Kohti kirjan kirjoittamista – Joululahjakirjani, Rosettan kivi ja hyvinvoinnin vaaliminen

Sen kunniaksi, että tänään olisi ollut Stephen Hawkingin kahekskytvee syntskät, aloitan postaukseni niillä sanoilla, mitä hänen kerrotaan sanoneen lapsilleen:

“One, remember to look up at the stars and not down at your feet.

Two, never give up work. Work gives you meaning and purpose and life is empty without it.

Three, if you are lucky enough to find love, remember it is there and don’t throw it away.”

Nyt, kun olen taas menossa kohti kirjan kirjoittamista, keräämässä voimia ja vakaita arkirutiineja ja minkä-vain-vastaantulevan-sietokykyä, ovat kaikki Hawkingin neuvot enemmän kuin uppoavia. Eikä hänen itsensä tarjoama esimerkki koskaan tee pahaa, ei, päinvastoin!

”Kaiken keksitynkin takana on hippunen totuutta” – näin lukee kirjani käsikirjoituksen jälkisanoissa. Siitä pääsen päivän aiheisiin.

Kohti kirjan kirjoittamista

Sain joululahjaksi kirjan Papyrus, mikä kertoo melko alusta tähän hetkeen tarinankertomisen ja kirjoittamisen ja kirjojen historian. Kaikista noista pidän kyllä, mutta että kuudensadanneljänkymmenenyhdeksän sivun verran?

Muiden hetkien muassa luen iltaisin sängyssä, noin puoli sivua pysyn hereillä. Luen selälläni, puolinukuksissa, lasit päässäni. Reilun kilon painoisena tämä kirja on hienoinen riski…

Mutta alku, voi mikä riemu! Kyseinen kirjailija osaa hommansa! Hän on oivaltanut sen, mikä minusta on kirjojen ja kirjailijoiden tärkein tehtävä, ja mistä Stephen King kirjoitti sekä sitä useaan kertaan painotti.

“What you need to remember is that there’s a difference between lecturing about what you know and using it to enrich the story.”.

Tähän suohon minä olen uponnut. Olen kertonut siitä, mitä olen oppinut ja opiskellut eloni aikana. Olen ollut tiukkanutturainen luennoitsija. Olen unohtanut sen, että lukija tahtoo liitää kirjan tarinan mukana, kunnes takakannen sulkeutuminen tiputtaa kovaa ja korkealta.

Lukija tahtoo jäädä kirjan tarinaan tai tekstiin jumiin. Muutkin kuin minä.

Papyruksessa olen sivulla kaksisataajotain, ja alun riemun lisäksi on kirja jo tarjonnut minulle lukuisia oivalluksia. Rosettan kivi, se nosti oivalluksen, minkä tuoma suuri riemu pakotti pois viltin alta, nosti ylös tanssimaan.

Kissa kyllä suuttui, kun sinkosin tuolista pystyyn. Mulkaisi äkäisenä, kun joutui unensa keskeyttämään, sylin kadotessa. Mutta ei kissa voinut tietää, että juuri saamani oivallus oli valtaisa, ja avasi ison tukkeen luovuuteni hämmentävässä lutakossa!

Hetkeksi vielä uppoan Rosettan kiveen. Jos sinä et halua upota, ei haittaa, hyppää vaan seuraavaan otsikkoon, siellä saan taas nykypäivästä kiinni 😀

”Egyptiläisten hieroglyfien merkitys oli tutkijoille pitkään tuntematon ­­– – Siitä saamme kiittää hirmuhallitsijana mainetta saanutta Ranskan keisari Napoleonia ja tämän sotaretkeä Egyptiin. Vuonna 1799 ranskalaiset olivat tekemässä puolustuslinnoitusta englantilaisten hyökkäyksen varalta. Ranskalainen luutnantti löysi kivitaulun – –

Kivitaulu nimettiin Rosettan kiveksi, sillä se löytyi Niilin suistossa olevan paikan Rosettan (elRasid) mukaan.” (peda.net)

”Rosettan kivi on kivipaasi eli steela, jossa on sama teksti sekä egyptiksi hieroglyfeilla ja demoottisella kirjoituksella että kreikaksi kreikkalaisilla aakkosilla kirjoitettuna. Sitä pidetään egyptologian ja muinaisegyptin kielen avaindokumenttina, jonka avulla ranskalainen orientalisti ja egyptologi Jean-François Champollion selvitti hieroglyfien arvoituksen.” (hs.fi)

Papyrus kertoo, että 700-luvulla ennen ajanlaskun alkua on elänyt kreikkalainen mies, joka otti tehtäväkseen ymmärtää foinikialaisten kauppiaiden kirjoitusta; hioa sitä niin, että kaikki voisivat sitä käyttää, muutkin kuin vain linnojen kirjanpitäjät, jotka olivat ainoat, ketkä hallitsivat silloisen monimutkaisen symbolijärjestelmän.

Että kaikki voisivat kirjata asioita muistiin.

Tällä miehellä oli suuri tietolähde, kaikki kauppiaat ja satamien käyttäjät, mutta silti työhön sisältyi valtava haaste. Foinikialaiset merimiehet olivat listojen laatimisen nopeutta ajatellessaan tiputtaneet kielestään pois kaikki vokaalit.

Aika helppo homma lukea tällaista tekstiä mistä puuttuu kaikki vokaalit, eikö?! Ja sama foinikialaistyyppisesti: k hlpp hmm lk tllst tkst mst ptt kkk vklt, k?!

Eli siis.

2700 vuotta sitten heppu onnistui luomaan pohjan kreikkalaisille aakkosille. Kivi, mikä antoi avaimet eri symbolien tulkitsemiseen, kaiverrettiin reilut 2200 vuotta sitten, ja löydettiin 223 vuotta sitten. Siitä pari vuotta lähemmäs meitä, ja tutkijat saivat avattua ymmärryksen aiempiin kirjoitettuihin teksteihin.

Ei syyttä suotta nykyihmisen tieteellinen nimi ole homo sapiens, viisas ihminen.

Kohti kirjan kirjoittamista ja sitä, että siitä tulee Ihan Oikea Kirja

Historiasta kurvaan takaisin minun kirjaani ja siihen, miksi kerroin Rosettan kivestä.

Muistatko sinä sen neljäsataaviiskytsivuisen käsikirjoitukseni? Sen, mikä helmikuun 2021 lopussa lähti kustantamoihin, jotka kaikki sen torppasivat.

Jokainen meistä löytää oman tapansa säilyttää motivaationsa isojakin kokonaisuuksia toteuttaessaan. Minulle yksi riemu on Juoppohullun päiväkirja, tai lähinnä se, miten se ensimmäinen päätyi kirjaksi.

Nykyään supersuositun Juha Vuorisen ensimmäistä kirjaa ei yksikään kustantamo suostunut julkaisemaan, vaikka Juoppohullun päiväkirja-blogi olikin jo noussut suosituksi.

Vuorinen itse painatti tarinansa kirjan muotoon keravalaisessa kopioliikkeessä. Nitoi sen, ja jakoi eteenpäin. Käsittääkseni näin oli ainakin ensimmäisen kohdalla, muuta en enää tuosta kuulemastani tarinasta muista.

Aika kova juttu, kun ottaa huomioon, että Vuorisen teoksia on myyty eri formaateissa jo yli kaksi ja puoli miljoonaa kappaletta.

Vuorisesta minuun.

En voi sanoa pettyneeni kustantamoiden minulle lähettämistä ”Kiitos mutta ei kiitos”-sähköposteista, tiedän kyllä kuinka taitava ja toimiva täytyy esikoiskirjan olla, että se tulee julkaistuksi, varsinkin näin korona-aikaan, kun tarjottujen käsikirjoitusten määrä on kasvanut.

Tarinani oli edelleen vain raakile, vaikka sitä olinkin vääntänyt seitsemän kuukautta. Silti, helmikuussa 2021, minun vaan oli se silloin lähetettävä eteenpäin, oli pakko. Minun oli saatava se irti itsestäni.

Kohti kirjan kirjoittamista, vai osastoa ja psykoosia??

Tarinaani on ripoteltuna paljon minua, koko elämänkaartani, meidän perhettämme, ja tuntemiani ihmisiä. Tämä elämämme ripottelu ja syvyyksieni kääntely tuli täysin puskista. Kirjoittaessani ymmärsin, että tarinaa tulee sisältäni niin voimalla ja niin syvältä, että minun on huolehdittava itsestäni, muuten hävitän todellisen ja luomani maailman rajan.

Sekoan. Flippaan. Toisaalta, enpä olisi ensimmäinen kaksisuuntaisuudesta kärsivä luovan alan ihminen, joka sekoaa, luodessaan jotain tajutonta??

En seonnut, vaikka kuljin toinen jalka tässä maailmassa ja toinen sitten jossain muualla, koska kyttäsin itseäni.

Valtaisa naurun määrä ja lupsakkuus olivat vain hyvästä, mutta surkeat yöunet eivät. Tarina ja sen synkkyydet tulivat uniin, ideat herättelivät, ja aamuyöllä jo odotti, pääseekö kohta kirjoittamaan. Tällainen maanis-depressiivinen ei montaa viikkoa tarvitse univajeisena, kun alkavat oikeankin elämän käänteet muistuttaa villiä tarinointia.

Siksipä ketipinor, nimenomaan sinne aamuyön unta auttamaan. Muru lääkettä riitti vallan mainiosti, ja kun sen ajoissa otti (noin yhdeksän tuntia ennen heräämisen ajankohtaa), ei aamukaan mennyt pöpperöiseksi.

Suuresta riippuvuudesta tuskin tarvitsee huolehtia, minulle riittävä lääkeannos kun oli noin 5 milligrammaa, yksi liuskallinen tabletteja riitti kymmenen päivän sijaan neljäksikymmeneksi päiväksi.

(Tämä ihan vain siksi, että monetmonet karsastavat unilääkkeitä, kipuilevat surkeiden uniensa kanssa, tahkoavat turhaan, repivät itsensä rikki tavalla, mitä ei ehkä ikinä saa korjattua ja vain koska unilääkeriippuvuuden pelko.)

Muistan syöneeni hyvin, ja säännöllisesti, ja vähän, ja siten saaneeni suolistoni parempaan kuntoon kuin ehkä ikinä. Herkut jäivät kokonaan, koska ei ollut tarvetta, eikä aikaakaan, koska kirjoittaminen.

Kun suoliston tila koheni ja IBS-vatsa rauhoittui, hupeni turvotus, paino putosi, ryhti koheni. Tyytyväisyys siitä, että tavoitteli jotain itselleen tärkeää, jotain, minkä jo lapsena ilmoitin haaveekseni, nosti leukaa hiukan korkeammalle, suoristi selkää, sai minut kantamaan itseni, viihtymään itsessäni.

(Ala-asteikäisenä muistelen meidän ryhtyneen kirjailijoiksi, taisimme kopioida Viisikkoa…)

Kävelylenkkini muuttuivat päivittäisiksi, koska niiden aikana keräsin itseni sieltä jostain tarinani maailmasta takaisin tähän maailmaan. Etten olisi noitanaisen luona, tai lastenkodissa, tai jonkin henkilöhahmoni muistoissa, vaan ihan vain täällä meidän Päiväkummussa.

Koko hyvinvointini oli vahvempi kuin koko aikuisikänäni, miltä kantilta ikinä asiaa sitten pohtikaan. On siis hämmentävää, kun itseni kohdalla huomasin unelman tavoittelun merkityksen koko ihmiselle. Kaikki aiemmin haastavat asiat (ruokailut, unet, itsetunto, somenotkuminen ja ajanhallinta jne) suttaantuivat tuosta noin vain, kun ne tukivat tavoitteeseen pääsyä.

Kohti kirjan kirjoittamista ja unelmaa – siinä passaa olla varovainen?

Vuoden 2021 alussa, kirjoitettuani edellisvuoden heinäkuusta asti, alkoi uupuminen olla jo lähellä. Olin siinä vaiheessa kirjoittanut tarinaa kolmen kirjan verran, ja silloinkin tarina päättyi kohtaan, mistä oli jatkumo vielä ainakin kahteen kirjaan.

Ilmankos vajaa vuosi sitten tuntui, kuin olisin yrittänyt ravistaa itsestäni irti muoviriekaletta, sellaista, mikä on keinokuitupaitasi myötä sähköistynyt, mitä et saa itsestäsi irti, et sitten niin millään.

Ihminenhän tunnetusti voi polttaa itsensä loppuun vaikka tekeekin sitä, mitä rakastaa, siksi minun oli lähetettävä tuo raakile kustantamoille. Mitä pidemmälle kevättä ja kesää mentiin, sitä enemmän tarina unohtui, jäi kovalevyille ja muistitikuille lojumaan, ja nyökytellen otin vastaan ”Kiitos mutta ei kiitos”-sähköpostit.

Jossain välissä tekstiäni vilkaisin ja myötähäpeä oli massiivinen. Ihan paskahan se oli ja mielessäni kasvoi aina vain paskemmaksi.

Karma?

Kunnes sitten kolme juttua ihan täydellisen puskista ja kaksi näiden ohjaamina.

”Kiitos mutta ei kiitos”-viesti kustantamolta, yhdeksän kuukautta käsikirjoituksen lähettämisen jälkeen, jolloin koko juttu oli minulta täysin unohtunut. Olin jo sitäkin ennen ollut ajatuksessa, että kyllä, hienonhieno jakso elämässäni mutta kuitenkin, jo mennyt jakso.

Mutta pirskatti vieköön!

Joulukuun puolivälissä, kun olin äidilleni todennut kirjoitukseni olevan ihan kiva mutta vain tiedostohautautumiseen soveltuva, tuli tuo viimeisin hylkäysviesti ja sen jälkeen viesti kummitädiltäni

”Moi. Puhuttiin vanhempiesi kanssa, että maksetaan sulle omakustannekirja sun kässäristä, mä oon mukana. Ota selvää paljonko maksaa.”.

Sen jälkeen tuli lahjaksi Papyrus-kirja, ja sieltä tuo Rosettan kivi. Ja kaivoin taas esiin Stephen Kingin kirjan, mikä aina vain valaa minuun uskoa siitä, että lähes kuka vaan voi olla tarinankertoja, kunhan uskaltaa heittäytyä hahmojensa vietäväksi ja kunhan pystyy pitämään pyllynsä penkissä silloinkin kun ”tuntuu, että vain lapioisit paskaa” (tämä oli vapaa käännös Kingin sanomisesta).

• (Tiesitkö, että King ei lainkaan pitänyt Carriesta? Hän koki vaikeaksi sen, ettei hänellä ollut mitään tarttumapintaa high school-ikäisiin tyttöihin, että vain hänen vaimonsa pyyntö sai Kingin jatkamaan sen kirjoittamista? Tai tiesitkö, että King oli muutamaa kirjaa kirjoittaessaan niin pahoin alkoholisoitunut, ettei muista kirjoitusajasta mitään?).

Näiden myötä karma ja se miten ”Karma is a bitch!”-lausahduksen myötä sitä aina herjataan.

Minä olen sitä mieltä, että Karma on ihan kiva narttu. Syyt ja seuraukset ja oivallukset ja uskallukset, minun karmani.

Ja sitten alkoi vääntö mielessäni. Taiteilu unelman toteuttamisen ja vallitsevien realiteettien välillä.

Edelleen pelkään, ja osin koenkin, että hukkaan aikaani kirjoittamalla jotain niinkin turhaa kuin kirjan. Tai siis sehän se unelmani on, tarjota lukijalle väylä, niin että voi vain uppoutua tarinaan ja sinä aikana unohtaa oman elämänsä ja arkensa.

Mutta silti. Vaikka tarinani olisikin kelpo kirja ja kirjakaupassakin myynnissä, ei se kyllä tuota pennin hyrrää, sitä, mitä nyt korona-ajan yrittäjänä voisi ehkä arvostaakin. Se valtaisa aika, mikä menee kirjan tai kirjasarjan kirjoittamiseen, sen ajan voisi käyttää jotenkin viisaamminkin?

Pitäisiköhän tehdä jo jotain oikeaa? Näin neljävitosena se kait olisi jo ihan hyvä?

Niinku mitä?? Taidan olla jo mennyt ohi niistä ajoista ja mahdollisuuksista?

Arvostan suuresti kustantamoita mutta tiedän, ettei se ole koko totuus. Juha Vuorinen ei ole minä, enkä minä ole Vuorinen, mutta aina on mahdollisuus siihen, että minun esikoiskirjani on kuin hänen esikoiskirjansa.

Siksipä, pian kummitätini viestin jälkeen uskaltauduin lukemaan tarinani alun. Alku, parikymmentä sivua, mikä kirjoitutti itsensä vuosi takaperin, käänsi silloin sisuskaluni ympäri. Oikeastikin. Kuvotus, hengenahdistus, paniikkihäiriö ja syvä hämmennys itsestäni.

Se oli edelleen hieno, se pätkä, ja jäi kutittelemaan mieltäni.

Mitenkä se Rosettan kivi?

Päähenkilötyttö pysyi koko kirjoitusajan, seitsemän kuukautta, muuttumattomana, oli tuon kaltainen jo kun suunnittelin ponityttökirjaa. Nyt tuo neitokainen tarvitsi hiukan vääntelyä ja voi hyvänen aika.

Jo pelkkä nimi.

Nimien keksiminen omille lapsille oli silloin vuonna 2000 ja 2003 NIIN paljon helpompaa. Helppo se on nimi keksiä, kun ei tyyppejä tunne lainkaan, kun ovat vielä sikiöitä, kenen ilmeitä, eleitä, ääniä, et mitään ole nähnyt.

Lapset kasvavat nimiinsä. Veera ja Viljami ja Verneri kasvoivat täyttämään nimensä omalla itsellään, tekivät niistä just täydellisesti itselleen sopivat.

Mitenkä kun sen tekee toisin päin? Tarinani päähenkilö? Minulla oli siis täydellisen isoksi ja aikuiseksi kasvanut hahmo, joka oli varastanut päivittäistä aikaani kolmesta tunnista kolmeentoista tuntiin, seitsemän kuukauden ajan, joka ikinen päivä.

Ja kas tässä, kiitos Karma!

Se tahtoi, että kaikista kirjakaupan valikoimassa olevista kirjoista äitini ostaisi minulle lahjaksi kirjan, minkä oli kirjailija osannut tehdä siten, etten heti laskenut kirjaa käsistäni. Nykyään jätän kirjan kesken todella herkästi; en ikinä jaksa enkä ehdi lukea kaikkia haluamianikaan kirjoja läpi, en enää viitsi tuhlata aikaani sellaiseen, joka ei suht pian iske.

Mutta tämä kirja iski. Rosetta jäi mieleen.

Rosetta. Rosi.

Ilkkujien suussa Tessa. ”Sähän oot ihanku meidän naapurin koira, Tessa! Ihan yhtä ärsyttävä ja ruma ja typerä!”

Kas, näin. New year, new me.

Tai minun tapauksessani, minä olen tässä, nyt, itsessäni, vihdoin, ja näillä jatkan mitä minussa just nyt tällä hetkellä on; kaikki tarvittava on, kunhan vain uskallan. Poikani edelleen toisinaan heittää ”Hankkisit oikean työn!!”, nyt taidan vain nauraa ja todeta, En mä halua, koska näin on hyvä!

Mutta siis new year new me; kirjani päähenkilö on uusiutunut tavalla, minkä kanssa olen okei.

Tyttö vanheni muutamalla vuodella. Kiusattuja ovat molemmat, mutta ikänsä mukaisesti ysiluokkalainen teini näki itsensä vahvempana. Tämä lukiolaiseksi vanhennutettu on pelkäävämpi ja epäluuloisempi ja hauraampi, niin kun nuoret aikuiset tuppaavat oikeassa elämässäkin olemaan (vai olinko se vain minä??).

Ysiluokkalainen kipuili ympäröivää maailmaa, lukiolainen sen lisäksi myös itseään ja tulevaisuuttaan ja kaikkea sitä, mitä oli jo joutunut elämässään kokemaan.

Päätellen ideoiden määrästä, mitä mieleni on taas alkanut tarjoilla, ilmeisesti siis sekä mieleni että alitajuntani hyväksyi ajatuksen uudesta vanhasta päähenkilöstä. Mitenkä käytäntö, mitä sormet tuumaavat Rosista?

Oikea nimetön ei tätä uutta nimeä kyllä millään tavoin hurraa, se pitää minulle edelleen mykkäkoulua.

Se vastaa o-kirjaimesta ja on minulla todella laiska sormi. Mutta ehkäpä tämän kirjan kirjoittaminen toimii sille kuin pitkät kävelylenkit monesti viikossa niille, ketkä vuoden alusta päättivät aloittaa uuden elämän.

Tuo kestävyyttä ja kykyä ja hyvän pohjan.

Alun lukemisen jälkeen päätin lukea tarinasta hiukan päivittäin nyt tänä ajanjaksona, jolloin minulla on muita kirjoitusprojekteja. Luen tarinani, jätän hautumaan mieleni pohjille ja mielenkiinnolla jään katsomaan, mitä tapahtuu, vai tapahtuuko.

Pysyykö tarina samankaltaisena, muuttuuko maistuvammaksi vai pelkäksi mädäntyneeksi hyhmäksi, vain onko säilynyt hyvänä ja maistuvana, vai onko mahdollisesti kasvattanut upeat juuret, tai hienon latvustan.

Muut kirjoittamiseni, että näistäkin tykkään!

Nyt kirjoitan näitä blogipostauksia, Matkalla-henkilöhaastatteluja, ja sitten on aivan mainio projekti, luoda 1950–60-luvulle sijoittuvan rekvisiitan ansiosta seikkailupeli matkailu- ja ravitsemusyrityksen käyttöön. Olen myös alustavanalustavasti puhunut elämäntarinan kirjoittamisesta, ei minun, vaan erään valtavan vahvan naisen, kenen tausta on erikoinen ja äärimmäisen raskas, mutta kuka silti rakastaa elämäänsä suuresti.

Ai niin, edelleen on tekeillä kuvatuotteitteni verkkokauppa ja viikko- tai kuukausikirjeet, mitä te kaikki blogini lukijat voitte tilata, ja minkä myötä saatte enemmän tietoa ja tarinoita ja vielä jotain, mikä säilyy, ja tuo riemua mahdollisesti jokaiseen päivääsi.

Tähän loppuun kaksi aforismia, mitkä tuntuvat sopivilta tähän kaikenlaisten kirjoitushommien ajanjaksoon:

”There are only two ways to live your life. One is as though nothing is a miracle. The other is as though everything is a miracle.” (Albert Einstein)

“Imperfection is beauty, madness is genius and it’s better to be absolutely ridiculous than absolutely boring.” (Marilyn Monroe)

Kiitos ajastasi, ihana jos ja kun jaksoit tänne asti!

Kiittäen, kumartaen ja lentosuukon sinulle lähettäen

Minna

Lähteet:

Vallejo, Irene: Papyrus – Kirjan katkeamaton tarina (suom. Taina Helkamo), 2021, Kustantamo S & S

King, Stephen: On Writing, A Memoir of the Craft, 2000, Scribner trade paperback edition 2010

Rosettan kivi https://peda.net/p/Pasi%20Vahvaselk%C3%A4/o5l/historia/forum-5/ik/8uk/rosettan-kivi

Maailman kuuluisimpiin muinaisjäänteisiin kuuluvasta Rosettan kivestä tehtiin 3d-mallinnos, ja nyt sitä pääsee katsomaan verkossa, Arla Kanerva HS 28.7.2017

https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005306897.html

”Lakatkaa lähettämästä käsikirjoituksia” – Pandemia käynnisti Ranskassa kirjoitusbuumin, ja sama ilmiö on huomattu myös Suomen kustantamoissa, Laura Airola HS 13.4.2021 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007916317.html

Juha Vuorinen Tuija Pehkosen haastateltavana 26.9.2018 https://areena.yle.fi/audio/1-4528498