Tuomaan päivästä (21.12., myös talvipäivänseisaus) jouluaattoon.

Jouluaattoaamuna päivä nousi taas uudelleen, ja vuosi aloitti hitaasti kulkunsa kohti kevättä.

Pesäpäivät. Minä niin pidän tuosta ajatuksesta. Että silloin levätään, ihan niin kun vanha kansa teki, ihan niin kun luonto tekee.

Tässä ”postaus päivässä”-joulukuussani käytän julkeasti hyväkseni kahta vanhaa blogiani ja sieltä nostelen osia, tai kokonaisuuksia, koska tiedän, että hyvinhyvinhyvin harva teistä on ollut mukana alusta lähtien.

• Vai onko? Onko joku oikeasti lueskellut ensimmäisen blogini juttuja? Kerro, jooko, jos olet, koska sinä olet todellakin palkitsemisen arvoinen! (Laita viestiä minna(at)paivakummunminna.fi, tai alle tuonne palautelootaan, tai instaviestillä @paivakummunminna)

Postauksissa käytän kuviani, aion myös tehdä pelkkiä kuvapostauksia (tiedätte siis, että niiden ulostulon päivänä olen väsynyt enkä ole saanut kirjoitettua edes lyhyttä tekstiä…).

ja jos kukaan ei mitään toivo, tarjoilen teille todella sekalaista puutaheinää. Uusia kuvia, niistä en osaa luvata, tänään tein yhden kuvan valmiiksi ja huomasin, että olen tasan kuukausi sitten viimeksi työstänyt kuvaa Photoshopissa. Hups.

Toisaalta, koska oikeasti haluaisin, että sinä odotat jokaista aamupäivää, ehkä noin kello yhtätoista, jolloin postaukseni tulee ulos, sinun takiasi lupaan, että jaksan tehdä uusiakin kuvia.

Tietenkin aion myös hävyttömästi yrittää koukuttaa teitä tähän hommaan mukaan, noita seinäkalentereita kun on tuossa vielä jäljellä, niistä aion tehdä arvonnan jos toisenkin, ehkäpä yksi tai kaksi tarjotintakin voisi olla mainiota arpoa.

Vaikka nyt on elämässämme kaikki hyvin, silti tämä marras-joulukuu on aina raskainta aikaa, juurikin koska valo, se on JUST se, mikä tätä aikaa määrittää. Tai siis sen puute.

Ja koska tiedän, etten ole ainoa, kuka kärvistelee (en itse asiassa tiedä yhtäkään ihmistä, joka suuresti nauttisi tästä valon vähyydestä), juuri siksi tämä ”Laskuri kohti pesäpäiviä”-projektini, jonka suunta on kohti lisääntyvää valoa.

Että sinä jaksaisit. Että minä jaksaisin. Että saisimme voimaa siitä, että emme aina ole varmoja, jaksammeko.

Kiitos ajastasi, kiitos että jaksoit ja halusit lukea. Ihanaa jos ehdit täällä piipahtaa huomenna, olisin siitä hurjan onnellinen!

Kiittäen ja kumartaen

Minna