Ei sinänsä, että olisinkaan odottanut, että yksi kokonainen vuosi olisi tasaista, tai edes toivonut. Mutta tänä vuonna ehkä kipeimmin kuin koskaan sain tuntea sanonnan ”Pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet.” ja toisaalta vanha ystäväni (?) kaksisuuntainen taas rysäytti.
Kesän helteet eivät nekään olleet täysin sivustakatsojina kesäni kärvistelyissä, olkoonkin, että tarjosivat kuvaustuokioita, mitä ei ollut mikään kiire lopettaa.
Alastomana hellepäivän aamunkoitteessa on snadisti eri asia kuin pohjoistuulessa lumisateessa tai villasukat litimärkinä tai kaatosateessa…
Joku kysyi, miten päätän kuvauspaikan.
Vastasin, että en oikein tiedä.
Se, miten ajattelin tämän kuvausprojektini, silloin alkuvuonna, ei se enää ole pätenyt sitten niiden lopputalven kipeiden aikojen jälkeen.
Ehkä lähimmäksi oikeaa vastausta pääsen kertomalla, kuinka eilen tauon jälkeen kävin taas kävelyllä tuolla omalla vakiolenkilläni. Kylän pieni uimalampi oli loskan peitossa, pinnalla sellainen tasainen vaaleanharmaa peitto. Ei jäätä vaan loskaa, tai lunta.
Taitelijasieluni ilmoitti, että tuossa kuvataan nyt sunnuntaina, jos vain on samanlainen näkymä silloinkin.
Eikä se taiteilijasielu minulta kysy. Ei tietenkään. Tietää, että ilmoittaisin inhoavani vettä ja jäistä sellaista varsinkin, mutta hittolainen kun se tietää, että pidän sen ideoista.
Taitelijasielu, alitajunta, luova puoli minua, miksikä sitä nyt sitten ikinä tahtookaan nimittää. Sekopäähän se oikeasti on, ilmoitti sen lammen lisäksi myös puron, niin että seison purossa.
Jos antaisi luvan huolehtia, miettisin kyllä mitähän tästä koko projektista vielä tulee, tai näistä viimeisistä yhdeksästä kuvasta, nyt kun on noita järkälemäisiä kuvia tullut muutama, romukuoppakuva ja se ”Elävältä haudattu” ja itse asiassa se viime viikonkin kuva, minkä mustelmat ovat edelleen kyljissäni, sen jäisen kynnetyn pellon jäljiltä.
Yhdeksän kuvaa jäljellä.
Jestas, ajattele! Tein tämän homman, koska en osaa mitään pitkäjänteistä, isoa projektia.
Nyt on neljätkymmenetneljät kuvaukset jo tehty.
Yhtä kuvaa eräs kuvaaja luonnehti valokuvataiteeksi. Toisesta kuvasta eräs taiteilija sanoi, että pimeys ulkona on syvältä, mutta taiteessa pimeä, tai pieni valo, on hienoa. Monikin on romukuoppakuvaa sanonut vaikuttavaksi.
Vetää joteski hiljaiseksi.
Ei, en ole vielä varsinaisesti esitellyt tuota romukuoppakuvaa. Se antaa minun jo olla vapaammin, hengittää syvään, näin puolitoista viikkoa sen kuvaamisen jälkeen MUTTA en siitä vielä oikein voi, tai pysty, tai halua, ainakaan mitenkään kauhean analyyttisesti. Se ei enää ole ihoni alla, enkä ole vereslihalla, mutta silti, herkillä olen, edelleen.
Se romukuoppakuvani, se pääsi lehtiin!
Tuo romukuoppakuvaus, kuva numero 43, oli vahvasti mielen päällä edellistä postaustani, ensimmäistä kuvaesittelyä tehdessäni. Pääset sen lukemaan tuolta: Voiko kuva kertoa kaiken?
Alkuvuonna oli kaikki vielä hyvin, ennen kun alkoi äidin kipuilu, itsensä piiskaaminen, epävakaan minäni räyhääminen ja kameran pakoilu…
Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset instan puolelle katsomaan kelaa, minkä tein ensimmäisen kymmenen kuvauskerran jälkeen. Tuon reelsin musiikki edelleen vaan on niin hieno, toivottavasti saat katsoa äänet päällä! (Kela aukeaa uuteen ikkunaan.)
Eikä haittaa vaikka olisit aivan pihalla siitä mitä tämä kaikki on. Alla oleva kuva antaa pikaselityksen, ja tuota kuvaa klikkaamalla pääset postaukseeni, joka kertoo vähän enemmän.
Mutta siis takaisin alkuun
Omakuvaprojektin 1. kuva, 1.1.2023 kello 9.51 (auringonnousu 9.37)
– 3 astetta, tyyni, kuiva
Vaatteetta n. 7 minuuttia
Painava oli puukassi kun sen metsään kannoin, huh! (Seuraavalla kerralla vein puolet vähemmän ja otin ahkion mukaan.) Mennessä ja kuvauspaikkaa etsiessä mietitytti tämän visioni järkevyys, ja hetken vielä kuvatessakin. Yllättävän helppoa kuitenkin oli olla alastomana (olihan se Minkkinenkin alastomana silloin omia kuvia tehdessään!).
Toisaalta kuvausten jälkeen nuotio, glögi, piparit, pilvien hidas liike, ne vastasivat kysymykseeni, antoivat syyn jatkaa projektia.
2. kuva, 8.1.23 vasta päivällä, kun aamulla oli muuta
-7 astetta, n.5 m/s, pilvinen. Lunta tuli hiljalleen, muuttui lumipyryksi.
Vaatteetta 6 minuuttia.
Oivalsin, että minulla voi olla hauskaa eikä minun tarvitse esittää fiinimpää tai pätevämpää, vaan voin vaan olla minä itse. Paras kuva oli se kun horjahdin taaksepäin ja alkoi naurattaa että sinnekö se akka humpsahtaa selälleen syvään hankeen…
En ole aivan varma nappasinko oikean pakkas- ja tuuliluvun tälle päivälle, muistelisin että kuvaukset olivat lupsakat, ilman valtaa palelua (tai sitten vain osasin löytää siitä kuusien välistä tuulettoman paikan).
Nuotio oli hämmentävän zen.
3. kuva, 15.1.23 kello 10.15 (auringonnousu 9.21) ja tästä kuvauksesta kerroin myös edellisessä postauksessa, oli osa Frozen to the Bone -kolmikkoa…
-1 astetta, 5–7 m/s ja yltyi myrskyksi, vaatteetta 2 minuuttia.
Erittäin raskas, vaikea, hidas ja epämiellyttävä sää niin kameran säätämisen, alastomana olon ja nuotiotuokion kannalta (varsinkin kun kerrastohousut unohtuivat sisälle eli nuotiolla oli vain paksu kostea haalari ihoa vasten).
Maisema oli ankea ja tuuli tuntui osuvan joka paikkaan ja iholle osuessaan räntä oli erittäin epämiellyttävää. Valitsin kuvauspaikkani sen mukaan, että saan mahdollisimman tummaa taustalle, että sade näkyy.
Kamera oli muovipussissa, mikä suojasi mutta hidasti testikuvien kanssa, kun piti siirrellä suojaa, että näki takanäytön. Lisäksi en viitsinyt märillä hanskoilla koskea kameraan, vaan paljain käsin otin testikuvat, mikä näkyy valmiissa kuvassa, sormet ovat kuin punaiset prinssinakit.
Kuvausten jälkeinen palelu kesti neljä päivää, alkuviikon jumpissa taisi olla kolme vaatekertaa päälläni, pipo myös, silti paleli.
Mutta kelpo kuva, kuitenkin!
4. kuva, 22.1.2023 kello 10.29 (auringonnousu 9.08)
– 5 astetta, ei tuullut, ei satanut. Täydellinen!!
Vaatteetta n.7 minuuttia
Kuura oli aivan mielettömän hieno! Kuvaamisen helppous, koska sää oli täydellinen (hyvä niin koska viime viikosta oli vielä traumoja). Kuvauspaikkaa mietin ja etsin hyvän tovin, että näkyisi mahdollisimman paljon kuuraa. Vaiks olikin helppo ja okei kuvata, silti sisään päästyäni istuin saunassa lukemassa kirjaa. Vasta kun oli jo 55 astetta, otin kerrastoni pois päältä…
5. kuva, 29.1.23 kello 9.22 (auringonnousu 8.52)
– 2 astetta, oli lounaistuuli mutta ei osunut tuohon kohtaan. Kaunis auringonnousu!
Vaatteetta 11 minuuttia, eikä vielä tuossakaan ollut kiire lopettaa.
Linnut lauloivat!!
Noin muutenkin sää oli täydellinen, oli helppoa olla alasti, ja kelvollisia kuvia oli useita. Tämä kuva, koska kertoi parhaiten millä tuulella olen, miten voin.
Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset katsomaan kaikkia tähänastisia (tämän ja edellisen postauksen) kuvia valokuvasivustoni kansioon! Siellä ne ovat paaaaljon parempilaatuisina kuin nämä ahtaalle rutistetut kuvapoloiset.
Seuraava postaus on aivan jotain muuta kuin tätä touhua, ensi viikolla sitten seuraava kuvaesittely. En ole vielä aivan varma, mitä kuvia tahdon sinulle näyttää. Vaihtoehtoja on aikamoinen määrä, isolla skaalalla tunteita ja ajatuksia ja kehonpainoja ja silmänalusia ja hauiksia ja fiiliksiä kyllä löytyy. Jos niitä niputtaisin, voisi otsikoiksi antaa Oi ihana rakas kevät! tai Salaa se taas tuli, tuo perkele tai Äidin tuska tai Elämäni kaksi vaikuttavinta kuvaa tai Aivan jotain muuta.
Joku noista, sen vuoro on ensi viikolla!
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna
Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan! (En tuputa en ahdistele enkä lähetä postia useammin kuin 2 krt/ kk!)
