“Dance is the hidden language of the soul.” – näin on tanssija Martha Graham sanonut.
Ajatus katkeaa. Keskittyminen karkaa. Jään tuijottamaan tyhjään. Näinkö pitkälle tekstissä pääsin? Luulin, että oli lähes valmis jutun hahmotelma, mutta nyt ei ole mitään enää mielessäni. Ei paljoa kirjoitella kun ajatukset leijailevat tyhjässä kopassani kuin voikukan höntyvät tuulen mukana.
Paitsi että kirjoitetaan nyt vaan. Päätoimittaja tahtoo tämän tanssista kertovan jutun aamuun mennessä. Taustatyöni olen kyllä tehnyt, luin, että tanssi tekee hyvää aivoissa sille ja tälle ja tuolle, yhdistää aivojen eri osa-alueita toisiinsa, petraa muistia. Tanssi on merkittävä muistisairauksissakin, kai. Luin sitä kaikkea ja mietin, kuinka hienoa!
Silti. Kuin seisoisin bussipysäkillä, odottamassa sitä bussia, joka veisi minut myöhään illalla kotiin mutta joka vain pyyhältää ohitseni. Väärä pysäkki. Ei ollut se kyyti minulle.
Tanssi on sielun salattu kieli- Mutta kas kun minä en tanssi
Minä voin tutkailla tietoja tanssimisesta, ja kirjoittaa niistä jutun, mutta kaikki sujahtaa ohitseni. En minä ole koskaan osannut tanssia, enkä siksi ole oikein pitänytkään tanssin katselemisesta, vanhemmiten vielä vähemmän. Ärsyttävää nähdä tanssijan hymyilevät kasvot ja suljetut silmät, kun minulla ei ole aavistustakaan mille tanssija hymyilee. Jos tanssija näkee sen mutta minä en, onko sitä muka oikeasti olemassa? Onko tanssija oikeassa vai minä väärässä? Minusta vastauksettomat kysymykset kuuluvat self help -osastoille ja voimaannuttaviin seminaareihin ja elämästä-läpi-vastoinkäymisten-tyyppien puheisiin, tanssija voisi siis nipistää hymynsä pois.
Joskus näen kaupassa tai kirjastossa tai missä lie ihmisen, jolla on luuri päässä, ja hän hymyilee sitä saman kaltaista hymyä kuin tanssijakin. En ymmärrä. Joskus näen sen luurityypin sormien naputtavan ilmaa, tai kehon hiukan aaltoilevan enkä vaan voi ymmärtää. Miten se kehtaa?
Kauan sitten minä kehtasin. Ja naputin jalalla. Olin myös aivan varma, että ihan oikeaan tahtiin naputin ja ehkä ihan vähän nyökytinkin, siihen musiikkiin minkä minä oletin kaikkien kuulevan. Ehkä he sitten eivät kuulleetkaan? Ympärillä olevat ihmiset alkoivat, sanomatta sanaakaan, tuottaa mielipiteitä. Joku vaihtoi painoa jalalta toiselle. He alkoivat nojailla hyllyyn tai kaiteeseen tai penkkiin, missä nyt sitten olimmekaan. Huokailivat, kauhean raskaasti. Joku pudisteli päätään. Jos ei naputukseni ja nyökyttelyni vielä ollut ymmärtänyt loppua, alkoi tuijotus. Sen viimeisteli joku, joka tiputti suupieliä alaspäin, nosti leukaansa niin että katsoi minua pitkin nenänvarttaan, ylpeänä ja totisena kuin joku vahan tyypin rintakuva.
Paheksunta, se vyöryi ylleni, ja jos minä en sitä ymmärtänyt, niin äitini tai isäni ainakin ymmärsi ja sähisi minut aloilleni ja kuinka saa hävetä kun et osaa edes hetkeä olla nätisti.
Kilttinä lapsena lopetin naputtamisen ja nyökyttämisen. Kun liike loppui, hävisi myös musiikki.
Kokonaan. Pysyvästi.
Kopsahdus ovelle, se tuo minut takaisin. Lehden valokuvaajan pää näkyy ovenraosta. Kysyy kyytiä kuvauskeikalle, jollekin omalle keikalleen. Se tietää, että minulla on rahasta paha pula, joten tietenkin lupaa bensarahat ja ”vähän jotain limpparirahaakin”. Kuvaaja on nuorempi kuin minä, mutta silti jotenkin tuollainen, kuin. Kuin hän olisi sujut kaikkien kanssa, ja kaikki hänen kanssaan. Kuin olisi aina menossa myötävirtaan universumin virran kanssa.
Ärsyttävä.
Vielä ärsyttävämpää on se, että lupaudun lähtemään. Taas. Niin kuin minua muka kiinnostaisi joku perähikiän tallin toiminta, mikä on omassa kunnassaan äänestetty vuoden eniten iloa ja hyvää mieltä levittäväksi. Ei kiinnosta tallit, ei perähikiät eikä tuollaiset äänestykset. Sitä paitsi tuollainen ikuinen yltiöpositiivisuus on minusta yhtä tarpeellista kuin katsoa pääskysten lentoa taivaalla. Monesta se on upeaa ja mahtavaa, minusta se on ajanhukkaa ja niskaankin sattuu. Ajanhukkaa on myös hyvän mielen levittäminen. Ei se kuitenkaan tule mitään kautta takaisin, se antamasi hyvä. Aika harvalla nykyihmisellä oikeasti on kiinnostusta toisen auttamiseen, jos se täytyy tehdä vilpittömästi. Taka-ajatuksetta? Ehei, kyllä pitää itsekin siitä hyötyä!
Ehdin hetken vielä kirjoittaa sitä tanssijuttua. Päätoimittaja halusi siitä jotenkin luovan ja energisoivan ja pirskahtelevan ja voimaa luovan jutun. Just. Eikös ne energiat ja luovuudet tule ihan vain siitä että herää aamulla ja juo kahvia neljä kupillista kun vähemmällä ei pääse liikkeelle ja sitten vain pakottaa tekemään sen työn mikä on pakko ja sitten palkitsee itsensä illalla roiskeläppäpitsalla ja somettamisella? Minusta kyllä, nuo riittävät. Toki joskus laitan ruokaa itsekin ja kerrostaloyksiöni on suurin piirtein siisti, mutta ei sitä muuta jaksa. Ei kiinnosta. Ei huvita.
Typerä päätoimittaja tykkää aforismeista ja tahtoo että niitä survotaan joka puolelle
Hän kuitenkin maksaa ruokani ja lämpimän veteni, joten tutkailen aforismeja. En tajua näitä, en ollenkaan. Joku self help -kirjailija selittää, että täytyy tanssia kuin kukaan ei olisi katsomassa, rakastaa kuin sinuun ei koskaan sattuisi, laulaa kuin kukaan ei olisi kuuntelemassa, ja elää kuin taivas olisi täällä maanpäällä.
Hitto mitä sontaa!
Palaan siihen tanssijaeukkoon vielä, se Graham, mikä olikaan. Paljon löytyy videoita, vaikka jo kuollut ja kuopattu onkin. Puoli minuuttia pystyn yhtä katsomaan, sitten on etsittävä seuraava. Minusta nainen oli yhtä hyvä tanssija kuin sosiaalisen median keskustelut hillittyjä ja myötätuntoisia ja ystävällisiä.
Tämä nainenko siis oli niiden lauseiden takana, mitä aforismisivuiltakin löytää? Hänkö väitti, että tanssi on sielun salattu kieli? Jos noita videoita ja tuota tanssiksi väitettyä katsoo, päädyn vain yhteen lopputulemaan:
Hänen sielunsa kyllä oli sangen vinossa.
Kiukuttaa vielä automatkallakin. Valokuvaaja yrittää niitä näitä pientäpuhetta, ei kiinnosta. Ei kiinnosta silloinkaan, kun hän menee viljapellolle kuvaamaan sitä jonkun ylistämän tallin toimintaa ja niitä hevosia ja poneja ja ihmisiä. Oli se vissiin sopinut kuvaavansa jotain kakaroitakin. Aina parempi syy istua autossa luurit päässä. Ei lapsissa mitään vikaa ole, kunhan pysyvät näkymättömissä ja kuuloalueeni ulkopuolella. Tosin myönnän kyllä, nykylasten äidit ovat pahempia kuin penskat itse. Jotenkin luulisin heidän pitävän omista jälkeläisistään enemmän kuin mitä siitä tiuskimisesta ja väheksymisestä voi päätellä. Mutta mitäpä minä lasten kasvattamisesta tiedän, en, en halua tietää enkä myöskään halua kokeilla itse.
Tulimme perille, kuvaaja meni jo. Minä istun autossa luurit päässä. Toimisi hyvin, jos ei olisi helle ulkona ja sauna sisällä. Pakko mennä ulos, vähän matkan päähän, varjoon. Luurit ovat päällä ja päässäni mutta vain siksi, että ihmiset luulevat minun kuuntelevan jotain. Saa olla rauhassa. Ja vastamelukuulokkeet, ne takaavat, että ihmisten melu pysyy poissa. Paitsi että näissä on ollut jotain vikaa, näissä luureissa, ja siinä miten kuulen ympäristöni. Joku säätö menee päälle ja pois ja päälle ja pois. Nytkin luurit piippaavat ja kuulen pellolta naurut ja puheen ja kiljahdukset. Ne piippaavat uudestaan ja kaikki äänet katoavat. Ei varmaan ole vaikea päätellä, kumman mieluummin otan.
Piip, maailman äänet. Piip, minä omassa umpiossani
Piippaaminen on hivenen ärsyttävää. Piippaus piippaukselta se hivenen kasvaa hiukan ärsyttäväksi, siitä kiukuttavaksi ja sitten onkin jo iso ärtymys. Repäisen luurit päästäni ja heitän ne menemään, sinne niiden viljojen sekaan, mitä viljoja ovatkaan. Nolottaa myöntää etten tiedä. Sen kuitenkin myönnän, että kauniita ovat, kullankeltaisia.
Vilkaisen sitä joukkiota, jota kuvaaja jollain tavoin hallitsee. Tai enpä tiedä. Tuntuu tuo poni- ja hevosmäärä ja ihmiset olevan sellainen joka puolelle räiskähtelevä joukkio. Kuin ottaisi isoon pensseliin vuorotellen montaa eriväristä maalia ja sitten sillä maalaisi ja välillä roiskisi pitkin seinänkokoista paperia. Se tunne heistä kaikista tulee ja kumma, se helpottaa oloani.
Pisteet kyllä kuvaajalle, pakko sanoa! Illan aurinko ja se viljapelto, ihmisten hiukset ja hevosten harjat ja tuuli. Äkäinen ja väsynyt ja yksinäinen saatan olla, mutta tyhmä en, enkä pystyyn kuollut. Pakko ei ole kärvistellä ärtymyksessä tai ankeudessa, se nyt vaan on vallitsevaa ollut jo kauan. Osaan myöntää kauneuden kauniiksi silloin kun sen näen ja nyt se kaikki joka puolelle levittäytyvä kaiken värinen maalaus, se on kaunis, sitä on jäätävä katsomaan.
Tanssi on sielun salattu kieli
Kävelen lähemmäs. Kuvaaja nauraa isoon ääneen eikä oikeastaan tunnu ohjaavan ketään minnekään. Välillä näen hänen lopettavan kuvaamisen, että saa pyyhittyä silmiään. Olkoonkin että universumin virrassa kulkeva, on hän siinä hetkessä ihan siedettävä. Katson sitä kaikkea, mitä hän kuvaa. Kesämekkoinen pieni tyttö, jolla on pitkät hennot hiukset, hän on sivummalla kuin muut. Ei puhu kenellekään, ei katso minnekään, on vain jossain omassa maailmassaan. Hiusten takuista päätellen hän ei viihdy peilin edessä. Pakko sille on hymähtää; en viihtynyt minäkään.
Takkutukkatyttöä jään katsomaan, hänessä on jotain vangitsevaa. Tyttö poimii jotain viljantähkän seasta, sulkee sen kämmeniinsä piiloon, nostaa kädet ylös ja avaa kämmenet levälleen. Vilkuttaa sille minkä päästi vapaaksi, mikä se sitten ikinä olikaan. Tyttö sulkee silmät ja keinuu puolelta toiselle, hypähtää ympäri, nostaa kädet kohti taivaan pilviä, maalaa sormienkärjillä isoja kaaria, pitää silmät suljettuina, jatkaa liikkumista, tanssiaan, hymyilee
ja nyt minä tiedän
mitä hymyilevät tanssijat näkevät suljettujen silmiensä takana; minä näen mielessäni sen saman minkä pieni takkutukkatyttökin
ja minä kuulen musiikin.
Mikä juttu tämä oikein on?
Mies joka eksyi taskuihinsa, novellikokoelmani. Vielä ja vasta unelmissani. Koska unelmat ei tuosta noin vaan täyty, eikä taitavaksi novellien kirjoittajaksi tulla tyhjästä, ajattelin keskiviikot omistaa näille pienille tarinoille. Tässä novellissa aiheeksi annoin ”tanssi”, ajatus siihen tuli todella rakastettavasta kuvauskeikasta ja Nietzschen aforismista: “And those who were seen dancing were thought to be insane by those who could not hear the music.”. Yksi tanssikuva on tuossa alla, se on totta ja oikea mutta kaikki novellissani on, no, tarinaa, eikä tuo kuvapostaus mitenkään liity tekstiin.
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna
Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan! (En tuputa en ahdistele enkä lähetä postia useammin kuin 2 krt/ kk!)
