Pitkät tissit ja suonikohjuja

Nyt on ilta, piti jo mennä nukkumaan. Ei silloin mitään kirjoiteta. Paitsi nyt. Pakko, ettei yö pyyhkäisisi mennessään tätä ajatuskudelmaani. Tosin joku jossain sanoi, että jos idea on muistamisen arvoinen, muistat sen uudestaankin. Joskus ainakin.

En ihan uskalla siihen luottaa, joten kirjoitus nyt, koska on niin olo, eikä tässä ketään.

Hyvin harvoin kekkuloin alasti. Eilen sen tein, suihkun jälkeen. Kuljin peilin ohi, jäin katsomaan. Myönnän, useastikin katson vatsaani, käsivarsiani, leukaani. Harvoin silloin kuulen kehuja, saati ylpeää ääntä, siltä omalta aina niin rakastavalta sisäiseltä ääneltäni.

Ehkä emme vain ymmärrä toisiamme, sisäinen kriitikkoni ja minä? Puhumme eri murretta?

Taitaa meillä olla tyystin eri kieli. Minä haluaisin sellaista lämmintä ja pehmeää italialaisranskalaistyyppistä puhetta, sanoja, mitkä sanotaan raukean lämpimänä sunnuntai-iltapäivänä, kun on syöty vatsat täyteen eikä ole mikään hätä minnekään.

Kriitikkoni, hän on hiukan eri maata. Seisoo hajareisin edessäni, kädet puuskassa rinnallaan, ja täräyttää lyhyitä ja erittäin selvästi artikuloituja saksalaiskäskyjä. Vaikka on kovin hentoisen oloinen naisihminen, silti tulee ääni voimalla, mikä ei jätä epäselvyyksiä sen suhteen, mitä hän on minusta mieltä.

Tuollaisen kanssa, elä siinä sitten.

Pitkät tissit ja suonikohjuja

Peilistä näkyi ihan nätit sääret. Olin ajellut minisiilin pois, pessyt päivän rönttääntymät ja likaviirut pois. Sääreni toki ovat noin metriä lyhemmät kuin vaikkapa Naomi Campbellilla, leveys ja koostumus lähempänä Pekka Puupään Justiinan kuin maratoonarin. 

Siniset spagetit, ihon alla? Ne, mitä kaikki enemmän ja isommissa seurueissa saunovat tytöt ja naiset ovat nähneet. Hilkka-tädin reidet, mitkä olivat kuin Lontoon metroverkoston kartta, vielä kohokuvioin piirrettynä, muistatko?

No ei nuo minun nyt spagetteja olleet, eikä koholla. Nuudeleita, ja kasaan tiputettuina. Tai levitettyinä ja vain vähän mutkalla, ehkä Helsingin metroverkon piirros? Tai ehkä nuudelikin on vähän paksu kuvaamaan niitä. Mikä siitä olisi vielä ohuempi?

Mitä lie, mutta olivat kivan värisiä (jos eivät olisi vinksahtaneita verisuoniasi…). Sinisiä, ja violetteja, niitä ne olivat.

Ja siis onhan ennenkin ollut, suonikohjuja. Mutta kun meillä on talvisin sen verran kylmä talo, ettei silloin kovin tule loikahdeltua nakusillaan, en ole moista ennen huomannut, en sieltä polvitaipeen takaa. Nyt ne muutamat konkarisuonikohjut olivat kutsuneet paikalle koko sukunsa, levittäytyneet. Osa kuin tutkimaan uusia reittejä ja pitkällekin, osa jäänyt heti siihen paikalleen.

Perkeleen etukamera

Yhden asian olen huomannut vahingossa, aina silloin kun se perkeleen etukamera on jäänyt kännykästä olemaan. Joka kerta se muuten on yhtä järkytys! Luulla kuvaavansa kaunista maisemaan tai kivaa kukkaa tai kissoja mutta aissaatana kun oma naama lävähtää näytölle. Ehkä vielä hiukan alakantilta.

Kovin koulu tulee jos heti aamusta näet itsesi. Avaat kamerasi, ajattelet kuvata auringon ensimmäistä sädettä verhossa, mutta ei. Sieltä se yön jälkeinen, hivenen pöhöttynyt naama tuijottaa. Ja siinä kun istun kamera kädessäni, kädet sylissäni, näen itseäni alakantista.

Kuvakulma, mikä harvemmin mairittelee yhtään ketään.

Kaulan ja kaksoisleuan kyllä näen tavallisestakin peilistä, mutta nyt, siitä kännykästäni? Siellä on leuanalus ja se hiukan roikkuva.

Kuka pirulainen sen sinne on jemmannut?

Herra Fazer? Ne 3kaverukset, mitä viime postauksessa ylistin? Neiti Poprilli? Taffelin jengi??

Mene ja tiedä, mutta siellä se on. Ihan ei vielä heilahtele, niin kuin kukkojen heltta, mutta suunta on epäilemättä just sitä kohti.

Rouva Paasikivi

Kolmas, mihin suhtautumista opettelen, ja minkä suhteen kommunikoinnilla minulla ja sillä saksalaistäräyttelijällä on vielä valtava työmaa edessämme, tai Grand Canyonin kokoinen railo välissämme…

…niin ja hei.

Ethän vedä tästä mitään sosiaalinenmediatyyppisiä päätelmää siitä, mitä pidän kyseisen maan ihmisistä?! En usko, että moista ajattelet, mutta sanonpa nyt kuitenkin. Tämä saksalaisasia on vain minun päässäni ja kyseessä on VAIN kieli ja se, miltä se kuulostaa minun korvaani, tarkasteltuna monien muiden kielien rinnalla.

Kolmas, minkä kyllä peilistä näen, on kolmipäinen olkalihas, se voi ja onkin monilla nostelevilla ja kantavilla ja siirtävillä ihmisillä hyvässä kunnossa. Ei haittaa vaiks ei eläissään olisi tehnyt sellaisia lihaskuntoliikkeitä kuin dippi tai kick back tai ranskalainen punnerrus.

Ojentajat, ne voivat olla hyvässä kunnossa siellä alla, mutta siinä päällä oleva, sepä se on.

Kaikki naiset tietävät allit, eikö? Alli Paasikivi rakasti hihattomia pukuja muttei sitä, miltä olkavarsi näytti. Niinpä saivat valokuvaajat ottaa mustaamissiveltimensä, ja kaventaa Alli-rouvan olkavarsia.

Kun siis peilin edessä ollessani nostan käden sivulle, näen kyllä ulkotyön muovaamat hartiat, mistä ihan tosi kovasti pidän, ja hauiksenkin hiukan piirtyvän, mutta kyllä sinne alapuolelle sitten jotain tipahtaa. Kättä kun heilauttaa, heilahtaa se mukana, palautuu liikkeestä hiukan hitaammin kuin mitä käsi.

Joku fysiikan lakihan siinä epäilemättä määrittää massan ja liikkeen suhteen, luulisin.

Yksi jumppareistani kommentoi taannoista kirjoitustani, missä tätä samaa sivusin. Hän nauroi, ”Sinä et edes tiedä mitään alleista!!”. Kiitos, ja totta, toki voisi ollakin kuin sen Hilkka-tädin mahtavat olkavarret, mutta se ei nyt tässä ole pointtina.

Nämä minun roikkuvani ovat enemmän roikkuvat kuin ovat ennen olleet, riippumatta lihavuuskunnostani (käytetäänkö tätä sanaa ihmisillä? Eläimillä kyllä käytetään, joten itseni suhteen, voin käyttää.).

Mitä tässä nyt pohdin, on se muutos.

En vihaa kehoani, enkä halveksu sitä (en enää useasti ainakaan). Tämä ei ole mikään julkinen itseni herjaaminen, eikä myöskään millään tavoin vihjaa siihen suuntaan, että samoilla silmillä katsoisin muita ihmisiä.

En myöskään toivo, että kukaan suhtautuisi itseensä yhtä ankaralla tavalla kuin minä. Jos suhtaudut, yritä ajatella ja työstää itsesi pois siitä. Vaatii ihan hulluna työtä, sitä minäkin teen, paljon, siksi siihen peilin eteen jäin.

Muutos, kuten kirjoitin, muutos on se, mistä tässä on kyse.

Pitkät tissit ja suonikohjuja

Tämä on kyllä jo vanha juttu. Joka ikinen meistä muistaa sen tädin tai isoäidin, joka saunassa nosti uhkeat mutta niin riippuvat tissinsä olkapäälle, että pääsi pesemään sieltä alta. Hilkka-täti, olkoon hän taas esimerkkinä, kuka hän sitten ikinä onkaan. Onko tuo silkkaa legendaa?

Ei ole, minä muistan omat tätini, jotka tekivät just noin! Tissien nosto tuosta vyötärön tasolta, kädellä vaan, että pääsi pesemään alta. Tai saattoihan ne olla ihan luppanatkin, sen ei ole tässä väliä. Ajokoiran korvat, ei kait niitä ihan tyhjästä pidetä synonyyminä jo enemmän ikää keränneille rinnoille, mitkä ovat maksimissaan ehkä B-kupin kokoiset?

Tyttäreni tiesi jo pitkälle alle kouluikäisenä kertoa, että äidit tunnistaa ainakin yhdestä asiasta.

Niillä on pitkät tissit.

Jep. Mutta onnea on urheiluliivit, mitkä aikaansaavat illuusion muusta kuin roikkuvasta. Tissiliivit ajavat saman asian mutta oi niin paljon epämukavammin. Liivit tai toppi, niitä yhdistää sama asia, täytteen lisäksi.

Voi sitä totuuden kurjaa ketaletta, kun liivit ottaa illalla pois. Siinä se taas totuus taas valahtaa kohti maata.

Valahtaa. Kirjaimellisesti.

Kolmen lapsen imetykset silloin vajaat kakskyt vuotta sitten, ja ihan vaan painovoima. Ei se muuta tarvitse?

Kaikki, mitä peili minulle kertoi, sitä ei ollut kolkyt vuotta sitten.

Kaikki, mitä näin, ei niistä kukaan ole minulta kysynyt minulta. Ei ole tiedustellut, että tahdonko tissit, minkä alle saa sen kuuluisen kynän jemmaan. Tai että suonikohjuja. Tai kaulan heltan. Tai suupielet, mitkä valuvat nekin kohti maata, tehden minusta ihan kamalan vakavan oloisen. Toisaalta, hyvä että tekee, saan pakottavan tarpeen hymyillä joka kerta kun näen pitkänaamaisen itseni. Hymy on aina hyvästä, vaikka väkinäinen olisikin.

Pitkät tissit ja suonikohjuja – Käsikädessä itsenäistyvien lasten kanssa

Tässä on nyt ongelma. Tai siis hämmennyksen aiheuttaja. Hyvin hidas olen ymmärtämään, ehkä se siis tekee tämän hahmottamishaastavuuden? Ongelma on se, että kuljen itseni jäljessä, ehkä noin vuosikymmenen.

Lapsemme ovat jo isoja. Yksi muutti yhteen seurustelukumppaninsa kanssa, juuri tänään kertoi. Toinen on tehnyt oikeita töitä, kohta valmistuu koulusta. Kolmas on saanut toisen asteen koulutuksensa pakettiin ja ollut työelämässä jo hyvän tovin.

Kaikki ovat itsenäistyneet ja pärjäävät juuri nyt mainiosti.

Jossain vaiheessa oli riemu kertoa lasteni iät, aina sain kuulijan hämmästyneen ilmeen. Selvästi hän laskeskeli ikääni, että olenko teininä synnyttänyt.

Täytyy myöntää, että ilmeisesti kehossani näkemäni muutokset ovat myös kasvoissani? Toki ovat, ei lasteni iästä keskustelu enää viime vuosina ole aikaansaanut moista hämmennystä.

Minun siis kuuluisi olla aikuinen, koska lapsenikin jo sellaisia ovat, tai ainakin juuri ja juuri ylittäneet aikuisuuden kynnyksen. Minä olen jo vankasti keski-iän puolella, ainakin jos tissejä ja kohjuja ja painovoiman vaikutusta miettii.

Ymmärrän, että painovoiman vaikutus vaikuttaa. Nuoristahan sen näkee. He eivät nuoret ole täällä tallanneet vielä niin kauaa, eivät he ole näin painuneet kohti maata. Valuneet.

Juurtuneet.

Oi oivallus, mistä on pakko ottaa koppi!! Sitäkö se siis tarkoittaa, se maasta sinä olet tullut maaksi sinun pitää jälleen tuleman? Kuin hitaasti sulava lumiukko me valumme takaisin maahan? Sitäkö se on? Ensimmäisinä naisilla valuvat tissit, sitten allit, pyllyt. Hiljalleen kaikki muukin mikä on vain löyhästi kiinni, eikö??

Miehillä? Korvat, ainaski. Tiedän siitä, että olen ollut parturi-kampaaja, ja puhunut tästä useamminkin herran kanssa.

Pallit myös!

(Anteeksi, lensikö juomat näytölle? Toivottavasti naurun eikä tyrmistyksen takia…)

Tiedän, koska kuulun sukuun, joka on saunonut paljon ja yhdessä. Olen myös osallistunut usean sukupolven kokoontumisiin, missä saunottiin paljon, kaiken ikäiset yhdessä, tietenkin ilman uimapukuja.

Miehillä siis pallit ja korvat, ainaski. Vatsanahka, silmäpussit, mitä muuta? Vai olenko väärässä?

Lentävät nuoret ja juurtuneet vanhemmat

Lähdin kirjoituksessani siitä, miten olen kehittänyt sinililoja reittikarttoja jalkoihini. Siitä, miten olen alkanut roikkua, sieltä ja täältä. Kuinka olen kävelevä esimerkki siitä, mitä ikääntyville naisille tapahtuu. Tiedän, miten ihoni löystyy ja menettää kimmoisuutensa, miten meillä naisilla rasvakerros lisääntyy ja lihaskudos vähenee.

Valumisesta pääsin maan vetovoimaan, siihen, miten me hiljalleen juurrumme. Siitä nuoriin ja kykyyn lentää.

Nuoret lentävät. Asenteissaan, teoissaan, konkretiassaan, unelmissaan. Jos he ovat päässeet hyvin ja turvallisesti irtoamaan, itsenäistymään, he eivät ole sidottuja oikeastaan mihinkään. Siksi he voivat ja uskaltavat miettiä ja toteuttaa muutoksia aivan eri tavalla kuin me juurtuneet.

Harmi kyllä, ei tuo pelkkää riemua tuo mukanaan.

Lentäminen voi joskus viedä liian kauas. Ei enää pääse takaisin lähtöpisteeseen. Joskus lentoon lähettäjänä on aivan väärä syy, tai taho. Joskus nuori tahtoisi jo laskeutua, mutta milläs hän laskeutuu kun ei tiedä minne, tai on yksinkertaisesti liian kevyt päästäkseen alas.

Jos ei kukaan näytä laskeutumisvaloja, tai majakkaa, tai anna edes reittiohjeita välietappiin, on kamalan vaikea suunnistaa, tai palata. Silloin voi unohtua, mistä lähti ja mikä silloin oli. Kuka oli.

Nuoret kokevat välillä suurtakin kipua siitä, kun eivät tiedä missä ovat ja minne kuuluvat, ja käsittääkseni tämä näkyy näinä maailman aikoina selvemmin kuin koskaan. Tiedän ja muistan tämän vielä itsestäni, parikymppisenä oli vaikeaa, kun ei tiennyt yhtään mistään mitään.

Jos voi lentää, ei täysin ole juurtunut.

Mitenkä kääntäen?

Tarkoittaako se sitten sitä, että jos on täysin juurtunut, on tuomittu pysymään siinä yhdessä ja ainoassa paikassa?? Ei voi koskaan muuttaa mitään, siinä sitä sitten jököttää kuin muurahainen siirapissa, maan kiskoessa puoleensa?

No hyvänen aika ei. Ei tietenkään tarkoita!!

Juuret

Juurtuneena voi lentää aivan yhtä lailla, voi muuttaa, voi muuttua, voi vaihtaa suuntaa. Mutta jos ja kun olet juurtunut, tiedät sen paikan, minne voit aina palata. Tiedät perustasi, pohjasi, toiveesi. Realiteetit, niitä voit uhmata aivan yhtä lailla kuin nuorenakin, nyt vain tolkkupäisemmällä, vähemmän repivällä tavalla.

Juuret, ne sen tekevät. Meillä vanhemmilla ne on, tai pitäisi olla, ja ne sitovat meidät kiinni maahan, päiviin, siihen paikkaan, siihen hengenvetoon mitä juuri nyt hengitämme.

Tämän nyt tässä sanottuani, se ehkä auttaa minua pääsemään hiukan lähemmäs sitä sisäisen kriitikkoni saksalaisdaamia, kaikkine alleineni, leukoineni, kehitteillä olevineni metroverkkojalkoineni.

Ehkä sisäisen kriitikon äänin pehmenee? Sitä kautta minun keskikehoni lihakset tiukkaantuvat, selkäranka venyy pidemmäksi ja leukani nousee?

Kun minä ryhdistäydyn, henkeni kulkee vapaammin ja ajatus myös. Silloin minä kannan itseni ja silloin hän muuttuu suopeammaksi. Joka kerta.

Kun minä kannan itseni, juureni kaivautuvat vielä syvemmälle jalkojeni alle jolloin sen saksalaispäsmäröijän ääni alkaa olla jo pehmeää, lupsakampaa. Ei ole enää mahtavaa Grand Canyonia siinä välissämme, minun ja minusta ei pitävän itseni välissä, vaan olemme kasvokkain. Voimme vaikka kätellä.

Ehkäpä hänen rivakka kättelynsä jättääkin allini heilahtelemaan vielä puoleksi minuutiksi jälkeenpäinkin, ei se harmita. Naurattaa vaan.

Ja tästä juurissa on kyse.

Minun juureni auttoivat eilen edes naurahtamaan ja hengittämään syvemmin, vaikka kovin teki kipeää ajatus siitä, ettei mikään ole pysyvää, lapset ja nuoret kaikista vähiten. Joku hieno aforismi jossain sanoi, että lapset ovat vain lainassa, että pidä hyvää huolta niin kauan kun siinä luonasi ovat, niin hyvää huolta kuin sillä hetkellä ikinä vaan pystyt.

Tänään juureni muistuttivat minua, peilin ohi kulkiessani, niistä alleista, mitkä jäivät heilahtelemaan sen sisäisen kriitikkoni kättelyn jäljiltä. Sen myötä muistan ryhdistäytyä ja kantaa itseni, mikä nyt just kuulostaa vankalta ja vahvalta suunnitelmalta.

Ja nämä ovat JUST siitä, mitä juuret parhaimmillaan tarjoavat.

Ajastasi kiittäen ja kumartaen

Minna Alaspää

P.S. Koska ihan aina en vielä ajatuksiani saa näin hyvään suuntaan kääntymään, kyselenkin tässä, tahtoisiko joku löytää aikaa kirjeenvaihdolle?

Tiedän, kysymys on NIIN so last season, mutta kysyn kuitenkin. Joskus ihan kovastikin kaipaisin vertaistukea, tai seuraa, tai ihan vain elämänmakuisia ajatuksia. Haluaisin kirjoittaa käsin ja myös saada kirjeitä (olkoonkin että luottoni Postiin on surkea…).

Löytyykö ketään? Laita viestiä whatsupilla 050 5940168, tai minna (a) paivakummunminna.fi. Saa sinne laittaa viestiä muuteski, tai kommenttia, tai toiveita!