No siis en minä kyllä tiedä. Ja vaikka väittäisinkin, että kyllä, kertoo, uskoisitko minua? (Sitä paitsi mikä on kaikki, mitä tarkoittaa että voiko kuva kertoa kaiken??)
Toki voi olla, että kirjoitan tätä aivan vääränä päivänä.
Eilen sain itseni lietsottua lähes villinvapaaseen paniikkiin. Ei ensimmäinen paniikki, mutta ensimmäinen kerta kun panikoin mahdollisesta jäykkäkouristuksesta. Mutta totta, viimeisimmät omakuvakuvaukset olivat ensimmäiset, missä… no ei, nyt huijaan.
Jäykkäkouristuksen tuottava Clostridium tetani elää maassa, ja maassa olen kyllä könynnyt aiemmissakin kuvauksissa. Eiranrannan merivettä, tai juhannuksen saunanlauteita, tai omenapuussa roikkumista, tai kivellä istumista lukuun ottamatta olen istunut tai maannut maassa.
Sitä paitsi johan tuo meidän puukuuri on mahdollinen paikka saada jäykkäkouristus, jos sattuu sohlaamaan klapihommissa. Että ei siihen tarvita sitä romukuoppaa, missä kuvasin viime sunnuntaina, 22. lokakuuta, minun 43. sunnuntaikuvaukset.
Ja se paniikki siis lähti liikkeelle kaulastani. Ihmetys siitä, millainen lihasjumi siihen iski kuvauksia seuraavana päivänä. En kyllä ymmärrä, miksi tämänkertainen lihaskireys tai -kramppi nyt olisi erilainen (olkoonkin, että se oli ensimmäinen kaula-niska-hartian peittävä).
Eipä ole tainnut takakylki vieläkään päästä toipumaan, kun joka sunnuntai tarvitsee tämän naisen johonkin suuntaan vääntyä tuolla kylmässä ja/tai viimassa. Alaselkä on ikuisuusjumissa, ollut koko vuoden. Pää ei käänny, niskassa kirskuu, jatkanko vielä?
Valokuvia? Taidekuvia? Taiteen takia tarvitsee kärsiä?
Niinkö se meni?
Minä väitän, että toisin päin.
Kun kärsin, kipuilen, itken, voin huonosti, olen jossain syvällä omassa synkkyydessäni (mihin tällainen kaksisuuntainen aina toisinaan, hyvästä lääkityksestä huolimatta, vajoaa), niin silloin omakuvassani on enemmän. Siinä on paljon, se on vahva, se repii, se vaikuttaa ja NUO ovat kaikki taiteelle ominaisia.
Taide jättää jälkensä ja tunnetilansa katsojaan ja se todellakin sen jättää ainakin tähän tekijäänsä. Olen aivan kuutamolla. Itkuinen, nauruinen, uuvuksissa, niin kehosta kuin mielestäkin.
Sitä tarkoitin kun sanoin, että tämä voi ehkä olla huono hetki näyttää kuvaamiani kuvia, ja yrittää selittää niitä. Olen edelleen täysin ja totaalisesti vielä siinä viime sunnuntain kuvassa. Se on vahvin ikinäkoskaan tekemäni kuva, siinä on valtaisa sanoma ja sillä on just niin paljon merkityksiä ja tulkintoja kuin katsojia tulee olemaan.
Ehkä tämä erittäin hidas palautuminen tulee siitä, kun ylipäänsä tajusin, mitä kaikkea edeltävät sukupolvet ovat metsän jätekuoppaan heittäneet. Ehkä se tuli siitä, kun pitkän aikaa olin täysin sanaton, kun yritin miehelleni selittää, mitä kaikkea tunsin ja ajattelin, sitä jätemäärä katsellessa. Siihen tuli mukaan itkua ja sekopäistä naurua, ja halu kolkata itsensä omalla kamerallaan varsinkin silloin kun ymmärsi, että siellä on kuvattava, kaiken sen äärellä, vaikka ajatus oli erittäin epämiellyttävä.
Samankaltainen olo oli silloin, kun tajusi, että kun stadissa olen, on siis kuvattava niin että kahlaa meressä.
Inhoan muiden sotkujen siivoamista ja inhoan merivettä ja kas, kelpo kuvia tuli romukuopassa ja meressä ollessani.
Huokaus.
Voiko kuva kertoa kaiken?
En ajatellut tuota asiaa tuolla tavalla, kun tämän projektin itselleni loin. Ajattelin silloin, että tahdon oppia sitoutumaan pitkään projektiin, mitä en ole ikinä osannut. Ajattelin, että tahdon näyttää sinulle sään, ja luonnon, ja kertoa naisen kehosta. Olen tästä kirjoittanut aiemminkin tänne blogiini, alla olevasta kuvasta kun klikkaat, pääset lukemaan tuon postauksen!
Vasta jossain vaiheessa matkan varrella aloin pohtia, miksi kuvan editointi, jälkikäsittely oli niin saatanan vaikeaa. Pitkään meni, ennen kun ymmärsin, ja samalla editointi muuttui aina vain vaikeammaksi.
Tahdoin työntää niin paljon asiaa yhteen kuvaan, ettei ollut mikään pikkujuttu, miten kuvan käsittelee. Toisella sävymaailmalla se kertoi jotain aivan muuta, toisella taas juuri sitä, miltä minusta siinä hetkessä tuntui. Kuvan aiheella, sommittelulla jne voi kertoa pienenpienen osan, mutta vain se oikeanlainen editointi pääsee kertomaan niitä syvempiä tasoja, niitä mitä ei ihan heti kuvasta saa luettua ja nimenomaan niitä, mitkä jättävät jälkensä ja ajatuksen siemenen katsojaan.
Voiko kuva kertoa kaiken? Ei voi
Tai no höh, mistä minä sinulle osaan antaa vastauksia? Käy itse kurkkaamassa kuvia ja pohdi, onko niillä jotain syvempiäkin merkityksiä, vai ovatko ihan vain kuvia säästä ja maisemasta ja naisesta. Niissä ei ainakaan vielä ole kuvien nimiä, joten joudut oikeasti vain katsomaan kuvaa. Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset minun kuvasivustolleni.
No mitä kuvat sitten kertovat?
Osa ihan vain näyttää, miltä se hetki näytti, ilman yhtään sen kummempia merkityksiä. Koska vuoden mittainen projekti (minimissään!) niin voin näyttää, miltä sama paikka näyttää eri vuodenaikana. Näissä kuvissa on tasan puoli vuotta välissä; saapaskuva on kuvattu kevätpäiväntasauksena ja syksykuva syyspäiväntasauksena. (Saappaat olivat suuren idolini Minna Canthin kunniaksi!)
Tämä alla oleva kolmikko on ihan kelpo kuvia, niitä kaikkia yhdistää se, että ajattelin jäätyväni pystyyn just nyt tai oikeastaan jo edellispäivänä. Kuvat ovat nimeltään Frozen to the Bone I ja II ja III. (Hiukan kyllä kärsivät, että survoin ne kuvakoosteeksi, näet nämä yksittäiset kuvat siellä kuvakansiossani!)
Ihan tositositosi mielelläni soisin, ettei enää yhtään enempää Frozen to the Bone -kuvaa tulisi, koska, no, helvetin kylmää kyytiähän nuo kaikki tarjosivat. Pahoin kuitenkin pelkään, koska tässä nyt vielä on koko marraskuu ja koko joulukuu edessä, nämä kolme saavat lisää jäätyneitä seuraansa.
Frozen to the Bone I – Projektini 3. kuva, otin sen 15.1. ja tuohon meinasi hyytyä koko projektini. Edelleenkin tuo on ainoa, jonka jälkeen palelin kolme päivää, osin oman huonon vaatevalintani takia. Tuossa oli -1 astetta ja tuuli yltyi myrskyksi ja tokihan se räntä auttoi myös. Kaksi minuuttia olin vaatteetta. (Sen jälkeen kolmen päivän ajan vähintään kolme vaatekerrosta oli päällä enkä eläissäni ole palelutärissyt sisäisesti.)
Frozen to the Bone II – Projektini 9. kuva, otin sen 26.2 puoli yhdeksältä, tunti auringonnousun jälkeen. Oli aivan helvetin kylmä, pakkasta 8 astetta ja pohjoistuuli 6 m/s plus kovat puuskat. Tuollainen sää saa reidet sinertämään todella vikkelään, se oli ensimmäinen syy harkita siluettikuvaa. Toinen syy oli se, etten halunnut näyttää itseäni kunnolla, koska karkit ja suklaa olivat maistuneet. Turvonnut, pönäkkä, just sellainen, millä sain itseäni tökittyä vahvasti. Muistelisin, että selitän tämän auki siinä aiemmassa postauksessani, mutta ainakin tuo selittänee:
Frozen to the Bone III- Projektini 41. kuva, otin sen 8.10. Edellisaamuna oli myrskytuuli ja rankkasateet, onneksi tuossa oli enää se myrskytuuli. Mutta luoteesta 6 m/s ja +3 astetta, voin kertoa, etteivät edes nuo pidemmät villasukat lämmittäneet…
Onko näitä kuvia jossain muualla?
On. Insta on minun ensisijainen julkaisupaikkani. Toisista kuvista ja kuvaustuokioista olen tehnyt instaan reelsejä, keloja, alla olevia kuvia klikkaamalla pääset katsomaan instan kelat! (Jos et vielä ole instassa, niin äkkiäkös sinä tilin sinne laitat pystyyn, niin pääset katsomaan nämä pöhköilyt.)
Kuva nro 15., otettu 9.4., kun hanhet tulivat ja kas, tässä kävi ihan silkka tuuri, että sain ne mukaan kuvaanikin!
Koska kuvat otetaan siellä, missä minä olen, oli 24. kuvaukset stadissa, 11.6. Vaikka en yhtään pidäkään vedestä, oli tuo +16 merivesi ihan siedettävä, olkoonkin, että aikas hyvän tovin käytin aikaa parhaan kuvan metsästämiseen. Tuolla oli hyvin vahvana ajatus ”Ennen en lähde pois, ennen kun on täydellinen kuva otettu!”.
Se tuntuu olevan mukana edelleen tuo ajatus, ainakin viime sunnuntaina oli, kun pakotin itseni menemään istumaan sinne romukuoppaan, vuosikymmeniä siellä lojuneiden romujen reunalle. Ajatus, mitä inhosin ja mikä ällötti (ja siitä se pienipieni ventti tuli takareiteen, mistä se jäykkäkouristusajatus, mistä tekstin alussa kerroin…).
Mutta siis aamunkoitteen Helsinki on AINA yhtä ihastuttava ja rakastettava. Tuon kuvan otin kello 6.28, ja rannan hiljaisuus oli syvä, ja rauhoittava. Tuossa oli edellispäivänä ollut raskas asiakaskuvaus, että hiljaisuus tuli tarpeeseen. Tokihan ammattivalokuvaaja kuvaa sitä mitä sovitaan, mutta toisten ihmisten seura antaa paljon voimia ja toisten, no, sitä sitten vähän useampi päivä tarvitaan, että löytää taas itsensä ja naurun ja riemun.
Minä pidän tuosta reelsistä kovasti. Ehkäpä se vaikuttaa, että musiikkina siinä on Norah Jones, jota kuuntelimme lasten kanssa paljon, silloin reilu vuosikymmen sitten. (Kuvaa klikkaamalla pääset instan puolelle!)
Haluaisin vielä esitellä kaksi kuvaa
Projektini nimi on Vain villasukat pysyvät, ilman mitään muuta. Tuo yllä oleva saapaskuva oli yksi poikkeus, tämä kuva on toinen. Tuo on 17. kuva, se on otettu 23.4., jolloin kevät tuli rytinällä! Aamulla oli -2 astetta, päivällä +13. Tuo oli ensimmäinen kerta, jolloin en saanut tehdä nuotioita kuvausten jälkeen, ruohikkopalovaaran takia, ja siksi kuvassa näkyy nuotiopaikkani. Nuotio oli ollut iso osa näitä kuvauksia, ja oli oikeasti haikea olo, kun ei saanut lämpimän mehun ja pullan seuraksi aina niin rauhoittavaa nuotiota.
Toisaalta, puolensa ja puolensa, taisi olla ensimmäiset kuvaukset, kun pysyivät sukat täysin kuivina…
Tämän postauksen viimeisenä kuvana yksi niistä kuvista, mitkä koen merkityksellisiksi, hyvin yllättäviksi kuviksi
Tämä on 35. kuva, otettu 27.8. Tuosta seuraavalla viikolla minulle oli sovittu mammografia ja ultra rinnan patin takia. Tuossa kuvatessa mieli oli vahvasti huolessa. Ei minua huolettanut syöpä, tai hoidot, tai kuolemakaan. Eniten surin sitä, kuinka rakkaan elämän ja ihmiset menettäisin, jos nyt jo joutuisin täältä lähtemään.
Tämänkin kuvauksen, niin kuin jo keväästä lähtien, kuvasin kameran itselaukaisimella. Yhdeksän kuvaa, ja sitten takaisin kameran luo painamaan laukaisinta. En tiedä, mitä kuvista etsin, en kertaakaan ole varsinaisesti tiennyt, enkä sitä tuossakaan tiennyt. Silti käsien paikat, katseen suunta, kaikki muovaantuivat hiljalleen kun aina kävi kameran luona katsomassa kuvat. Kun kuvan näki kamerasta, ymmärsi, miten omat kädet olivat hakeutuneet, ja se toi rauhan.
Tiedän, kuulostaa tyhmältä mutta mitä väliä. Minä löysin rauhan tuosta kuvaustuokiosta, rauhan ja ymmärryksen. Toinen käteni oli hakeutunut pitämään kivestä kiinni; kivi, maa, Äiti Maa, luonto, ne pysyvät paikoillaan vaikka minä olisinkin tipahtanut sairauteen. Toinen käteni piti kiinni siitä rinnasta, missä ei pattia ollut. Tiesin, että se pysyisi, vaikka toinen jouduttaisiinkin leikkaamaan. Kehooni voisin luottaa, se jaksaisi hoitojakin just niin kauan olisi tarkoitettu.
Rauha, sen löysin tuossa, ja sitä mitä ilmeisimmin tuki se, että editoin kuvan hiukan järeämmin, eri sävyiseksi kuin miltä tuo +14 ja sateinen sää ja maisema oli.
Pakko mainita, että no toki!
Enhän voi olla ylpeilemättä olkavarteni lihaksilla, mitkä tuossa mukavasti näkyvät, kiitos vaan ihan hullun kovien treenikavereitteni, minun omien tyyppien, kakskymppisten Vernerin ja Viljamin! Täytyy myöntää, että nyt kun yritän miettiä, oliko fitnesskilpailuaikanani 2000-luvun alussa yhtä kovaa treeniä, täytyy myöntää, että enpä tainnut silloinkaan noin kovaa punttia tehdä.
Tiukkoja kundeja, pistävät mutsinsa tiukille!!
Kuvia on nyt otettu siis 43. Tässä oli vain muutama, teen viikon välein postauksen, missä tavalla tai toisella kuvia esittelen.
Kiitos jos/kun jaksoit tänne asti, ajastasi siis kiittäen
Minna
Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan! (En tuputa en ahdistele enkä lähetä postia useammin kuin 2 krt/ kk!)
