Vivaldin Talvi ja allegro non molto -

Mieheni katsoi suoratoistopalvelun sarjaa. Siinä oli pätkä viulusävellyksestä. Tiesin, että se on Yksi Suurista Sävellyksistä mutta ei aavistustakaan mikä. Aikani etsin, monia hienoja teoksia loikin läpi. Kyllä hävetti, suuria teoksia vetäistä läpi ”Ai tää oli tää joo mut ei tää oo se mitä etin”.

Löysin. Antonio Vivaldin vuonna 1723 säveltämä neljän viulukonserton sarja Neljä vuodenaikaa ja siitä Talvi.

Se on kaunis. Niin kaunis. Pakahduttava, kaikkine sen vaihtelevine osineen.

Olen musiikin suurkuluttaja ja nimenomaan kuluttaja. Käytän heppoisammat kappaleet nopeasti puhki. Eilen tein kirveshommia, haloin klapeja pienemmiksi ehkä tunnin ajan, kuunnellen vain ja ainoastaan Vivaldin Talvea. Luupilla yhtä ja samaa ja silti.

Vielä tunninkin päästä ne muutamat kohdat nostivat ihokarvat pystyyn ja saivat kyyneleet silmiin.

Ne tekevät sen tänäänkin, aina vaan ja edelleen.

Se oli muuten metkaa, hakata halkoja, katsella lumisadetta ja välillä tiputtautua täysin musiikin sisään, kuunnella sen eri vaiheita. Mutta koska en voi vaan leijailla tehdessäni kirveshommia, ettei ohilyönnin myötä lyhene jalka tai irtoa sormet, jäin keskittymään vain musiikkiin ja siihen, kun lyön.

Yritin tyhjätä päätäni, kaikesta. Niin että olisi vain Talvi luureissani ja rauhallinen lyönti klapiin, ja seuraavaan klapiin, ja seuraavaan.

En tiedä onnistuinko, mutta tein oivalluksia.

Vivaldin Talvi ja allegro non molto

Kirjoittajana, joka helposti hukkuu lähteisiin, oli tämä(kin) kirjoitus aikamoinen. Kun etsin Vivaldin soittajille antaman ”allegro non molto”-ohjeen tarkoitusta, ymmärsin taas tehneeni sen, mikä on estänyt blogini säännöllisen kirjoittamisen. Tehnyt sen yhtä helpoksi kuin yrittäisi lakaisemalla saada lumet pois parinsadan metrin mittaiselta pihatieltämme.

Klapihommissa, ei kirves mene sen oksakohdan läpi helpolla, se on mahdotonta. Kannattaako siis hakata voimalla ja turhaan, vaan vain irrottaa kirves ja kääntää klapi tai halko toistepäin, ja kertalyönnillä saada se halkeamaan?

Olen kauhean utelias ihminen ja arvostan taustatyötä. Tämä on mielenkiintoista mutta silti, kirjoitin itseni jumiin, kaikkine Vivaldi-tietoineni.

Ihan v**n jumiin. Taas. Kirjoitin tylsää puisevaa TYLSÄÄÄÄÄÄ tekstiä taas, vaikka tiedän osaavani enemmänkin. Kirjoitan itseni jonnekin turhautumisen nurkkaan, kuin maalaisin itseni jumiin, ilman että osaan lentää pois sieltä nurkasta, märän maalin huoneesta.

Aina sen teen ja tein sen taas ja siksi tähän ihan pienesti sanon, että olen miettinyt itselleni jonkinlaista haastetta, miten saisin taas kirjoittamisen sujumaan ilman tätä… tätä…. ärsytyttävyyttä. Samanlaista haastetta kuin omakuvaprojektini, jolla sain kuvaajaminäni ja taiteilijasieluni havahtumaan hereille, olemaan, elämään. Sitä etsiskelen kirjoittajaminälleni.

Olenko jo keksinyt sopivaa haastetta?

En.

Kiukkuamisen jälkeen, kirjoita-deletoi-kirjoita-deletoi jälkeen päätin lopettaa Vivaldin elämän tiivistelmän kirjoittamisen ja laitoin taas Talven luureihin ja luupille. Jatkoin sen ”allegro non molto”-ohjeen etsimistä ja luulisin, että kerrankin löysin keskustelupalstalta tarvitsemani

”Allegro (quick) non (not) molto (much, very) is what Vivaldi hoped would be moving along, without appearing to be in too much of a hurry.”

Kulje joutuen mutta älä kiirehdi

En tiedä onko tuo soittajille sopiva ohje, mutta kelpo ohjeena sitä pitäisin itselleni, siinä, miten marraskuu ja joulukuu, nuo raskaat kuukaudet tulisi elää.

Mutta tämä marraskuupa olikin erilainen, suuntaan ja toiseen.

Tuntuu, ettei pimeä uuvuttanut niin paljoa. Oliko se siitä, että talvi tuli jo marraskuussa ja jumahti tähän? Forecan mukaan kylmän säätyypin syypäänä on Etelä- ja Keski-Euroopan välimaastoon jämähtänyt suihkuvirtaus, mikä toi pakkasen ja lumen ja jätti sen tänne. Sekö teki helpommaksi?

Tavallaan kyllä, tavallaan ei.

Puulämmitteisen talon omistajana minua hiukan hirvittää, kun jo marraskuussa on viittätoista astetta pakkasta ja siten tarve kovemmalle lämmittämiselle ja isommalle puumäärälle. Lumitöitä tekevänä, hiukan kehnon alaselän omaavana ihmisenä vähän ehkä mietityttää, mitenkä tämä tästä, kun jo nyt on lumihommia ja kipeä selkä.

Mutta lumi eristää ja tuo valoa.

Heti vaan kun tuli lunta, tein lumihommia. Ei lumen tai pihan takia, vaan siksi, että lumi eristää paremmin kuin meidän talomme olemattomat eristeet, talon peruskivet on nyt siis ympäröity lumella, minua ehkä reiden korkeudelle. Sisällä ei vedä enää niin paljoa, kiitos lumen.

Nyt on siis lämmintä?

No tuota. Nyt sisällä on enää siis seitsemäntoista astetta mutta se on laiskan lämmittäjän syytä. En muista lämmittää, tai en muista lisätä puita, tai en muista laittaa peltejä kiinni oikealla hetkellä. Oma syy siis.

Ja tämä marraskuu, sen eduksi katson kauneuden. Marraskuu harvoin on kaunis mutta nyt se kyllä oli, jestas että olikin! Kuura, lumi, kuun valo hangella, vaaleanpunainen taivas kuun noustessa, voi miten kaunis!

Oliko tämä marraskuu helpompi, ei uupunut valon vähyyteen niin paljoa kuin yleensä ihan vain siksi, että tämä oli ihan helvetin raskas marraskuu? Koska elämän yllättävyydet ja elämän katoavaisuus?

Marraskuu vei kaksi kissaamme

Marraskuun alussa yhdeksänvuotias Martta-kissamme sairastui ja lopetettiin. Marraskuun lopussa Sulevi lopetettiin. Kirjoitin kummastakin omat muistokirjoituksensa someen. Martta oli niin kipeä, että sen kohdalla päätös oli helppo. Sulevi ei vielä ollut niin kipeä, joten päätös oli vaikeampi tehdä, ja se ehkä heijastui kirjoitukseeni niin, että siinä, Sulevia kaivatessani, kirjoitin hienomman tekstin kuin pitkiin aikoihin.

Näistä pääset lukemaan kissojemme muistokirjoitukset (vievät facebookiin, aukeavat uusiin ikkunoihin):

Sulevi ja Martta

Samalla kun itkin ikävääni, kirjoitin koskettavan ja vaikuttavan tekstin, minkä myötä oivalsin jotain pientä niistä esteistä, mitä olen kirjoittajaitseni eteen kasannut.

Mitä tekstiin ja sen voimaan tulee, oli minusta huikeaa löytää tekstit, mitkä Vivaldi kirjoitti (kirjoitutti?) musiikkinsa maisemiksi. Tässä yksi Talven osuuksista:

”We tread the icy path slowly and cautiously, for fear of tripping and falling.

Then turn abruptly, slip, crash on the ground and, rising, hasten on across the ice lest it cracks up.

We feel the chill north winds coarse through the home despite the locked and bolted doors…

this is winter, which nonetheless brings its own delights.”

Kun tuota Talvea kuuntelin, siellä puukuurissa, kuulin siinä kaiken, mikä minun marraskuussani on ollut. Näin musiikissa kauniin maiseman, kuun, auringon, kimalluksen, mutta myös silkan harmaan ja synkän. Näin turhautumisen itseeni mutta myös ylpeyden saavutuksista, valokuvistani. Itkin, nauroin, tein kirveshommia, välillä vain istuin ja katsoin hidasta lumisadetta.

Hetkittäin tunsin itseni täydellisen sekopääksi, mutta en jäänyt sitä suremaan, vaan palasin musiikkiin. Välillä taas mietin, oliko Vivaldi yksi niistä lukuisista taiteilijoista, jotka elivät vaikean elämän ja kuolivat unohdettuina, mutta päätin selvittää asian ja kertoa siitä sinullekin.

Vivaldin tekstin vapaa suomennos:

”Kuljemme jäistä polkua hitaasti ja varovasti, peläten kaatumista.

Käänny sitten äkillisesti, liukastu, törmää maahan ja nouse ylös, kiiruhda jään yli, ettei se halkeile.

Tunnemme karkean pohjoistuulen talossamme, suljetuista ovista huolimatta…

tämä on talvi, joka kaikesta huolimatta tuo omat ilonsa.”

Kiitos Vivaldi, kaikki kunnia sinulle, joka osasit asettaa kaikki nuottisi hämmästyttävän kauniisti, oikeisiin kohtiin, täydellisessä liitossa kaikkeen muuhun nähden, tehdä sävellyksen, mihin en vaan voi ikinä kyllästyä. Olen kyllä ihan todella pahoillani, että sinä ilmeisesti olit aikalaistesi joukossa enemmän arvostettu viulistina kuin säveltäjänä, minkä takia sinä jouduit elämään elämäsi lopun ja kuolemaan sairaana, köyhänä ja olemaan täysin unohdettuna, kolmesataa vuotta.

Minusta kuitenkin huojentavaa on se tieto, millaiseen arvoon sinä olet noussut vuoden 1926 jälkeen, jolloin teoksesi lopulta löydettiin, ja ymmärrettiin, kuinka valtavan tuottoisa ja uutta keksinyt sinä olit.

Ehkä ihan vaan näin itsekkäänä ihmisenä olen onnellinen, että sinun sävellyksesi oli siinä telkkarisarjassa, mitä mies kuvaili todella oudoksi mutta niin hyväksi, ja mistä minä sen bongasin.

Koska sinun Talvesi, kaikki ne nuotit, sävelet, soinnut, soittimet, soittajat, ne kuvittavat minun marraskuuni, sanoittavat sen, miten minä kaiken näen ja etenkin miten tunnen. Kiitos Vivaldi, sinä osasit sanoittaa minun marraskuuni, täydellisen osuvasti.

Tiesithän, sinä lukijani, kuinka sinua arvostan, tiesithän sen?!

Ajastasi kiittäen ja kumartaen

Minna

Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan! (En tuputa en ahdistele enkä lähetä postia useammin kuin 2 krt/ kk!)