BASE-hyppyonnettomuus, anemia ja valokuvaus – Tarina kuoleman läheisyydestä, jaksamisesta ja luovuudesta

”Jälkikäteen kun muistelen vuoden 2021 kevättä, se ei tunnu niin vaikealta ja rankalta ajanjaksolta kuin base-onnettomuus ja sen jälkeiset ajat. Ehkä siksi että fyysisesti ei kuitenkaan ollut niin huonossa kunnossa ja pahoissa kivuissa.

Sinänsä onnettomuuksien ja leikkauksista toipumisten kautta oli hyvinkin tuttua, että joskus pitää hyväksyä se, että muuhun kuin toipumiseen tai selviytymiseen ei vain pysty, vaikka se saattaa ulospäin näyttää siltä että vain laiskottelisi sohvalla.

Ei se aina helpotu sillä, että on jo kokemusta, mutta jollain tavalla sen pystyy hyväksymään paremmin.

Toisaalta, eipä sitä aina joka hetkessä ajattele niin.

Kipu on kipua, vaikka joskus olisi sattunut enemmänkin. Ahdistus ja väsymys vaikuttavat juuri siinä hetkessä, vaikka menneisyydessä olisi ollut vaikka mitä.”

”Ensimmäisestä onnettomuudesta on jo kohta kolmetoista vuotta, niin elämä osainvalidina ja kipujen kanssa on ollut elämääni jo niin kauan että välillä vaikea muistaa ”normaalia” elämää. Viime kevään anemiasta ja väsymyksestä olen jotakuinkin toipunut, vaikka ferritiini onkin jäänyt aika alhaalle vielä.”

Kaikilta haastateltavilta kysyn samat kysymykset (Minä ja “Matkalla”-henkilökuvieni kysymyspatteristo), ja Katin ajatukset kuolemasta ovat avoimet ja selkeät.

”Olen pohtinut kuolemaani ja hautajaisiani, koska itsellä kuoleminen on ollut hyvin lähellä ainakin kolme kertaa. Olen kirjoittanut puolisolle muun muassa toiveeni siitä, mihin tuhkat sirotellaan. Olen myös kertonut siitä avoimesti ystävilleni, kesken melontamatkan todennut että ’tänne sit’.

Hautajaisissa saisi ensin vähän paatostellakin ja surra, soittaa vaikka muutama minun  valitsemani ja itselle merkityksellisen kappale ja antaa mahdollisen ikävän nousta pintaan. Itku puhdistaa ja suruprosessia on tärkeä käydä läpi, mutta sitten jekkupommit ja skumpat kylmästä ja elämäni juhlinta käyntiin, mielellään aamuun saakka. Toivoisin olevani osa juhlintaa ihmisten muistoissa ja tarinoissa.

Ja saisi joku laittaa sinne näyttelyn valokuvistani…”

Toisaalta toivoisin, että kuolema tulisi rauhallisesti, että olisin valmistautunut katsomaan vastausta yhteen elämän suurista mysteereistä. Toisaalta nopea lähtö niin, että ei edes tiedä sen olevan tulossa, voisi olla helppo.

Kuolemaa en pelkää, mutta kitumista ja kärsimystä kyllä, ja elämän pitkittämistä vain pitkittämisen takia. Hoitotahto on siis tehtynä!”

Jatkoimme Katin kanssa vielä tästä aiheesta kirjoittelua, ja Kati sanoitti tuntojaan, niitä mitkä lienevät monen muunkin aatoksia.

”Eniten olen kuitenkin pelännyt sitä, että elämä jäisi käyttämättä. Olen koittanutkin elää tässä ja nyt, ja toteuttaa haaveita sitä mukaa kun se on mahdollista ja tehdä arjesta kaunista ja mielekästä, enkä elää ’sitten kun’-elämää.

Tiedän ettei huomista ja ensi vuotta välttämättä ole, ja koska olen jo menettänyt itselle tärkeitä asioita ja ollut lähellä kuolemaa, on minulla pelko, etten ehdi tehdä kaikkea mitä haluaisin, varsinkaan kuvaamiseen ja taiteeseen liittyen.

Pelkään, etten ehdi tulla todella hyväksi ja kehittää lahjojani niin pitkälle kuin mahdollista, pelkään että paljon visioitani jää toteuttamatta jos aika loppuu kesken, jos kuolen tai jos jonkin syyn takia menetän kyvyn kuvata.

Tämä pelko ajaa pakonomaista tekemisen vimmaa, joskus jaksamisenkin kustannuksella.”

Tämän Kati tietää, kokemuksesta, ja kertoo luovuudestaan:

”Kun luonto alkaa puhjeta kukkaan, niin inspiraatio heittäytyy ylikierroksille, ja jos en voi toteuttaa kuvausideoitani siitä seuraa lähes fyysinen kipu. Varmaan jonkinlaista hulluutta?”

• 

• 

• 

(Kuvia klikkaamalla pääset näkemään ne isompana!)

Visioiden vaatiessa toteutusta Kati ajoi itsensä burnouttiin, minkä aikana sattui ja tapahtui.

”Olen kuvannut kuvakset luullen käyttäväni yhtä objektiivia ja kuvausten loputtua huomannut käyttäneeni aivan muuta. Vaikka kuvat olivat hyviä, oli ero kuin olisin autoa ajaessani luullut olevani pyörälenkillä. Se, että en ollut huomannut päivänselvää asiaa, järkytti.

Lisäksi lähdin myös ajamaan auton takaluukku auki, sulatin laturipiuhan kaasuhellan liekissä, romahtelin ja itkin vain uupumistani.” 

BASE-hyppyonnettomuus – loppupeleissä tuo loppuunpalaminen oli ehkä vähin terveysongelma, minkä Kati on ehtinyt kohdata.

Vuonna 2009 Portugalissa ja vuonna 2012 Sveitsissä tapahtuneiden onnettomuuksien jäljiltä Kati oli seitsemän vuotta työkyvyttömyyseläkkeellä. Näiden onnettomuuksien myötä Katilla on muutamaankin otteeseen ollut hyvinkin mahdollisina vaihtoehtoina myös kuolema tai amputaatio.

Joku voisi katkeroitua kaikesta kivusta ja menetetystä, mutta Kati osoittaa elävää esimerkkiä siitä, kuinka huumorintaju, ilo ja nauru auttavat.

”Näiden kahden onnettomuuden yhteissaldo taitaa olla 21 operaatiota, 10 toiseen ja 11 toiseen jalkaan, en ole ihan varma olenko pysynyt laskuissakaan 😀 Mutta vaikka kummassakin jalassa on päivittäin pahojakin kipuja, ja ne rajoittavat liikkumistani, niin olen silti ihan onnellinen että ne tuossa mukana roikkuvat.”

Kati nauraa jalkojensa nimityksille, niille mitkä hän on miehensä kanssa keksinyt. Kivuista puhuttaessa hänellä ei ole oikeaa tai vasenta jalkaa, on vain uusi jalka tai vanha jalka.

Myös nimet Portugalin jalka ja Sveitsin jalka ovat käytössä.

Vuoden 2009 onnettomuudessa kivikkoinen rotko mursi Katin nilkan ja siinä vaiheessa, kun Kati miehensä kanssa pääsivät rotkon pohjalta sairaalaan, noin yhdeksän tuntia onnettomuuden jälkeen, oli Kati jo ohittanut monta sellaista kohtaa, mihin heikompi olisi vain käpertynyt odottamaan.

Hän ei jäänyt. Koska vahva mieli, ja sisu, ja eloonjäämisvietti.

”Edelleenkään en ymmärrä miten olen kyennyt painamaan kaasua sillä jalalla, ja kyllä se jyrkän rinteenkin ylös pääseminen siinä kunnossa näin jälkikäteen ihmetyttää, mutta kaikkeen sitä vain näköjään pystyy kun on selviytyminen kyseessä.”

Portugalilaisen rotkon pohjalla ei luonnollisestikaan ollut puhelinkenttää, joten Katin ja tämän miehen oli itse päästävä paikkaan, mistä he saisivat yhteyden hätäkeskukseen. Satametrisen syvänteen puoliväliin tuli autotie ja sinne puoliso yritti kantaa Katia, mutta rinteen jyrkkyyden takia se ei onnistunut.

Katin oli itse ryömittävä sorarinnettä ylös ja jäätävä odottamaan, että mies saisi haettua auton, päästäkseen sitten Katia hakemaan.

Tekstiä tarkistaessaan Kati kirjoitti lisää ja ainakin minulta nousi karvat pystyyn.

”Se mitä muistan siitä odottelusta (kiipeäminen ja auton kaasuttaminen olivat sitten asia erikseen) ei ollut epätoivoa tai synkkiä ajatuksia, vaan muistan vain valtavan rauhan.

Makasin maassa, joka ei enää edes tuntunut kylmältä, ja katsoin yläpuolella piirtyvää sillan tummaa siluettia tähtitaivasta vasten, ja tunsin jonkinlaista rauhaa ja pienuutta universumin valtavuuden alla.”

Siinä missä Kati oli päässyt ryömimään mäkeä ylös, ei auto siinä onnistunut. Heidän pienen vuokra-autonsa tehot eivät riittäneet jyrkän mäen ylös pääsemiseen, eikä auttanut vaikka Katin mies työnsi autoa ja Kati painoi kaasua, sillä rikkoutuneella jalallaan.

Kolmen yrityksen jälkeen heidän oli vain luovutettava, kun auto meinasi luisua tieltä alas. Tämän jälkeen heidän oli edelleen vain odotettava pelastajia, jotka eivät meinanneet heitä löytää.

Kati kertoi olleensa viikon ajan sairaalassa Portugalissa, missä tehtiin yksi leikkaus. Suomessa Kati oli sairaalassa seitsemän viikkoa, leikkauksia tehtiin Katin muistin mukaan viisi. Jossain vaiheessa Kati oli hahmottanut, ettei kyse ollut ”vain murtuneesta nilkasta”.

Kati oli ajatellut, että homman nimi oli se, että hetki levätään, sitten kuntoutetaan ja taas on jalka kunnossa. Osa lääkäreistä oli jo sen kannalla, että Katin jalka täytyisi amputoida. Katin onneksi Suomen huipulla oleva ortopedi keskeytti lomansa ja purjehtimisen sijaan halusi viettää aikaansa Katin jalan kanssa, reilun kahdeksan tunnin mittaisessa leikkauksessa.

Ei jalka koskaan parantunut kunnolla, mutta pelastui kuitenkin.

Onnettomuudessa tuhoutunut nivelen rustopinta toi kovia kipuja aiheuttavan nivelrikon. Vuosi onnettomuuden jälkeen ylempi nilkkanivel jouduttiin jäykistämään. Ajan mittaan haastavuudeksi tuli käyristynyt jalka, millä ei voinut kävellä kunnolla.

Vuosi edellisen leikkauksen jälkeen tehtiin uusi iso leikkaus, missä katkaistiin sekä pohje- että sääriluut ja koko jalkaa suoristettiin.

Ei jalasta enää normaalia tullut, vaan jäykistynyt nilkka vaikutti liikkumiseen. Kati kärsi pahoista hermovaurioista, jonka vuoksi oli pitkään hermokipulääkityksellä, mistä vieroittautuminen taas oli oma haasteensa.

”Tuosta leikkauksesta toivuttuani pääsin noin kahden ja puolen vuoden jälkeen eroon kyynärsauvoista, ja pääsin kunnolla aloittamaan harrastukseni uudelleen.

Poltteestani BASE-hyppäämistä kohtaan kertonee se, että vielä kepeillä kävellessäni hyppäsin kaksi hyppyä, molemmissa laskeutuminen oli pehmeä (rantahietikko Portugalissa ja pehmeä lumi Sveitsissä).

Ja vaikka kyynärsauvoista vapautumisen jälkeen jalka hidasti hyppäämistä, olin äärettömän onnellinen kun olin saanut sen elämän takaisin, ja sitä arvosti ihan uudella tavalla.”

Takaisin normaaliin elämään?

 Vuonna 2010 Kati miehensä kanssa muuttivat miehen töiden perässä Sveitsiin. Kati vietti tuolloin paljon aikaa vielä Suomessa leikkausten takia (ja hei, tässä kohtaa vastauksiaan Kati vielä erikseen huikkasi, ”Kiitos siskolle, joka majoitti pitkiksikin ajoiksi sohvallensa <3”).

Leikkausten jälkeen Kati itsekin virallisesti muuttanut kirjansa Sveitsiin, ja kertoo keväästä 2012:

”Olin ehtinyt lähettää ensimmäisen työhakemuksen ja saada pyynnön tulla työhaastatteluun. Tuosta seuraavana aamuna minulle kävi BASE-hyppyonnettomuus, jossa varjoni avautui epänormaalilla tavalla ja törmäsin kovassa vauhdissa vuorenrinteeseen.

Minut pelastettiin helikopterilla ja vietin kuukauden sairaalassa Bernissä, jonka aikana taidettiin tehdä 5 leikkausta. Tällä kertaa minulta murtui lantio neljästä kohdasta ja nyt se oli vasen nilkka, mikä oli murskautunut. Sain Sveitsissäkin “vaikean naisen” maineen vammojen, ei asenteen puolesta.”

Ei kaikki välttämättä tuonkaan jälkeen ollut helpoimmasta päästä.

”Vuonna 2012 isälläni todettiin Alzheimer, ja alkuvuonna 2013 tein nopean päätöksen muuttaa takaisin Suomeen. En juurikaan edes pystynyt käsittelemään 61-vuotiaan isäni sairastumista ja sairautta, joka eteni rajusti ja nopeasti.

Samaan aikaan koitin etsiä asuntoa Helsingistä (kiitos ystävälle, kenen asunnossa sain silloin asua <3 ). Lisäksi siinä kohtaa oli hieman vaikeaa, kun olin edelleen täysin toipilaana onnettomuudesta.”

Kysyin Katilta hänen elämänsä raskainta vastoinkäymistä, hän kertoo sen olleen juurikin tuo Sveitsin onnettomuus vuonna 2012.

”Onnettomuus oli juuri kun olin päässyt rakastamani hyppäämisen pariin edellisen loukkaantumisen jälkeen. Vuoden 2012 onnettomuuden jälkeen tiesin, että kahdella huonolla jalalla hyppäämisessä ei enää ollut järkeä, marginaalit kävivät aivan liian ohuiksi.

Ymmärsin, että base-hyppääminen harrastuksena ja elämäntapana oli ohi. Kaiken fyysisen kivun lisäksi se oli todella kova paikka henkisesti.

Se opetti sen, että mikään ei todellakaan ole itsestään selvää, ja pitkässä juoksussa se opetti myös sen, että yhden oven sulkeutuessa lopullisesti se mahdollisti toisten ovien aukeamisen.”

Tässä tapauksessa se tarkoitti valokuvaamisen löytämistä.

Kysyin, tietääkö Kati itse kuka hän on.

”Oma identiteetti on usein muodostunut tekemieni asioiden perusteella. Nykyään identifioidun valokuvaamisen ja taiteen tekemisen kautta, mutta todella pitkään identifioiduin laskuvarjo- ja BASE-hyppäämisen kautta.

Kun loukkaantumisen takia menetin sen, oli se kova identiteettikriisi kaiken muun kriisin ja kärsimyksen ohella. 

Myös “vaivaisuus” on hiipinyt osaksi identiteettiä, ei uhriutumisen kautta vaan ihan vain siinä kuinka paljon onnettomuudesta johtuva vammautuminen on sanellut elämää kivun ja rajoitusten kautta.

Ei niitä surkuttele, mutta ne on sisäistyneet omaan identiteettiin.”

Kati on ollut kovin lähellä kuolemaa jo muutamaankin kertaan. Yhden kerran onnettomuuden yhteydessä, toisen kerran läheltä piti-tilanteen takia; oli vain muutamaa sekuntia vaille, että Kati olisi liukunut alas jyrkänteeltä, satojen metrien pudotukseen.

Kolmannella kerralla hengen meinasi viedä ilmeisesti Islannista saatu bakteeri, mikä pesiytyi jaloissa olevien metallien pinnoille ja aikaansai verenmyrkytyksen.

Katia oli jo kehotettu pyytämään perheensä paikalle sairaalaan ja Katin miestä oli pyydetty varautumaan siihen, ettei Kati enää koskaan palaisi.

”Silloin olin todella pitkään huonossa kunnossa. Olin teholla viikon ja sen jälkeen eristyksissä sairaalassa kaksi viikkoa. Kotiin päästyäni lääkekuuri jatkui, ensin hoitaja kävi antamassa antibioottia tipan kautta, sen jälkeen kuuri jatkui tabletteina. Sairaalan infektio-osaston ylilääkäri soitti ja kyseli, olinhan levännyt, ja ymmärsinhän kuinka sairas olin ollut.”

Kaikesta toipuu, ja pääsee yli, ajan kanssa, onneksi.

Unelmat ja pelot

”Tällä hetkellä oman elämäni tarkoitus on tehdä taidetta. Kertoa tarinoita ja toteuttaa visioita valokuvaamisen (ja pukujen rakentamisen) kautta. Unelmani ja tavoitteeni on saada jatkaa taiteen tekemistä ja kehittyä omassa tekemisessä.

Seuraavan kolmen kuukauden aikana aion keskittyä lepoon ja uuden opetteluun. Minulle syksy ja alkutalvi ovat kuvausten suhteen aina hiljaisempaa aikaa, mutta sekin on luovalle tekemiselle tarpeellinen ajanjakso; toimii vastapainona sille, kun luova kausi on huipussaan.

Tiettyyn rajaan asti hallitsen omaan elämääni ja teen mihin uskon, välillä iskee epävarmuus ja epäilys siitä että ei riitä. Ja sitten tulee ne ulkopuoliset tekijät, jotka voivat aina välillä horjuttaa omaa elämää.

Haluaisin päästä irti omista ulkonäkökomplekseista, jotta uskaltaisin tehdä enemmän omakuvia, sillä monesti olen yksin liikenteessä sellaisissa paikoissa, joissa haluaisin kuvata mutta mallia ei ole saatavilla.”

• 

• 

• 

• 

• 

(Kuvaa klikkaamalla pääset näkemään ne isompana!)

Kati kertoi epäonnistumisistaan:

”Pelkään epäonnistumista ja huonoutta, sitä että en riitä. Teknisen osaamattomuuden kanssa voin elää, sillä on ihana oppia uutta ja taitoja voi oppia, mutta jos ihmiset pitävät kuviani sieluttomina, tyhjinä tai mitäänsanomattomia, se olisi minulle suuri epäonnistuminen.

Pelkään myös läheisten tai koiran menettämistä ja pohjatonta surua ja ikävää mikä siitä seuraisi.”

• 

• 

Vaikea anemia ja sen tuoma täydellinen voimattomuus ja pitkä toipuminen

Vuoden 2021 alussa Kati Kuusamon lomansa jälkeen alkoi tapansa mukaan suunnitella ja toteuttaa kuvausprojekteja.

”Tein asuja ja rekvisiittoja ja olin aikatauluttanut viidet tai kuudet kuvaukset helmi-maaliskuulle; kovaa vauhtia suunnittelin projekteja jo pidemmälle kevääseen.

Helmikuun lopussa aloin olla hieman väsynyt, kipuja ja vuotoja oli, ja hemoglobiini oli 96. En kuitenkaan niin kiinnittänyt huomiota väsymykseeni.

Hemoglobiini tippui alemmas, oli 90, siltikään ei edes käynyt mielessäni ettenkö pärjäisi, kun mieheni oli määrä lähteä kahdeksi viikoksi Lappiin. Mies epäröi ja pohti pitäisikö hänen perua matkansa, vakuutin pärjääväni!”

Tässä kohden tarinaa minua kyllä hirvittää mutta myös hiukan naurattaa tuo Katin ”Ei tartte auttaa!!”-jääräpäinen sisukkuus.

Kati oli päivystykseen menoa edeltävällä viikolla kuvauskeikallaan kahlannut lumessa ja asiakkaalleen pahoitellut hengästymistä ja hidasta etenemistään, mutta oli kuitenkin vetänyt läpi onnistuneen kuvaussession.

Kati oli päivystykseen menoa edeltävänä iltana koiraa ulkoiluttaessaan tajunnut, että terveysasemalla sanottu “Kun olo pahenee liikaa, mene päivystykseen” alkoi olla todellista.

Kati kertoo tuosta maaliskuisesta tiistaista:

”Päätin lähteä tiistaina heti koiran aamutoimien jälkeen, jotta minulla olisi mahdollisimman pitkä väli jonotella. Tiesin, että siellä joutuu aina odottamaan keskimäärin seitsemän tuntia, joten olin varustautunut eväillä ja mukavilla vaatteilla ja kirjalla.

Ilmoittautumisessa pyytelin anteeksi, josko olin siellä ihan turhaan ja tuhlaamassa heidän aikaansa, kun ’mulla nyt vaan oli vähän huono olo’.”

Jo ilmoittautumisessa testasivat hemoglobiinin. Katilla se oli 64.

Sillä ansaitsi yöpaidan, sänkypaikan ja suoran pääsyn veritankkaukseen.

”Näin jälkikäteen on jännä, kuinka paljon olin jaksanut ennen päivystykseen menoa. Sitten kun kuulin kuinka huono tilanne oli, siinä kohtaa jotenkin kunto romahti. Ehkä sitten tajusi, että ei ole pakko jaksaa, eikä enää tarvitse päässään soittaa Erinin versiota Antti Tuiskun Hiihtää-biisistä ’jaksaa, jaksaa, jaksaa, jaksaa…’”.

Kun Kati pääsi kotiin, oli hänen hemoglobiininsa 80 (WHO:n määritelmän mukaan hemoglobiinin alaraja-arvo naisilla on 120 g/l.).

(Lisää raudasta, sen puutteesta ja varastoraudasta https://www.puhti.fi/tietopaketit/ferritiini/ – EI ole kaupallinen yhteistyö!)

Ei BASE-hyppyonnettomuus, mutta totaalinen voimattomuus

”Ensimmäisistä viikoista päivystyksessä käynnin jälkeen en muista paljoakaan. Päivät makasin ystävän kanssa sohvalla, nukuin paljon ja katsoin tv:tä. En enää edes muista nukuinko yöt makuuhuoneessa, vai sohvalla.

Olin niin huonossa kunnossa, että aina huimasi, kun nousin makuulta istumaan. Seisomaan piti nousta todella varovasti ja hitaasti, ettei laonnut lattialle. Muutaman kerran niin kävikin, kun ei jalat kantaneet ja päässä heitti. Pää oli raskas ja humiseva, ja vähäinenkin liikkuminen hengästytti aivan valtavasti; portaat yläkertaan oli rankka suoritus.

Ensimmäisinä viikkoina, varsinkaan kun ei tiennyt kuinka kauan tila kestäisi, menivät kaikki voimat ihan vain selviytymiseen, enkä muista, että olisi sen kummemmin henkisesti vielä ahdistanut.”

”Henkinen ahdistus tuli isolta osalta siitä, että vaikka pahin fyysinen heikotus väistyi, väsymys kuitenkin jäi. Ei yksinkertaisesti kyennyt eikä jaksanut, ei vaikka ideoita ja halua tehdä olisi ollut paljon.

Henkiset kivut kasvoivat kaikesta tekemättömästä, kaikesta mikä oli pakko peruuttaa tai siirtää. Instagramin päivityskään ei onnistunut. Olisi pitänyt jaksaa valita kuvia, keksiä tekstejä, koittaa olla ottamatta tykkäysten määrästä paineita, enkä mitään siis jaksanut.

Koska jostain syystä tästä asiasta kuormituin ja stressaannuin, niin selkeä itselleni antama lupa olla julkaisematta toi jonkinlaista mielenrauhaa.”

Maaliskuun lopussa Kati halusi avata seuraajilleen instatilinsä hiljaisuutta kirjoittamalla siitä, kuinka anemia vei häneltä voimat ja toimintakyvynkin.

”Yhden kuvan ja muutaman tarinan yhteydessä asiasta julkisesti kertominen oli ehkä muille pikkujuttu, mutta se tuntui itseä helpottavan, ja konkretisoivan sen, että nyt en jaksa eikä tarvitsekaan jaksaa.” ( https://www.instagram.com/p/CMzghoCBnFu/)

”Iso osa ahdistuksesta johtui myös fyysisestä kykenemättömyydestä. Edellisvuonna olin hankkinut ja myös rakastunut sähköpyörään ja sen tuomaan kivuttomaan liikkumiseen.

Olin niin kovasti odottanut uutta pyöräilykautta, lähes jokapäiväistä pyöräilyä heti aamusta tai myöhään illalla, luonnosta nauttimista, mahdollisten eväitten mukaan ottamista.

Kun en jaksanut lähteä pyöräilemään, tuli siitä jotenkin laiska ja saamaton olo, vaikka tiesinkin että en vain pysty. Huhti-toukokuussa ulkoilinkin sitten omalla takapihalla aurinkotuolissa peittoihin kääriytyneenä, jotta sain edes olla ulkoilmassa.”

Huhtikuun lopulla Kati kuvasi yhdet omat kuvaukset, halutessaan kokeilla, miltä se tuntuu. He olivat mallin kanssa tyytyväiset kuviin mutta silti sessio kertoi Katille, että vielä ei ollut oikea aika kuvata enempää.

Tuosta kuukautta myöhemmin, kesän alussa, oli hyvä ja onnistunut asiakastyö, ja silloin Kati alkoi myös suunnitella ja aikatauluttaa omia kuvauksiaan ja niin, että aikataulu pysyisi järkevänä. Katin kuvauksien aikatauluihin aina vaikuttaa myös se, että hänen omat taideprojektinsa ovat aikaa vieviä; kuvaamisen lisäksi hän rakentaa koko konseptin ja itse tekee asut ja asusteet.”

Kati eteni toipumisessaan viisaasti. Pikkuhiljaa töitä lisäten, kuitenkin kaikille asiakkaille hitaampaa aikataulua painottaen. Kesäkuun Kati kuvasi ja valmisti kuvausasuja, mutta mallien ja asiakkaiden suostumuksen myötä sai siirtää editoinnit syksyyn.

Valokuvaajilla voi, ja meneekin tunteja ja taas tunteja kuvien jälkikäsittelyyn eli editoimiseen, joten tällä järjestelyllä Kati säästeli voimiaan.

”Ja siis vaikka sanoin, että kesäkuun aikataulu oli rankka, niin nautin kuitenkin suunnattomasti joka hetkestä! Monta kertaa huomasin ajattelevani jossain pusikossa (tai missä nyt ikinä kuvattiinkaan) kamera kädessä auringonlaskun aikaan ’olen onnellinen’.”

”Heinäkuun pyhitin sitten muutamaa työkuvausta lukuun ottamatta lomalle ja levolle, mikä välillä tuntui hassulta. Vaikka lepäsin koko alkuvuoden ja olin kuvannut vain kesäkuun, silti olin loman tarpeessa. Lepo tuli tarpeeseen, koska edelleen ferritiiniarvoni oli todella matala ja olin normaalia väsyneempi.”

”Elokuussa en tainnut tehdä yhtään omaa projektia, en vain jaksanut. Elokuussa oli joitakin työkuvauksia ja alkukesän editointia, sekä pieni metallinpoistoleikkaus oikealle nilkalle. Haava tulehtui, joka pitkitti toipumista, ja pitkään minusta tuntui, että siitä jäi vielä entistä kovempi väsymys.”

”Yksi asia/henkilö, joka auttoi minua sairastumisen alettua oli life coachiksi opiskeleva Kaisa, jonka harjoitusasiakkaaksi olin päässyt aiemmin talvella. Hänen kanssaan käsiteltiin paljon sitä, että soisin itselleni lepoa ja armollisuutta ja oppisin kuuntelemaan kehon viestejä ja levon tarvetta.

En ollut oikein tiennyt, mitä odottaa kun tartuin siihen tilaisuuteen, mutta sain sessioiltamme paljon oppia ja apua, ja koen, että vaikka sairastumiseni muutti ehkä sitä suuntaa mihin lähdimme ja mitä asioita käsittelimme, sain apua juuri siihen tilanteeseen.

(Kaisa on nyt valmistunut life coachiksi/muutosvalmentajaksi ja voin lämpimästi suositella kaikille! https://www.tietoinennaiseus.com )”

Pidän Katin kuvien tyylistä ja siitä täysin omasta maailmasta aivan valtavasti. Ehkäpä minä näen niissä nyt lisää vivahteita, luettuani Katin vastoinkäymisistä ja sisukkuudesta.

Kuitenkin, kaiken vaikean aikana ja etenkin sen jälkeen, arkirutiinit ovat ne mitkä auttavat kestämään kaiken, tai saamaan kiinni siitä ihan tavallisesta elosta ja olosta.

Siksi minusta on ihan parhautta kuulla Katin vastaus kysymykseeni ihan tavallisesta työpäivästä ja toisaalta unelmapäivästä.

”Aamulla heti kävisin pyöräilemässä, aamupalan söisin joen rannassa (jos tarkenee), sitten joko kuvauksia, editointia tai asujen askartelua. Tekemistä saa olla paljon, mutta ei mielellään ahdistavaa stressikiirettä, vaan että ehtisi nauttimaan tekemisestä. 

Tällä hetkellä arkipäivät eroavat tuosta sillä, että en ole pitkään aikaan päässyt aamulenkille, mutta toivottavasti taas ensi vuonna!” 

Lopussa vielä lyhyitä kysymyksiä Katille mutta siis tässä välissä iso kiitos. Kati olen onnellinen, että sinä halusit ja jaksoit kertoa elämästäsi, miljoonat kiitokset!

Katin löydät:

http://www.katisaari.fi/

https://www.instagram.com/islandoftales/

https://www.facebook.com/Kati-Saari-Photography

Kaikkien aikaisempienkin juttujen linkit löytyvät ihan tekstin lopusta. Sinulle lukijani jälleen kerran kiitos ja kumarrus, kiitos ajastasi!

Minna

Lyhyemmät kysymykset mutta yhtä lailla tärkeät:

Nukuitko hyvät unet viime yönä?  

Kyllä, nukuin autossa Pohjois-Norjassa vuorien ympäröimänä. Nyt on menossa kausi kun näen unia, en enää muista viime yön tapahtumia mutta sen muistan että jotenkin kiva uni oli

Mihin olet itsessäsi hurjan tyytyväinen? 

Siihen, että osaan nähdä kauneutta ympärilläni.

Mitä et osaa mutta haluaisit osata?

Instagramin algoritmi-pelin! Tai sitten sen että aidosti en välittäisi tykkäyksien määrästä. Joskus se onnistuu, ja se on itselle hyvin selvää että en kuvaa muiden takia, vaan koska on sisäinen pakko, mutta turhan usein vielä sitä kautta tulee epäonnistumisen tunne.

Mitä söit eilen lounaaksi?

Mac’n cheese snack pot autossa jäämeren rannalla, taisi olla myös porkkana ja banaani ja teetä eväänä. Ja höysteenä siis maailman upein maisema pilviseen vuonoon ja vuorille.

Viimeisin ruokakauppakuittisi eli mitä ostit?

Parsakaali, porkkanoita, ruokakermaa ja tuorejuustoa

Rakkain ja tärkein arkirutiinisi?

Ehkä se on koiran halailu heti herättyä, tai siis herään yleensä siihen että koira hyppää kainaloon aamupusuille- ja haleille 🙂 Ja myös aamupalan nauttiminen kynttilän valossa katettuna kauniilla astioilla ja servetillä (hamstraan kauniita servettejä, helppo keino tuoda kauneutta arkeen :).

Vikkelät ja lupsakat 😀

Jos voisit syödä illallista kenen kanssa vain, elävän tai jo kuolleen, oikean ihmisen tai kuvitellun, kuka se olisi ja mitä häneltä kysyisit? Nuorena kuollut Eino-vaari, ketä en ikinä tavannut koska isäkin oli vasta 10 vuotias hänen kuollessaan. Haluaisin tietää millainen hän oli, kuulla hänen elämästään, ja siitä millainen isäni oli lapsena.

Myös Han Solo olisi galaktisen kova vaihtoehto dinneriseuralaiseksi, luulen että tiedossa olisi eeppisen hauska ilta 😀

Milloin olen viimeksi hyppinyt vesilätäköihin? Tanssinut niin, että joku saattaa nähdä? Tehnyt lumienkeleitä?  Halannut puuta? Hihkunut ääneen ja riemuinnut? Oletko tehnyt näitä koskaan, sitten lapsuuden? Viimeksi tänään hihkuin ääneen nähdessäni upean valon vuorilla (ja sadattelin kun ei ollut mitään paikkaa pysähtyä ottamaan kuva). Ja kaikkia noita teen edelleen, paitsi että puiden halailun sijaan tykkään kiipeillä niihin 🙂

Lempikirjasi? Marion Zimmer Bradleyn Avalon-sarja.

Lempparibiisisi, tai artisti? Oih, monta ja niin moneen fiilikseen, mutta tällä hetkellä Royksopin Running to the sea  tulee ekana mieleen, samoin Raappanan Seittemän. Bändeistä/artisteista ikisuosikkeja Queen, Rauli Badding Somerjoki, Haloo Helsinki, PMMP, Imagine dragons.

Vuoden raskain kuukausi, tai ajanjakso? Helmi-huhtikuu

Ja, kyllä! Nämä tärkeät, taas!! 😀

Vessapaperi telineeseen, onko väliä kummin päin? On väliä, oikein päin tietysti! Eli paperi ei seinän puolelta (/yläpuolelta)

Voileivän päälliset, menevätkö aina samassa järjestyksessä? Menee, juusto alle.

Pakko saada aamulla kahvia / Pärjään ilmankin, tai otan mieluummin teen? Mielellään juon aamulla teetä, mutta ei ole katastrofi ilmankaan

Tähtitaivas / Aikainen auringonnousu? Kumpikin! Mutta jos pakko valita, niin vaikka en ole aamuihminen, niin aina kun on vääntänyt itsensä ylös ja näkee auringon nousun vaikka vuorilla tai järvellä niin ikinä ei ole kaduttanut aikainen herätys.

Candy King / Fazerin Sininen? Sininen

Siideri / Kalja / Kuohuviini / Vesi on okei? Bubbels

Sauvakävelylenkki / Metsäkuljeskelu? Metsäkuljeskelu

Sykkeentarkkailu / Unentarkkailu? En taida tarkkailla kumpaakaan 😛

Some / Kirja? Kirja

Ihmissuhdesäätö- / Supersankarielokuva? Aivan fiiliksestä riippuva…

Rinkka ja Lappi / Aurinkotuoli ja hotellin uima-allasalue? En pysty vaeltamaan, mutta usein unelmamatkani on roadtrip jossain arktisemmassa, esim. juuri nyt olen Pohjois-Norjassa ja olen aivan onneni kukkuloilla täällä. 

Nousen ylös kun herätyksen ensimmäinen sävel / kymmenes herätyskerta, kaksi tuntia, enkä vieläkään ole hereillä? Noo, pari snoozea menee helposti…

On/ ei joku peruslääkitys? Kipulääkkeitä tarpeeseen…

Kissat / Koirat? Kumpikin, mutta tällä hetkellä maailman rakkain ötökkä on Kalervo-labbis.

Edelliset osat:

Soilen tarina Nuorena työkyvyttömyyseläkkeelle, koska mielenterveysongelmat

Maissin tarina Kun unelmat toteutuvat, mutta kipuileva keho sanoittaa kaiken toisin

Sannan tarina Kun elämä ei mene suunnitelmien mukaan

Sinikan tarina Miksi mieli vaeltaa, eikä levottomuus helpota?