Van Goghin veli ja elämän painavuus -

Eilisen postauksessa pohdin Vivaldia ja sitä, oliko hän yksi niistä taiteilijoista, jotka elivät vaikean elämän ja kuolivat unohdettuina.

Vivaldi oli kyllä arvostettu, ja työllistettykin jo eläessään, mutta ilmeisesti ennemminkin taitavana viulistina kuin säveltäjänä. Tämä lienee yksi syy siihen, luulisin, miksi hänen sävellyksensä jäivät täysin unohduksiin.

Joten kyllä, valitettavasti Vivaldi kuoli sekä rahattomana että yksinäisenä ja unohdettuna.

Unohdettuna olivat siis hänen pienet juttunsa kuten vaikkapa Neljä vuodenaikaa. Se, kuten kaikki muukin hänen suuresta tuotannostaan löytyivät vasta 1920-luvulla, kaksisataa vuotta sen jälkeen, kun Vivaldi oli ne luonut. Niidenkin löytymiseen vaikuttivat suuresti sattuma, onni, ja ne ihmiset, jotka ottivat asian omakseen ja puskivat löytääkseen säveltäjäneron kaikki työt.

Kaksisataa vuotta. Tähän voi kernaasti nakata ”Hyvää kannattaa odottaa!”-sitaatin, tähän se sopii paremmin kuin niihin sympaattisiin kommentteihin, mitä mieheltäni tulee, kun tuskailen kirjoitusteni kanssa.

Aah. Kirjoitukseni. Kirjoittamiseni. Se sujuu täydellisen hyvin. Kuin… kuin…

Näetkö. En edes keksi tähän mitään vertausta. Toivotonta.

Tämä, kuten eilinenkin kirjoitukseni on yritykseni päästä läpi siitä hämmentävästä seinästä, mikä seisoo päässäni. Seinä, este, Kiinan muuri ennemminkin, tai Atlantti. Hämähäkkien armeija, tai kaikkien aloitettujen projektieni raakileet. Mikä ikinä onkaan, niin en ole sitä päässyt kiertämään enkä hyppäämään yli enkä kaivautumaan ali.

Tällä kertaa yritän leijua sen yli, antaa ajatusten mennä, ja niiden mukana loikahdella toiselle puolelle.

Joku helvetinperkele on päässäni, se estää kirjoittamiseni, sellaisen sujuvan, mikä olisi muutakin kuin vain kirjoita sana pyyhi se yli kirjoita puoli lausetta inhoa sitä ja pyyhi yli, mikä on jatkunut jo kauan.

Näissä kirjoituksissa, mitä aion nyt tehdä, näissä otan kiinni jostain, mitä edellispäivänä kirjoitin, ja siitä jatkan. Tajunnanvirtaa, mutta ei puhdasta, koska valmiissa tekstissä on ensimmäisen version päällä noin kymmenen editointikertaa (ja kolmekymmentä kiroilutuokiota turhautumisen takia).

Eilen oli 1. joulukuuta 2023. Kirjoitin Vivaldin Talvesta, teoksesta, minkä kuunteleminen jo itsessään helpotti oloani ja tuotti idean kirjoituksen pohjaksi. Tänään on 2. joulukuuta. Tämän tekstin pohjalla on pätkä eilisen tekstistä ja ajatus historian muista köyhistä taiteilijoista.

Miksi juuri heistä, olihan eilisen tekstissä muutakin? Oli, mutta tähän tartun, koska raha

En pidä rahasta. Pelkään rahaa tai siis sen ikuista kasaan repimistä, pelkään sitä, että joku kerta ”kyllä tämä aina jotenkin saadaan järjestymään” rysähtää kiville, että joku kerta ei saadakaan järjestymään. Pelkään, että mies ei jaksakaan olla se, joka elättää minut sillä aikaa, kun keräilen itseäni ja taitojani ja uskallustani tehdäkseni jotain, mikä saattaisi tuoda rahaa, tai kun toivun sairausjaksosta mikä veti suuntaan tai toiseen.

Eli kyllä, kun pohdin raha-asioita, kulkee ajatus lopulta aina minuun itseeni, ja siinä ollaankin sitten nuorallatanssimassa, tai kuin ajamassa autoa sellaisilla teillä, mille sopisi paremmin luistimet (lue: kaikki meidän kunnan ja naapurikuntien pikkutiet, näin joulukuussa).

Suomalainen harvoin tahtoo puhua rahasta, yrittäjä ehkä vielä vähemmän, taiteilijasta puhumattakaan. Minä puhun rahasta ja siitä, kuinka sitä ei ole. Olen yrittäjä, joka on autettu läheisten ja/tai ystävien voimin ulos konkurssityyppisestä tilanteesta kaksi tai kolme kertaa, pääsääntöisesti isojen kulujen talliyrittäjäaikoina, vuosina 2012–2019. Henkilökohtainen konkurssi on sekin estetty moneen kertaan lähisukulaisten tuella.

Luovan alan ja hyvinvointi- ja liikunta-alan yrittäjänä olen ollut siitä eteenpäin mutten todellakaan voi henkseleitä paukutella sisään tulevan rahan suhteen. Tällä hetkellä pidän yrittäjäeläkeyhtiön ja kirjanpitäjäni tyytyväisenä, muu laahaa perässä, odottaen…

Niin. Jotain.

Mites taiteilija ja taiteilijan rahat?

En edes pääse pohtimaan rahaa, taiteilijan näkökulmasta, koska jo pelkkä sana taiteilija on pelottava. Itseni taitelijaksi sanominen vaatii vielä valtavan ponnistuksen, koska pääsääntöisesti tahtoisin vain olla sanomatta itseäni taitelijaksi. Kun sana on kurkussa, se tuo halun juoda litra vettä, että sana painuisi veden mukana takaisin alas. Harmi, että se on jääräpäinen sana, tuo ”taiteilija”. Se tulee takaisin. Vaikka pitäisin äänihuuleni ristissä, suuni kiinni ja käteni suuni edessä, tulee sana ja ajatus silti ulos.

Taiteilija.

Sanottuani tuon, pääsenkö nyt eteenpäin? Sinä voit jatkaa lukemista ja minä menen hetkeksi nurkkaan häpeämään koska edelleen koen, että ponivalokuvani ovat kivoja ja osa hienojakin, ja että omakuvaprojektissani on todella onnistuneita ja vaikuttavia kuvia, mutta että eivät nuo minusta vielä taiteilijaa tee.

Sitä paitsi minulla oli sormet ristissä kun sanoin taitelija.

Niin kuin ei juuri julkaistuun ”Rauhantekijä”-antologiaan päässyt novellinikaan minusta vielä kirjailijaa tee (vaikka kustannussopimus tehtiinkin Kustannus Aarnin kanssa), eikä toisessakaan kirjoituskilpailussani parhaiden tekstien joukkoon päässyt novellinikaan.

Van Goghin veli

Ehkä joskus jään pohtimaan omia kriteerejäni sanalla kirjailija tai taiteilija, mutta sitä ennen jatkoin eteenpäin. Etsiskelin edesmenneitä suuria taiteilijoita, vähävaraisia sellaisia.

Vincent van Gogh löytyi ja hänen elämäänsä jäin lukemaan. Luin aaltoilusta, itsensä etsimisestä, ammateista, väsymisistä, saati loppuvaiheista. Luin veljestä, joka oli Vincentin vierellä aina ja ikuisesti ja ihan jopa hautapaikankin myötä. Ennemmin kuin van Goghin elämänvaiheiden, taiteen vaiheiden ja tuottoisan ja niin valtavan vaikuttavan tuotannon ohitse minun ajatuksissani ajaa nimenomaan tuo veli.

Theo van Gogh tuki Vincentiä lähes läpi tämän elämän. Henkisesti, taloudellisesti, neuvoen, ohjaten, osoittaen eteenpäin, antamalla kodin, ottamalla töihin, järjestämällä muualle töihin.

Tämä on vähän nyt hankala juttu. Miettiikö tässä nyt taiteilijaa ja taidetta? Vai elämää ja ihmisyyttä?

Jos miettii, että mitä van Goghin veljekset saivat aikaan elinikänsä puitteissa, Vincentin suhteen, niin tyly vastaus on, että ei ainakaan rahaa. Vain yksi ainoa Vincentin taulu tuli myydyksi hänen elinaikanaan. (Onneksi me kaikki tiedämme, miten kuuluisaksi ja niin monesta eri syystä tunnustetuksi taiteilijaksi hänet myöhempinä aikoina nostettiin.)

Vincent van Gogh oli suurimmaksi osaksi itseoppinut. Hän piirsi harjoituksen vuoksi satoja yksityiskohtaisia tutkielmia ja harjoitteli asetelmien piirtämistä ja maalaamista ja hän kehitti piirustustaitojaan kopioimalla mestarien töitä, tutkimalla japanilaisia puupiirroksia. Van Gogh tunsi taiteen perusopit, värien käytön ja perspektiivin, koska hän osasi niitä käyttää poikkeavalla tavalla.

Hän teki yli 40 omakuvaa, Rembrandtin jälkeen eniten suurista taiteilijoista, maalasi niitä harjoituksen vuoksi mutta myös siksi, että hänellä ei ollut riittävästi asiakkaita tai varaa palkata malleja.

ja elämän painavuus

Hän siis harjoitteli, harjoitteli ja harjoitteli. Teki töitä, todellakin. Mutta kun mieli vääntyy, se vääntyy.

Tiesitkö Vincent van Goghin kuolintavasta?

Vincent van Gogh -museon sivut kertoivat seuraavaa Vincentin viimeisestä vuorokaudesta:

” A badly wounded Vincent entered the inn around nine o’clock. When asked what he had done, he replied: ‘I tried to kill myself’. Theo was notified the following morning and rushed from Paris to the bedside, which he never left. Vincent was conscious and the brothers were able to converse.

Theo later wrote to their mother: ‘Vincent said: I would so like to go, and an hour later he had his wish. Life weighed so heavily on him.’”

Hyvin vapaa suomennos:

“Pahasti loukkaantunut Vincent tuli majapaikkaan ja kertoi majapaikan pitäjälle yrittäneensä tappaa itsensä. Kun Theo sai sanan, hän kiiruhti Pariisista veljensä luo, eikä tämän sängyn ääreltä enää poistunut. Vincent oli tajuissaan ja veljekset pystyivät keskustelemaan. Theo myöhemmin kirjoitti heidän äidilleen: ’Vincent sanoi haluavansa lähteä, elämä painoi häntä niin raskaasti.’”

Theo murtui veljensä kuolemasta, ja kuoli vajaa puoli vuotta myöhemmin.

Ja on kyllä nuorista miehistä kyse! Vincent (1853–1890) ja Theo (1857–1891). Laskinko oikein, Vincent oli kuollessaan kolmekymmentäseitsemän, Theo kolmekymmentäneljä.

Minä itse kovasti pidän taulusta Starry Night (Tähtikirkas yö), minkä van Gogh maalasi 1889 ollessaan mielisairaalassa, se oli näkymä, minkä hän ikkunastaan näki (kuva löytyy tuolta alempaa!). Kunnioitan taiteilijaa työstä, ja ihmistä siitä, että hän kykenee tekemään jotain niin kaunista ollessaan osastolla, tai ylipäätään tekemään jotain. Minä en pystynyt mihinkään, paitsi tuntemaan niin kovin painavan elämän.

Pariisin vuosina 1888–1889, niinä, jolloin hän ainakin aluksi kukoisti, löysi värit, keveyden, rennommat aiheet, silloin hänen kerrotaan sanoneen:

”On parempi olla uskalias, vaikka tekisikin silloin paljon virheitä, kuin ahdaskatseinen ja yliharkitsevainen.”

Tuon ajatuksen minä haluan tältä taiteilijalta mukaani, istutan sen omaan ajatukseeni itsestäni. Taiteestani. Tästä kirjoittamisestani. Tämä joulukuun toisen päivän teksti ei tullut helpolla, se piti tökkiä ja repiä ja kaapia, ja paikoin tämä tuskastuttaa minua suuresti mutta silti, vaikka melkein meni jo 3. päivän puolelle, olen tyytyväinen, että tahdon taistella kirjoittamiseni kanssa eteenpäin.

Jotta joskus pääsisin sinne unelmiinikin.

Kiitos sinulle lukijani, jälleen taas ajastasi kiittäen

Minna

Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan! (En tuputa en ahdistele enkä lähetä postia useammin kuin 2 krt/ kk!)