Viikon tärkeimmät – suru kissasta, some ja Photoshop ollut käytössä

Tänään olen ollut ihan talonmiehenä ja tykännyt siitä kovin. Kuinka tavallaan onni on, että korona on sulkenut salit, jolloin jumppatuntejani ei ole, ja kaikki muut tekemiseni ovat melko väljällä aikataululla. Lumihommia tänään, luurit korvilla, syvällä siellä toppahaalarini sisällä, tuntitolkulla (koska isäntä menossa yöksi töihin, ja meidän pitkä tie on tuiskuille altis…).

Ja siis, koska lumimyräkkä, nyt jos kävisi katsomassa, on kuin kukaan ei olisi vilkaissutkaan lumikolan suuntaan.

Tykkään myös kovasti siitä, kuinka paljon aikaa ja rauhaa on vapautunut päiviini sen myötä, kun päätin yrittää irrottautua somesta (niin pitkälle kuin nyt somea käyttävä yrittäjä pystyy irrottautumaan). Kuvia toki edelleen näytän instassa ja jälleen yritän saada eloa ja tolkkua facebookiini.

Mutta kun minä en kuulu siihen porukkaan, kuka osaisi käyttää somea hallitusti, lyhyesti ja itseensä ottamatta, tarttee ottaa vahvempi tauko käyttöön.

Sitä tämä postauskin on.

Kaiken sen, mikä on tähän asti ollut instan tarinoissa päivittäin, sen yritän tiivistää ja selkeyttää ja näyttää sinulle, täällä blogissani, kerran viikossa.

Miksi?

Ai miksi näyttää instan sijaan täällä? Vai miksi pysyä poissa somesta?

Nii.

Koska minä saan luoda ja rakentaa Mysteerin, ja minä saan jatkaa käsikirjoitukseni kanssa ja saattaa sen kirjaksi.

• Lue lisää: Kohti kirjan kirjoittamista – Joululahjakirjani, Rosettan kivi ja hyvinvoinnin vaaliminen

Nämä eivät onnistu, jos tuhlaan aikaani somessa, olkoonkin, että someilu alkaisi viestittelynä asiakkaiden/ seuraajien/ kollegoiden kanssa tai kuvien ihailuna. Ulos jäämisen pelko on aivan jäätävä, mutta päätin, että sitten se nyt vaan on niin. Halu saada kirjani kansien väliin ja myyntiinkin on suurempi, kuin ajatus siitä, että unohdun, jos en ole somessa.

Sitä paitsi kaikkeen tottuu, luulisin. Edelleen huomaan kurkottelevani puhelinta heti, jos kirjoittaminen tai kuvan editointi tökkäisee, heti olen katkaisemassa itse omat ajatukseni, haluamassa tarjota somen tuomaa taukoa.

Joskus tarvii menettää jotain, että saa sitä mitä tahtoo.

Tai näin ainakin viisaat sanovat.

Mutta siis. Postia Päiväkummusta, tai ”Rakas Päiväkirja mitä kaikkea onkaan tapahtunut!” , miksi tätä nyt sitten sanoisikaan.

Viikon tärkeimmät – Heihei KalleKissa, kiitos kun olit kanssamme kymmenen vuotta

Paljon hyvää ja paljon surua, niitä yleensä mahtuu rakkaan eläimen viimeisiin päiviin. Hyvää oli korona, jonka takia Viljamilla oli etäkoulupäivä, eikä minulla jumppaa, ja mies töissä täällä eikä siellä stadissa, mistä hänet ennen koronaa lomautettiin.

Nyt kun kaikki oli näin, pystyin hakemaan Viljamin omasta kodistaan landekotiin, niin että tämä saattoi viettää Kalle-kissansa kanssa päivän, ennen kun mies lähti viemään Kallea eläinlääkäriin lopetettavaksi (minusta oli sympaattista, tai hienoa, että heillä tätä kutsutaan eutanasiaksi).

Päivällä minä ja Viljami ja Kalle ja Rammsteinin keikkaa, illalla miehen taidolla rakentama nuotio, mistä yllättävän kovaksi kehkeytynyt länsituuli sitten kuskasi Suuren ja Pelottoman KalleKissan hengen jonnekin.

Tai noin minä sen tahdon ajatella, olkoonkin, että naiivia.

• 

• 

Noin muuten? Pakkasta toisinaan ainakin sen verran, että kissat ovat olleet vain sisällä. Tai tuulista, tai sateista. Kaikki käy, paitsi ulkoilu.

• 

• 

• 

Viikon tärkeimmät – kuvia!

Niin kun tässä facebookpäivityksessäni kerron, sesonkiajattelu tuntuu minusta hyvältä.

Vanhassa puulämmitteisessä talossa asuvana on sesonkiajattelu aika pakko. Kissat eivät pärjää yksinään, senhän toki kaikki tietävät, mutta ei pärjää talokaan. Nämä lumiset ja/tai kylmät kuukaudet on parempi hiljentää työn puolesta niin verkkaisiksi, että pystyy irrottamaan päivästään sen yhdestä kahdeksaan tuntiin, mikä menee talon lämmittämiseen ja lumitöiden tekemiseen.

Koska ei niitä kukaan muukaan tee kuin minä ja mieheni ja hän oli se, kuka teki kaiken ensimmäiset kahdeksan vuotta täällä Päiväkummussa asuessamme, ehkä nyt on minun vuoroni…

Kuvaan, kun huvittaa, käsittelen kuvia kun siltä tuntuu. Ja nyt tuntui! Pitkästä aikaa, ja myös hyvin pitkän aikaa askartelin tämän yhden kuvan kanssa. Muistin sen, mitä kaikki viisaat sanovat. ”Pidä taukoja, sokeudet kuvalle muuten, ja homma kaatuu nysväämiseen ja mahdolliseen hermojen menetykseen.”

View this post on Instagram

A post shared by Minna Alaspää Kuvia, tarinoita (@paivakummunminna)

Viikon tärkeimmät – mitä muuta?

Kirjoitin yhden postauksen, Matkalla- henkilökuvien sarjaan Iiriksen tarinan. Jos sinua itseäsi kiinnostaa kertoa ”Raskasta on, tai oli, mutta nyt elämäni on ihan super, tai ainakin ihan okei”-tarinasi tai jos tiedät, että joku tuttusi tahtoisi kertoa, laitat minulle jooko viestiä minna(at)paivakummunminna.fi!

Mitä kiusaaminen aiheuttaa – Iiriksen tarina

Heitä kyllä kuvasin jo joku aika sitten, mutta tässä, Taijan ja Sallan ja ÄitiPonin ja Kakaran instatililtä:

View this post on Instagram

A post shared by TeamHelmiponi (@teamhelmiponi)

Koska kaiken muun lisäksi yritän olla lyhyempi näiden postauksieni kanssa, sanoisin, että tässä kaikki, tälle viikolle. Paitsi hei joo, suositukset kahdelle leffalle, Netflixissä molemmat. Mestari Chen, Kaurismäen 2019 ohjaama, missä Väänänen ja Loiri ovat hyviä.

Toinen oli Don’t look up, jonka genre on katastrofielokuva, mutta mikä ennemmin ravistelee ihmiskuntaa ymmärtämään, missä mennään. Ihan älyttömän ärsyttävä mutta kun pystyy päästämään irti siitä ”Osui ja upposi”-kiukusta ja ottaa leffan antaman opin vastaan, on tuo todella hyvä.

Kiitos ajastasi, kiitos kun jaksoit lukea ja katsoa. Nähdään taas!

Minna