Keskittyminen, vanhat valokuvat ja viherkasvit – Tämän viikon tärkeimmät

Keskittyminen vanhat valokuvat ja viherkasvit

Hei vaan hei!

Tätä kait voisi kutsua ”Postia Päiväkummusta!” tai ”Rakas Päiväkirjani!”-päivitykseksi. Kaikki, mikä on ennen mennyt instan tarinoihin pitkin viikkoa, sen kerään nyt sinulle, tänne.

Koska siis edelleen huomaan kurkottelevani puhelinta heti, jos kirjoittaminen tai kuvan editointi tökkäisee. Heti olen katkaisemassa itse omat ajatukseni, haluamassa tarjota somen tuomaa taukoa.

Oi kaikki ne vuodet kun vain kaipasi omaa rauhaa; nyt, kun koronarajoitukset edelleen pitävät salit suljettuina ja olen vain kotona, ja paljon siitä itsekseni, koska mies muualla töissä, niin kun sitä rauhaa nyt on muillekin jakaa niin mitenkäs nyt?

Kuka minua täällä häiritsee, maaseudun rauhassa, issekseni kotona työskennellessäni? Kuka minulle tarjoilee pieniä taukoja pohdinnan tai luomisen tai kirjoittamisen väliin?

Jep. Itte tarttee kaikki tehdä…

Syvään uurtuneiden ratojen ja pinttyneiden tapojen muuttaminen on TODELLA vaikeaa (ellei jopa mahdotonta?!), sen osaa kyllä oppimisen psykologiakin kertoa . Jos olet tottunut siihen, että sinut keskeytetään miljoona kertaa työpäivän aikana, voin kertoa, että olet helisemässä kun kukaan ei keskeytä. Ei aivot seuraa niin nopeasti perässä, ei todellakaan, ei myöskään tehokkaan työnteon kapasiteetti.

Eli kun kukaan ei minua keskeytä, teen sen itse.

Teen sen tajuamatta, ja kas vain, jo on insta auki. Tai sähköposti. Tai edes Foreca. (Facebookin kanssa olen paininut jo niin monta vuotta, että se ei enää aukea. Tai jos aukeaa, on siellä onneksi jo niin hulvatonta kommenttia ja asennetta, että ihan itse osaan sieltä poistua).

Työstän siis keskittymiskykyäni, mikä on vastaava kuin teinin. Somevähentämisen lisäksi harjoittelen keskittymistä, tästä kerroinkin viime viikolla.

Sanoisin, että tällä viikolla meditaatiotuokioni ovat olleet säälittäviä ja surkeita ja huomaan, että alan lipsua siitä, että edes joka toinen päivä harjoittelisin.

Kun ei harjoittelusta, oli se sitten mikä hyvänsä, tule onnistumisen palkintoa, alkaa motivaatio huveta ja homma käy vaikeammaksi.

Ihan älyttömän vaikeaa, tosin kyllä, kolmen vartin meditaatiot, missä paljon jää ihmisen itsensä harteille, eivät ole mikään helpoin valinta. Kuin päättäisi heti elämänsä ensimmäisen hölkkälenkin jälkeen osallistua kolmen kuukauden päästä järjestettävään ultrajuoksukilpailuun.

Keskittyminen, vanhat valokuvat ja viherkasvit

Illan auringossa punertava lumi, KattiKoolla isännän tekemä irokeesi (jep, me olemme juuri niin kakaroita, että huvitamme itseämme kissojemme avulla), minun älyttömän hieno säärystimeni (ei, toinen ei tule yhtään samanlaiseksi, parasta!!) ja zen-Sulevi.

Ja sitten tuo hämmentävä uusi piirre itsessäni, mistä syytän vain ja ainoastaan tytärtäni.

Viherpiipertäminen. Viherkasvit. Minullakin? Mitvit?? Veeran syy. Hänellä on kotonaan kauniita viherkasveja, mitä hän vaalii, ja hoivaa. Se on nyt tarttunut minuun, jolla ei ole viherkasveja ollut ehkä noin… hmmm… kymmeneen vuoteen?

(Kerron ensi viikolla, aukesiko tuo avokadon kivi, sainko sen laitettua vesilasiin. Varsinaista kärsimättömän ihmisen hommaa, eikun just hyvä 😀 )

Keskittyminen, vanhat valokuvat ja viherkasvit – Mitenkä ne valokuvat?

Oi että. Meidän kirpputorilta löytyy laatikollinen vanhoja kuvia. Joku ostelee kuolinpesiä tai muita sellaisia, irrottaa kuvat ja laittaa kirppikselle. Kelpo idea, josta olen hurjan iloinen. Koska siis nuo ovat aarteita, minulle ainakin. Ne toimivat tässä käsissäni olevassa projektissa, mutta toimivat muutenkin, herättävät mielikuvituksen, luovuuden, halun luoda tarinoita kuvan ihmisille.

Kuten sanoin, aarteita.

Entä tuo työpöytäni?

Käsilläni oleva isompi kokonaisuus, jossa on sekä oikeaa tapahtunutta historiaa, että tarua ja satuilua, on ihan huisa juttu. Ja tuosta työpöydästäni ja sen vihkomäärästä näkee, kummoinen on minun työskentelytapani. Toiset pyörittelevät kaiken päässään, näkevät jo siellä valmiin lopputuleman.

Nikola Tesla kuulemma oli tällainen, osasi testata keksintöjään omassa mielessään niin, että kun ne tehtiin, ne oikeasti toimivat.

Minä en ole moinen, en edes miniosaa Teslasta.

Jos minun pitää jotain suunnitella tai miettiä vain miettimällä päässäni, olen kuin vinyylilevy jossa neula tökkäisee samaan kohtaan. Aloitan alusta, ja taas tökkäisee.

Ei toimi. Täytyy olla kynä ja paperia. Ja, kuten näkyy, toisinaan tarvitaan monta paperia.

Mutta hei! Tuossa on kuitenkin neljän sukupolven juttuja, lähtien 1790-luvun Matista, päätyen 1930-luvun Uunoon, ja yhden paikkakunnan historiaa samalta ajalta. Ei siis mitään ihan pikkujuttuja.

Somejulkaisujani

Yritän taas löytää instaani sen tiistai-torstai-sunnuntai-julkaisurytmin, mikä joskus oli. Alku on lupaavaa, niin kun nyt aina alut vaan voivat aloittajille olla… (Oleksä muuten koskaan ajatellut kumpi sinä olet? Aloittaja vai lopettaja?) Tämä aloittaja/lopettaja menee aikas lähelle prokrastinaatiota, mitä taidan olla maininnut moneen kertaan.

En siitä ole kuitenkaan vielä kirjoittanut, tässä oli aikas hyvä juttu, käy se lukemassa odottaessasi, että minä aloitan oman juttuni tekemisen…

Tätä lusitano-oria kuvasin heinäkuussa 2019. Valokuvaajan onni on se, että aina voi palata vanhoihin kuviin, tehdä tekemättömiä, tai tehdä uudestaan. Voi tehdä aina vain parempia, tai ailahtelevaisesti, tai löytää sen suunnan minne tahtoo tyylinsä kanssa mennä, oli se sitten kenenkin mielestä parempi tai huonompi.

Näistä kahdesta instajulkaisustani mustavalkokuvan tein eilen, ja värillisen heti kuvausten jälkeen eli kesällä 2019.

Jos jotakuta sattuu kiinnostamaan nämä kuvaparit, missä toinen on suoraan kamerasta eli niin alkuperäinen kun nyt nykydigikameroilla on mahdollista ja toinen on valmis eli käytetty kuvankäsittelyohjelmissa (minun tapauksessani Adoben Lightroom ja Photoshop) ja sen myötä on riemuittu tai revitty hiuksia päästä, JA sinulla on instagramin katselumahdollisuus, silloin, käy kurkkaamassa profiilistani löytyvä Before/After-kohokohta!

(Hei jopas oli virke, heh…)

Mutta siis eiköhän tässä taas ollut kaikki, tällä erää!

Paitsi että siis aurinko lämmittää jo, oletko huomannut? Ja on jo paaaaljon pidempään valoisaa, oletko huomannut? Ja muutama tirpunen täällä jo huutelee, pienesti kyllä mutta kuiteski. Huisaa!

Kiitos ajastasi, kiitos kun halusit taas täällä olla kanssani.

Halauksin ja vilkutuksin,

Minna

Etsin haastateltavia ”Matkalla”-henkilökuvieni sarjaan. Tulisitko sinä?

Tarinaansa kertova saa voimaa käydessään asioita läpi. Lukija saa ymmärryksen, ehkäpä kaipaamansa nimen sille, mitä hän itse käy läpi. Tuota samaa toivon myös tähän ”Matkalla”-sarjaan, missä haastateltaville yhteneväistä on jonkinlaiset haastavuudet mutta kuitenkin toivo ja tahto ja kyky sekä katsoa mutta myös, kaikesta huolimatta, liikkua eteenpäin.

”Matkalla”? Meistä jokainen lähtee samasta ja päätyy samaan, mutta koko reitti, kohdun ja kuoleman välillä, onkin sitten eroavaa. Kaikki me olemme matkalla, mutta matkan pituus, reitti tai olosuhteet, niitäpä ei meistä kukaan tiedä.

Tulisitko sinä kertomaan tarinasi meille?

Sen voi tehdä omalla nimellään, tai sitten pysyä nimettömänä, jos niin haluat. Teen haastattelut sähköpostikysymysten kautta, joten jos tahdot mukaan, laita minulle postia minna(at)paivakummunminna.fi. Kiitos, jo näin etukäteen!

Aikaa lueskella enemmänkin?

Ihan vaan jos on halua lukea kirjoituksiani ja katsella kuvia enemmänkin, laitan tähän helpon tavan etsiä juttuja. Tämän tekstinpätkän alta löydät ensimmäisenä tässä postauksessa käytättämäni kategorian. Sen jälkeen luettelona on kaikkien blogissa käyttämieni kategorioiden lista.

Viimeisenä on rivissä tässä postauksessa käyttämäni tagit.

Alimpaa löydät nopean tavan päästä takaisin etusivulle.

Klikkaa jotain, ja käy kurkkimassa, mitä löytyy vai löytyykö mitä!

Etusivu » Keskittyminen, vanhat valokuvat ja viherkasvit – Tämän viikon tärkeimmät

%d bloggaajaa tykkää tästä: