Mitä kiusaaminen aiheuttaa – Iiriksen tarina

Mita kiusaaminen aiheuttaa - Iiriksen tarina

Vajaa kolmekymppinen Iiris Lyytikkä on kirjoittanut @tuhkaponit-instassaan siitä, kuinka nyt saa elää lapsuutensa haavetta. Jo lapsena paljon lukevan Iiriksen lempikirjasarjassa pyöreähköllä, kiusatulla päähenkilötytöllä oli edessä kova työmaa vaikean, huutokaupasta ostetun hevosensa kanssa, ja myös tallin ilkkujien kestämisessä.

Siitä, millaista elämää Iiris eli silloin, noita kirjoja lukiessaan, ja millaista nyt, siinäpä se ehkä kiteytyy se kaikki, mistä elämässä on kyse. Liian helppo elämä ei ole ihmiselle hyvästä, vaikeuksia on siis oltava; liian paljon vaikeuksia, vain harva enää jaksaa tai pystyy löytämään elämisen riemun.

Vaikka Iiris kuuluukin tuohon jälkimmäiseen joukkoon ja on joutunut kestämään niin paljon enemmän kuin kenenkään koskaan pitäisi joutua kestämään, on hän silti saanut käännettyä kaiken voimakseen.

Mitä kiusaaminen aiheuttaa – Iiriksen tarina

”Mua on kiusattu mun koko elämä enemmän tai vähemmän, niin ikätovereiden ja opettajien toimesta aina esimiestasolle asti. Kiusaaminen sisälsi nöyryyttämistä, pahoinpitelyä ja haukkumista. Eräänä koulupäivänä multa lyötiin sakset kädestä läpi.

Muistan eräänkin kerran kun opettajani sanoi luokan edessä, että minusta ei ikinä tule mitään. Olin silloin kymmenenvuotias, lopetin puhumisen kokonaan muutamiksi vuosiksi. Istuin aina jälki-istunnossa, koska en puhunut mitään. Opettajani syyllisti minua eräässä tapaamisessa, kuinka olin pilannut hänen elämänsä.

Sain pahoja paniikkikohtauksia yläasteella, jopa seitsemän kertaa päivässä. Naljailu oli päivittäistä ja sulkeuduin entistä enemmän. Ysiluokan kertasin, koska en pystynyt käymään koulussa enää. Ahdistusoireet pahenivat ja sairastuin dissosiaatiohäiriöön. Asiat repesivät liitoksistaan ammattikoulussa saadessani psykoosin ja siitä piipaa-autolla suljetulle lepäämään.” (Teksti Iiriksen instagramista, lokakuulta 2021)

Pyytäessäni Iiristä kertomaan lisää vaikeuksistaan, hän oli hyvin avoin ja jaksoi kaikista kertoa.

Onnea oli, että Iiris oli jo pienenä ponityttö. Tallilla olo ja hevoset pitivät Iiriksen kiinni elämässä, silloinkin kun paniikkihäiriö oli pahimmillaan.

Iiriksen paniikkihäiriö alkoi kuutosluokalla, rankan kiusaamisen seurauksena. Kohtauksia oli jopa seitsemän kertaa päivässä ja yläasteella ne pahenivat Iiriksen sanojen mukaan ”järjettömiin mittasuhteisiin”, eikä edes lääkitys niitä estänyt.

Kohtaukset olivat rajuja, kuolemanpelko oli jokaisessa läsnä, kohtaukset eivät välillä meinanneet loppua ja lisäksi Iiris häpesi niitä ihan todenteolla.

Mitä kiusaaminen aiheuttaa – Identiteettihäiriö, dissosiaatiohäiriö, psykoosi, alkoholismi

Iiris kertoo identiteettihäiriöstään:

”Tämä vaikeutti oman itseni näkemistä, en tunnistanut itseäni ja elin toisten olettamuksien mukaan. Se mitä toiset minulle sanoivat, oli myös minun totuuteni. Olin hukkunut toisten mielipiteiden alle ja käyttäydyin sen mukaan.”

Iiriksen dissosiaatiohäiriötä terapeutti oli kuvannut reikäiseksi juustoksi. Trauman tai traumojen seurauksena mieleen jää kuin aukkoja. Mikäli eteen tulee jotain, mikä muistuttaa traumasta, keho muistaa sen kyllä, mutta mieli ei, Iiris kuvasi sitä ”kuin henkisesti poistuisin paikalta”. Tunteiden poiskytkeminen kuuluu myöskin tähän häiriöön,

”Kun elämä meni turhan rankaksi, en ollut missään päivässä koskaan läsnä, jumitin henkisesti ja fyysisesti”.

”En ole koskaan tahallani viillellyt tai satuttanut itseäni, olen ollut itsetuhoinen muilla tavoin. Olen ajanut itseäni myrkyllisiin ihmissuhteisiin, juonut alkoholia järjettömiä määriä, koska olen vain halunnut tuntea edes jotain.”

Dissosiaatiohäiriössä eivät Iiriksen ajatukset, teot ja puheet kohdanneet, minkä takia häiriön kanssa oli vaikea elää. Häiriötä on myös vaikea hoitaa ja se usein sekoitetaan psykoottisuuteen.

Oireet olivat, tässä olen täsmälleen samaa mieltä Iiriksen kanssa, todella pelottavia.

Dissosiaatiohäiriö purkaantuu mielen, aistien ja kehon oireina. Iiris kärsi erilaisista kiputiloista. Hän sai kutinakohtauksia, joissa saattoi raapia itsensä verille, huomaamattaan. Hän haistoi ja näki harhoja, oli savun hajua, esineet liikkuivat ja mustia pitkiä hahmoja seurasi päivittäin mukana. Kuuli harhoja, kotona vedenlorinaa, niin että joka yö kävi kodin hanat läpi, miettien mistä lorina tuli. Kuuli miehen ja naisen puhetta, ilman että niistä koskaan sai selvää.

Psykoosiinsa johtaneita syitä Iiris osaa pohtia hämmentävän rauhallisesti.

”Tukahdutetut tunteet tulevat ulos keinolla millä hyvänsä, minulla ne tulivat ulos psykoosissa. Olin ollut heikossa jamassa jo vuosia ennen räjähdystä eikä kukaan oikeastaan tajunnut, että kiikuin veitsenterällä, en tosin tajunnut sitä itsekään.”

Itse psykoosista Iiris osaa kertoa vain sen, mitä muut ovat hänelle tapahtuneesta kertoneet. Muistikuvia hänellä ei siitä ole, muita kuin vain hataria. Kaiken sen, mitä Iiris minulle kertoi, sen tahdon sinullekin kertoa.

”Olin silloin ammattikoulussa ja koko päivän oli tuntunut tosi kummalliselle, jotenkin irrallani itsestäni ja kaikesta muusta. Iltaa kohden olin ruvennut viiltelemään ja käyttäytymään kummallisesti, puhuin aivan järjettömiä. Kaverini soitti minulle ambulanssin. Olin koko ajan ollut rauhallinen vaikkakin tärissyt pelosta ja loppupeleissä en ollut saanut sanaa enää suustani.

Muistan hämärästi olleeni ensiavussa kahden vartijan vahdittavana ja usein hoitajien hääriessä ympärilläni. Olin ollut kauhuissani ja soittanut jossain vaiheessa äidilleni, siitä puhelusta en muista mitään, enkä tiedä kauanko olin ollut ensiavussa. Mut kiidätettiin taas ambulanssin kyytiin, enkä tiennyt minne olimme matkalla, kroppa ei vain toiminut enkä saanut sanaakaan suustani.

Kun pääsimme perille ja pääsin ulos ambulanssista, vartijat eivät olisi antaneet tupakoida, mutta poliisien luvalla sain tupakoida. Kun olin saanut tupakan poltettua, joku oli tarrannut minua olkapäästä kiinni, jolloin olin alkanut täydessä paniikissa riehua, itkeä ja huutaa, ja lähdin karkuun. Viiden metrin matkalla kaksi isoa miespoliisia oli kaatanut minut kolmeen kertaa. Kaatuessani oli polveni osunut kivisiin rappusiin, mutten tuntenut lainkaan kipua.”

Tämä, minkä Iiris kertoo, sen olen nähnyt itsekin suljetulla osastolla. Uskokaa, kun sanon, että sen tulen ikuisesti muistamaan, kuinka se niin hiljainen, rauhallinen ja hennon oloinen nuori kundi yhtenä päivänä jäi harhaansa jumiin. Hän oli kuin Iiris.

”Lopulta minut oli raudoitettu ja kannettu osastolle lepositeisiin ja tuikattu täyteen rauhoittavia. Säpsähdin hereille ja yritin liikkua, olin kiinni sängyssä ja aloin tempoa itseäni irti. Joku tuli ja sanoi etten pääse irti ennen kuin rauhoitun. Loppupeleissä olin repinyt itseni irti lepositeistä, kun toinen käteni oli laskettu vapaaksi jostain syystä.”

Viikon Iiris oli osastolla, hiljalleen psykoosi päästi irti. Lääkärit olisivat halunneet pitää Iiriksen siellä kauemmin, mutta ”koska olin jo täysi-ikäinen enkä ollut enää vaaraksi itselleni, eivät he voineet pakottaa minua jäämään. Puoli vuotta meni keräillessä itseäni ja siitä se alkoholin kierre lähti.”

”Pari vuotta kului turruttaessa tunteita alkoholilla, se kun tuntui olevan toimivampaa kuin lääkkeet. Pään sai sekaisin kun joi tarpeeksi ja sai sekoilla menemään. Join baareissa ja jopa yksin metsässä. Saatoin sammua sammalmättäälle ja raahautua sitten kotiin aamulla. Pahinta oli kun alkoholi ei noussut enää päähän vaikka kuinka join, sitten se tärähti tajuntaan kun menin nukkumaan.”

(Mainitsen tähän väliin, että ihan tekstin loppuun keräsin linkkejä kiusaamisesta ja psyyken ongelmista, jos ne jotakuta auttaisivat eteenpäin, ymmärtämään, saamaan apua.)

Elämä vie eteenpäin, onneksi

Iiris on kirjoittanut instassaan vuoden 2021 lopulla:

”Mun olkapäätä vasten saa itkeä jos siltä tuntuu, saat huutaa ja raivotakin, kestän sen kyllä. Mun suurin tuska tässä maailmassa on katsoa mun läheisten kärsimystä. Se jos mikä korventaa sielua myöten, haluaisin vain ottaa tuskan pois ja heittää sen tomuna ilmaan. Olen aina ollut järjettömän yliherkkä, tunneälykäs raivostuttaviin mittasuhteisiin asti ja omistan kyvyn nähdä ihmisten läpi.

 Tässä lyhyen elämän aikana on tullut nähtyä monenlaista sekä koettuakin, mikään ei oikeastaan enää hetkauta. Olen paikannut kaverin itsetuhoisuuden jälkiä kun olin 14–vuotias, auttanut kaverin osastohoitoon 15–vuotiaana kun aikuiset eivät sitä osanneet tehdä, vetänyt kaverin junaraiteilta 18–vuotiaana, kuunnellut, hyysännyt, pitänyt kädestä kiinni.

Teen tämän kaiken enemmän kuin mielelläni. Olen tukena, kuuntelen – ei mitään hätää.”

Kolme ponia ja yksi arabi

Vieläkö muistat, mistä lähdin Iiriksen tarinaa kertomaan? Iiriksen lempikirjasarjan, missä kiusattu tyttö osti huutokaupasta vaikean hevosen, ja onnistui sen kanssa, muistatko?

”Muistan kuinka aina halusin kimon, joka tanssahtelisi auringossa. Nyt niitä on neljä. Neljää täydellistä kimoa ei ihan joka tytöllä ole.”

”Jokainen näistä on opettanut minulle käsittämättömän paljon itsestäni sanomatta sanaakaan minulle. Ipa on opettanut kärsivällisyyttä ja itsensä kunnioittamista, Ulla lempeyttä ja kauneutta, Helga iloa surun jälkeen ja kiintymystä, Bella luottamusta ja rajojen vetämistä. Näiden herkkyys ja viisaus auttavat arjessani, ne ovat antaneet minulle paljon työkaluja selviytyä niin työpaikalla kuin vapaa-ajalla.

Hevosen läsnäolo parantaa mitä vain ja minun oireilua ne ovat lievittäneet vuosien varrella paljonkin; ne ovat ainoa, jotka pitävät minut järjissäni ja auttavat sietämään elämää. Niiden kautta olen oppinut sosiaalisia taitoja ja sanottamaan tunteitani. Uskomatonta miten sitä voi oppia sanomatta sanaakaan, täytyy vain osata kuunnella.”

”Ensimmäinen ponini, se, joka mullisti koko elämäni, on Ipa. Se oli ruma kolmevuotias poni, kun tiemme kohtasivat ensimmäisen kerran työssäoppimispaikassani vuonna 2012. Karsinassa kyhjötti hyvin epäluuloinen tyyppi valmiina sinkoamaan minne tahansa päästäkseen eroon minusta. Tuntui, että se poni vihasi mua joka solullaan.

Kului aikaa ja se taisi olla loppukesää 2013 kun näin ilmoituksen Ipasta. Se oli myynnissä. Meni pari viikkoa ja poni saapuikin 13.10 pihaan ensin ylläpitoon ja parin kuukauden päästä lunastin sen itselleni ikiomaksi. Meillä oli paljon vaikeuksia alkuun, siis ihan todella pahoja vaikeuksia sen ollessa niin pirun herkkä. Ensimmäiset kuukaudet se vain hyppi pystyyn ja käyttäytyi vaarallisesti.

Me olemme niin samanlaisia luonteiltamme. Herkkiä ja vähän väärinymmärrettyjä, emme päästä lähelle jos jokin asia ahdistaa. Palautetta tulee samantein jos olen liian kova tai en keskity siihen mitä tehdään. Ipa on ollut mun kanssa nuoruuden myrskyistä aina mun aikuisuuteen asti.

Ipa on ollut paras opettaja mun kasvumatkalla eikä se ole koskaan jättänyt mua yksin. Se vain on mun kanssa, ei välttämättä anna koskea tai koske itse. Se on kasvattanut minusta ihmisen, jollaiseksi halusin tulla, se on opettanut minut hyväksymään itseni, silloinkin kun muut eivät minua hyväksyneet.”

Iiriksen elämän suurin ja raskain vastoinkäyminen oli kuolleen varsan syntymä ja Ipa-tamman hermovaurio.  

”Kipeintä teki toukokuussa 2019 kun tammani varsoi kuolleen varsan sekä halvaantui itse kohtuhermovaurion seurauksena. Tamman oikea takajalka ei toiminut ja ponilla oli paljon sisäistä verenvuotoa. Ponin kuntouttaminen takaisin ratsukäyttöön ei ollut helppo tehtävä enkä olisi sitä tehnyt ellen olisi saanut niin paljon apua ja tukea ihmisiltä. Siitä jäi niin hirveä trauma etten tiedä toivunko siitä koskaan.

Sitkeys kannattaa joissakin asioissa eikä periksi saa antaa vaikka mikä olisi. Toki poni olisi päästetty kärsimyksistään jos mitään konkreettista muutosta ei olisi tapahtunut. Se tuska kannatti kestää sillä se toi elämääni kolme muuta hevosta, joista olen enemmän kuin kiitollinen.”

Vuoden 2021 toukokuussa Iiris instassaan muisteli toukokuun 2020 tuntojaan:

”Vuosi sitten elin elämäni käännekohtaa, jossa katkeruus ja viha oli paljonkin läsnä.
Miksi muut saavat, mutta minä en? Miksi muut saavat tuntea onnellisuuden tunteen, mutta minulla on vain rampa poni?
Ajatukset olivat erittäin mustia ja toivoin pahaa toisille. Minä löysin niin pimeän ja infernaalisen paikan, jossa pystyi ainoastaan ryömimään. Olin niin hukassa ja yksin, että oksentelin pahasta olosta.

Hengitys oli vaikeaa ja oli pakko tehdä päätös. En ole katkera, kateellinen tai mustasukkainen ihminen, mutta en tunnistanut itseäni enää peilistä. Sieltä tuijotti sieluton ihminen silmät täynnä tuskaa.

Halusin elämäniloni ja itseni takaisin. Ego heitettiin syrjään ja sen kanssa tehdään töitä edelleen, minä en menetä mitään jos joku toinen saa. Osaan olla onnellinen toisten puolesta, ihan aidosti. Ymmärrän nykyään paremmin ihmisiä, jotka eivät voi saada esimerkiksi lapsia.”

Aistiyliherkkyys, jalan hermosärky ja kapeakatseiset lääkärit

Iiris ensin ohimennen mainitsee aistiyliherkkyytensä ja hiukan avaa sitä lisää:

”En siedä kovia ääniä, kirkkaita valoja, kosketus tuntuu kauhealle joskus, saatan sulkeutua omaan kuplaani tunneiksi kun en kestä maailmaa sillä hetkellä.”

Vielä viimeisenä on toisen jalan hermosärky, minkä tiimoilta hän odottaa pääsyä hermoratatutkimukseen. Tai niin kun Iiris itse kirjoitti, ”Mulla on kummallinen vaiva jalassa”.

”Mitään selitystä jalan oireilulle ei ole löytynyt, vaan lääkärit pistävät kaiken dissosiaatiohäiriön piikkiin, koska se aiheuttaa fyysisiä oireita. Kipua on ollut niin kauan kuin muistan; ensin se oli vain nilkkasärkyä monta vuotta, nyt on tilalle tullut tämä.”

Siitä, miten kapeakatseisimmat lääkärit tähän suhtautuvat, kirjoitti Iiris instassaan vuoden 2021 marraskuussa:

”Mua ei oteta tosissaan sairaalassa heti kun mun psykiatrian diagnoosit vuodelta kivi ja keppi avataan. Kaikki tutkiminen loppuu siihen ja voivotellaan kuinka alitajunta aiheuttaa oireilua. Toisin sanoen mulle sanotaan, että kuvittelen kivut, jotka pahenee vuosi vuodelta.

Mitä mulle pitää vielä tulla lisää tähän listaan, että joku ottaa mut tosissaan? Mulla on ikuinen leima otsassa mielenterveysdiagnoosin takia ja sen syyksi voi aina laittaa kaiken. Ärsyttävää miten ihminen leimataan heti hulluksi jos olet ollut psykiatrian puolen asiakkaana.”

Eikä jalan oireilu ole mitään ihan pientä.

Välillä katoaa tunto reiden sivusta, on kuumotusta pohkeessa, välillä jalka pettää alta ja nivusta särkee niin, että ”taju meinaa lähteä ja makaan kaksin kerroin lattialla huutaen kivusta”, jolloin Iiris joutuu käymään päivystyksessä hakemassa vahvempaa kipulääkettä, tavalliset lääkkeet kun eivät auta.

Iiris joutui muuttamaan kerrostalosta rivitaloon, kun ei päässyt enää rappuja ylös tai alas. Tavoitteellinen ratsastus on kielletty kokonaan ja muutenkin ratsastus on lähes kokonaan jäänyt kipujen takia, koska ”Saattaa mennä viikkoja, että toivun viiden minuutin ratsastuskerrasta”.

Miten Iiris pääsi menneistä eteenpäin, mitä hän tuumaa nyt?

Vaikka kouluelämä helvettiä olikin, on Iiris onnellinen siitä, että kaikesta huolimatta vanhemmat eivät antaneet hänen jäädä kotiin, hän kun tietää olevansa luonteeltaan helposti mökkeytyvä. Nykyään Iiris pärjää paniikkihäiriökohtausten kanssa ilman lääkkeitä, eivätkä ne enää ole samoissa mittasuhteissa kuin nuorempana, ei ainakaan sen suhteen, miten useasti niitä tulee.

Psykoosin ollessa päällä se oli Iiriksen kaveri, joka hälytti ambulanssin, ja tämän Iiris nostaa suuren kiitoksen arvoiseksi uskallukseksi.

Mitä alkoholiin tulee, on Iiris ollut tupakoimatta ja juomatta kuutisen vuotta. Kysyessäni mihin juominen päättyi, ei hän oikein osannut sanoa yhtä syytä. Arveli, että muutto toiselle puolelle Suomea sai ymmärtämään, ettei alkoholi tuo mitään hyvää elämään. Nykyään hän kyllä sallii itselleen alkoholia silloin tällöin yhden saunaoluen, tai lasillisen viiniä, mutta hienoinen pelko on olemassa siitä, että juominen lähtee käsistä.

Kaiken kaikkiaan paraneminen ei ole ollut helppoa. Iiris kävi terapiassa vuosikausia ja söi lääkkeitä, jotta pystyi toimimaan edes jotenkin.

Hevosten merkitystä Iiris tuo toistuvasti esiin. Sitä, kuinka jo niiden hiljainen läsnäolo auttaa.

Kysyin Iirikseltä, mitä hän pelkää ja mitä hän olettaisi tapahtuvan, jos pahin pelko kävisi toteen.

”Pelkään kaiken hyvän katoavan elämästäni ja jääväni aivan yksin. Minulla on jäätävä luottamuspula ja alan työntämään ihmisiä läheltäni kauemmas jos ahdistaa tai olen epävarma. Luultavasti romahtaisin täydellisesti ja alkaisin taas juomaan.”

Kysyin miten ja mihin hän haluaisi kuolla, jos saisi itse valita.

”Kuolisin koivupuun juurelle sammalmättäälle samalla kun keväinen tuuli humisisi puiden oksissa ja puro solisisi. Siihen olisi hyvä nukkua pois ja maatua yhdeksi luonnon kanssa.”

Kysyin, miten hän nukkui edellisen yönsä.

”Nukuin oikein hyvin pitkästä aikaa. Miehen läsnäolo rauhoittaa mieltäni enkä ole tarvinnut pitkään aikaan asmr-videoiden tuomaa turvaa nukkumisen helpottamiseksi.”

Kysyin Iirikseltä, niin kun kaikilta muiltakin, että jos voisi syödä illallista kenen kanssa vain, elävän tai jo kuolleen, oikean ihmisen tai kuvitellun, kuka se olisi ja mitä Iiris häneltä tahtoisi kysyä.

”Jestas! Haluaisin ehdottomasti päästä illalliselle kuvitteellisen pelihahmon John Marstonin kanssa. Miten hänellä on silti niin hyvä sydän ja korkea moraalikäsitys rikollisen uransa ohella? Sen haluaisin ehdottomasti tietää.” 

Iiris kertoi työpäivästään, sekä nykyisestä että siitä, millaiseksi hän sen haaveilee:

”Teen vuorotyötä, joten kerron aamuviikolla tapahtuvasta arkirutiinista. Herään 4.30, töihin 6.00–14.00 ja siitä eteenpäin vietän aikani enemmän tai vähemmän tallilla tai kotona. Rakastan hevosiani yli kaiken ja sitä, että pääsen töistä ajoissa pois, varsinkin kun työ ei ole mieleistä. 

Haaveilen tekeväni itsenäisesti töitä, kävisin eri paikkakunnilla tekemässä hoitoja ja minulla olisi hoitotila myös kotona. Saisin itse määritellä työ- sekä vapaa-aikani.”

Kysyin hömppäilemisestä, vesilätäköihin hyppimisestä, tanssimisesta niin että joku voi nähdä, lumienkeleistä ja muista.

”Voi kuule! Teen näitä aina kun silmä vähänkin välttää. Olen ikuisesti lapsi enkä halua kasvaa koskaan aikuiseksi. Nautin elämän pienistä ilonhetkistä. Haluan ottaa kaiken irti ja hassutella menemään. Mikään ei ole parempaa kuin nauraa kipu pois.”

Kuten edesmennyt urheilulääkäri Aki Hintsa, minäkin kysyn aina kolme kysymystä

Kysyin Iirikseltä tietääkö hän, kuka hän on

”Tiedän nykyään kuka olen. Rakastan eläimiä, nauramista, luontoa eritoten, koska olen sellainen luonnonlapsi. Vähän kuin kesyttämätön, tulta ja tappuraa, samaan aikaan lempeä. Olen myös äärimmäisen herkkä, aistiyliherkkäkin kaiken päälle. Osaan ratkaista muiden ongelmat, mutta omien ongelmieni kanssa olen peukalo keskellä kämmentä.”

”Tyytyväisyyttä elämääni tuo kraniohoitojen aloittaminen ja vaikeidenkin asioiden läpikäyminen. Olen huomannut selviäväni tilanteista, jotka ennen olivat hemmetin ylivoimaisia. Haluaisin olla sellainen ihminen, joka olisi lähes aina luonteva ihmisten kanssa, se aina kalvaa sielua kun en osaa sosiaalisia taitoja kovinkaan hyvin.”

Kysyin, mitä hän haluaa

”Haluan auttaa kraniohoitojen avulla eläimiä sekä ihmisiä. Rakastan myös pitää ratsastustunteja ja omistaa hevosia. Se on jotain, joka saa minut todella syttymään tähän elämään.”

Kysyin hallitseeko hän omaa elämäänsä, tekeekö sitä mihin hän uskoo

”Nykyään teen. Olen ottanut vastuuta omasta elämästäni viimeisen parin vuoden aikana uskomattoman paljon. Ennen ei olisi ollut voimia lähteä uusille urille.”

Unelmat ja tavoitteet?

”Haluan mennä kohti yrittäjyyttä ja itsenäistä työskentelyä. Vapaampi työympäristö tekee minulle hyvää eikä se, kun joku muu sanelee työaikani sekä tehtäväni. Omistan useamman hevosen, mutta niitäkin olisi kiva olla vielä pari jotta saisin tuntienpidon pyörimään paremmin sekä antaa mahdollisuuden valmentautumiseen junnuille. Rakastan nuoria ihmistaimia ja heidän kanssaan olemista. 

Olen aloittanut itseni markkinoinnin, jotta saisin enemmän kraniohoidettavia.”

Iiriksen instagramin tekstejä on ilo lukea, hän on taitava kirjoittaja ja pystyy peilaamaan kaikkea elämäänsä sekä jakamaan sitä, mitä on kaiken myötä oppinut.

”Minä olin ihminen, joka ei kutsu vieraita kotiinsa.
Minä olin ihminen, joka on varautunut toisten ihmisten kanssa.
Minä olin ihminen, joka on hiljainen.
Minä olin ihminen, joka vetäytyy.
Minä olin ihminen, joka on yksinään .

Minusta on tullut ihminen, jonka syli on aina auki tarvitseville.
Minusta on tullut ihminen, joka ei väheksy toisten kipua tai vastoinkäymisiä.
Minusta on tullut ihminen, joka nauraa hyvässä seurassa.
Minusta on tullut ihminen, joka välittää toisista aidosti.
Minusta on tullut ihminen, joka haluaa auttaa.

Minun menneisyyteni ei määrittele minua ihmisenä, eikä trauma hallitse elämääni. Olen antanut itselleni aikaa parantua ja parannun edelleen. Näiden käsieni kautta haluan auttaa muita, siksi halusin opetella kranion. Haluan tehdä jotakin konkreettista, muuttaa ihmisten ja eläinten elämää sekä saada siitä iloa itselleni.”

Tämän pitkän tekstin voisi jättää äskeiseen, Iiriksen hienoon ajatelmaan, mutta en vaan voi vastustaa naurua, mikä näistä hänen instateksteistä huokuu:

”Puhutaan hetki tammoista? Noista keijupölyn ja lohikäärmeen lieskojen yhdistelmästä, joiden mielentilaa ei pysty ennustamaan edes kristallipallolla.”

ja

”Minulta kysytään melko usein valkoisten satuponieni puhtaana pitämisestä.

-Ne pysyvät puhtaana verellä, hiellä, yksisarvisen kakalla sekä helmiäiskukan uutteella, jota käyn keräämässä aamukasteessa kesäaamuina varastoon.

No vitsi vitsi.”

Iiris kertoi, että hän vasta vuoden 2021 loppusyksystä alkoi avata elämäänsä ja kertoa siitä avoimesti. Sitä suuremmalla syyllä jättikiitokset Iiris sinulle, rohkeudestasi, ja kun kerroit meille tarinasi!

Tulossa vielä Iiriksen vastaukset lyhyisiin kysymyksiin mutta tässä välissä, sinä ihana lukijani, miljoonat kiitokset, ihana kun taas jaksoit! Ajastasi kiittäen ja kumartaen

Minna

P.S. Koko ajan etsin uusia haastateltavia, joten jos pidit tästä, tai jostakusta muusta henkilökuvajutustani, otan mieluusti ”Minäminäminä!”-viestejä vastaan. Aina saa vinkata minusta jollekin, kuka haluaisi kertoa tarinansa; tai vinkata minulle, että otan yhteyttä. Helpoiten onnistuu minna(at)paivakummunminna.fi!

Tästä pääset lukemaan kaikki edelliset:

Vikkelät ja mielenkiintoiset:

Rakkain arkirutiinisi? Tallilla käyminen on rakkain arkirutiinini koskaan, hevoset pitävät minut kiinni elämässä. 

Lempikirjasi? Äh, niitä on monia. Rakastan Sofi Oksasen tuotantoa joten sanotaan se. 

Mitä söit viimeksi? Hesburgerin kerrosateria maittoi lounaaksi eilen pitkän päivän jäljiltä. 

Viimeisimmät ruokaostokset? Kaupassa käyminen sisälsi rahkoja, pommaccia, pitsaa, patonkia, omenahilloa, raejuustoa ja lettutarvikkeet. 

Lempparibiisisi, tai artisti? King 810. Tämä bändi tulee Amerikasta Michiganista ja laulut kertovat heidän kotiseuduistaan. Olen pystynyt heidän laulujensa avulla käsittelemään omaa vihaani ja negatiivisia tunteita. 

Vuoden raskain kuukausi, tai ajanjakso? Ehdottomasti kesä on raskainta. Kuumuus on jotain sietämätöntä.

Vessapaperi telineeseen, onko väliä kummin päin? On! 

Voileivän päälliset, menevätkö aina samassa järjestyksessä? Kinkku alimmaiseksi ja juusto päällimmäiseksi. 

Pakko saada aamulla kahvia / Pärjään ilmankin, tai otan mieluummin teen? Pärjään ilman kahvia. Kroppa ei kestä kofeiinia. 

Tähtitaivas / Aikainen auringonnousu? Tähtitaivas ehdottomasti. 

Candy King / Fazerin Sininen? Fazerin sininen

Siideri / Kalja / Kuohuviini / Vesi? Kalja, mutta vesi on tärkeämpää.

Sauvakävelylenkki / Metsäkuljeskelu? Metsäkuljeskelu. 

Sykkeentarkkailu / Unentarkkailu? Unentarkkailu

Some / Kirja? Kirja

Ihmissuhdesäätö- / Supersankarielokuva? Supersankarielokuva. Marvelit on parasta [Kyllä, niin minustakin, ehdottomasti!! 😀 ]

Rinkka ja Lappi / Aurinkotuoli ja hotellin uima-allasalue? Ehdottomasti rinkka ja Lappi. Mussa asuu lappihullu. 

Nousen ylös kun herätyksen ensimmäinen sävel / kymmenes herätyskerta, kaksi tuntia, enkä vieläkään ole hereillä? Nousen heti, muuten menee päivä pilalle jos ei heti nouse ylös. 

On joku peruslääkitys? Ei ole lääkityksiä. 

Kissat / Koirat? Koirat. Meillä/minulla on ollut aina koiria. Nyt on kulunut kohta vuosi viimeisen koiran lopetuksesta enkä ole vieläkään valmis ottamaan uutta koiraa. 

Lisätietoa ja tukea:

Psykoosi

Dissosiaatiohäiriö

Paniikkihäiriö

Kiusaamisesta

Nuorille ja nuorille aikuisille apua, tukea ja neuvoja

Hevosen käyttö mielenterveyden tukemisessa, siitä löytyy sen verran monenmoista nimikettä, etten osaa yhtä kattojärjestöä linkittää. Ehkäpä tekijät osaavat ohjeistaa eteenpäin, siksi varmaan kannattaa kysyä Iirikseltä vinkejä. Myös näillä hakusanoilla voi kokeilla:

hevosavusteinen toiminta, ratsastusterapia, sosiaalipedagoginen hevostoiminta

Tässä yksi talli Porin suunnalta, minkä hevoset tarjoavat juuri sitä, mitä ihminen kaipaa; läsnäoloa, hiljaisuutta, ihan vain olemista. Woimahevosen taitotalli

One thought on “Mitä kiusaaminen aiheuttaa – Iiriksen tarina

  1. Pingback: Viikon tärkeimmät - suru kissasta, some ja Photoshop ollut käytössä -

%d bloggaajaa tykkää tästä: