Loivaliikkeinen elämä – 1 sairaus, 1 häiriö, 1 toimintahäiriö ja mitä vielä

Kuvassa auringonpaiste, kuusenoksa ja hämähäkinseitti, jossa aamukastetta.

Olet varmaan joskus kävellyt isojen vanhojen kuusien metsässä? Kuusilla on juuret pinnassa ja vielä lähemmäs pintaa ne tulevat, vaellusreitillä, tai ulkoilupolulla, kun sadat ja taas sadat askeleet ovat kuluttaneet kaiken pois juurien päältä.

Tai toisaalta, oletko kävellyt metsässä, missä joskus on paperitehdas käynyt kylässä? Sellaisessa, missä metsäkone on koonnut oksat pieniksi kasoiksi, ja nyt polku kulkee yli oksakasojen.

Oletko koskaan ajatellut, miten kävelet yli juurakkojen, tai niiden oksanrankakasojen? Nopeasti? Vai hitaasti?

Kirjailija ja toimittaja Eero Silvasti on sanonut, ”Kun vauhti kasvaa, näköala supistuu. Vain hidastus avartaa.”  ja tuo sopii tähän yhteyteen täydellisesti!

Kiireellä kun kuljet juurista polkua, joudut tuijottamaan jalkoihisi. Jos et, olet aivan varmasti jossain vaiheessa nenälläsi, tai nitkautat nilkkasi. Sama on siellä parturoidussa metsässä. Jos et vahdi, kompastut samoilla askeleilla vierekkäisiin keppeihin, kahteen kertaan. Ensin tökkäät kengänkärkesi yhteen keppiin, mikä liikahtaa ja nostaa toisen kepin pään ylös, mihin myös kompastut.

Ehkä vielä koko kiroilulitanian täydentää se, että lahkeesi tarttuu johonkin pystyyn nousseeseen keppiin ja kaadut suoraan rähmällesi. (Kyllä, olen tämän testannut, lukuisia kertoja…) Tai polulla kompastut, ja lyöt polvesi niin perkeleen kipeään.

Voihan se toki olla, ettei juurakkoisella polulla, tai moton jälkeisillä oksakasoilla, tapahdu mitään sen kummempaa, vaikka olisitkin mennyt lujaa, askeleitasi kytäten. Pääset perille kyllä, hienoa! Mutta mitenkä maisema? Metsästä nauttiminen? Verkkainen hengittäminen?

Aurinko paistaa kuusien väleistä.

Loivaliikkeinen elämä

Jos ei ole kiire, voit pysähdellä sillä juurakkoisella polulla, katselemaan niitä vanhoja kuusia. Jos tuulee, voit jäädä katsomaan, kuinka tuuli liikuttaa oksia. Se on rauhoittavaa, mutta älä ihmettele, jos ihmiset pyörittelevät sinulle silmiään, jos tuosta kerrot.

Hullujahan ne on, jotka halailee puita, vielä hullumpia ne ketkä seisovat paikallaan oksia tuijottaen. Ei kukaan tervejärkinen sitä nyt oikeasti tekisi?

 Mitä hitaammin metsässä kuljet, sitä enemmän ehdit nähdä. Ehdit katsella askeleitasi, voit pysähdellä, näet maiseman, et lyö polveasi, et kaadu, ei tarvitse kiroilla.

Oksakasat, polku yli juurakon ja se kuljetko hitaasti vai vauhdilla sekä Silvastin ”Kun vauhti kasvaa, näköala supistuu. Vain hidastus avartaa.” ovat täsmälleen sama asia.

Ajatus metsäkulkemisesta upposi minuun (ihan siis konkreettisestikin, läpi kämmeneni ihon…) silloin kun kaaduin oksakasaan. Sama saatanan oksa tökkäsi jalkaani, joka ikinen kerta siitä kulkiessani, sai kompuroimaan. Minä urpo kuljin siitä eestaas joka päivä toukokuusta syyskuulle. Taisi olla ehkä kesäkuuta kun tajusin väistää sitä riidanhaluista oksaa.

Oi ihmisen oppimiskykyä ja virheistään oppimista, eikö!?

Vasta satutettuani käteni, tajusin, että ei se nyt vaan mene niin. En voi yhtä aikaa kävellä sikin sokin olevien keppien yli JA katsella maisemia. En sitä maisemaa ympärilläni, mutten myöskään sieluni ja mieleni sisäisiä maisemia; samalla tavalla keppi kampitti kun kaikki huomioni oli kääntynyt sisäänpäin, itseni tai kipujeni ympärille.

Kuvassa metsä jossa oksia sikin sokin, ja metsä jossa polku ja kaunis aamu.

Loivaliikkeinen elämä

Ajatus elämäntavasta alkoi kasvaa mielessäni. Elämäntapa, mikä auttaisi minua pärjäämään nykymaailmassa, arjessani, ja eniten ja tärkeimpänä, isoksi kasvaneiden lastemme tukemisessa. Haluaisin auttaa itseäni voimaan hyvin ja siten vähentää jatkuvaa itseni kanssa sodassa olemista, ehkä joskus ymmärtääkin.

Vuosien takaiset ongelmamme tukivat tätä ajatusta. Jos äiti, tai isä, tai heidän puuttuessa se aikuinen, joka on lapsia lähinnä, ei voi hyvin, ei kukaan perheestä voi voida hyvin. Jos lasten tärkein aikuinen ei saa omia suksiaan pois rististä, ei sitä kukaan muukaan pysty tekemään. Ja jos aikuinen ei hoida ja auta itseään, ei sitä kukaan muukaan tee.

Pahoitteluni, mutta niin se nyt vain on.

Aloin pohdiskella elämää ja arkea, millä pärjäisin itseni ja kaikkien vajavaisuuksieni (vai voimanlähteitäkö ne ovatkin?!) kanssa. Niitä on aikamoinen kattaus ja ovathan ne nyt aika sympaattinen lista (tulee tuonnempana!).

Hidas elämä on pointtina ja sitä joka puolella tuutataan ja ihan okei niin. Minun itseni mielestä sanat ”hidas elämä” (ja myös ”voimaannuttava” ja myös ”personal trainer” toisten liikaa lupaavien valmentajien tapauksessa) ovat ärsyttäviä. Mietittävä oli siis oma sana tai sanat.

Yhtä oksaa vesuroidessa, kun liian nopeasti nousin ylös ja samalla kierryin, heittääkseni sen koivunrangan oikeaan kasaan, silloin keksin. Se yhdistetty pyörrytyksen tunne ja lihasten vihlaisu kyljessä, sieltä se tuli, auttoi ymmärtämään ettei noin vikkelään ja tiukoilla käänteillä voi tehdä.

Loivaliikkeisyys!

Loivaliikkeinen elämä, koska silloin ehtii mukaan omaan itseensä ja kyllä, myös nähdä, kuinka pieni on niin kaunista.

Maailma on ajatuksia ja aforismeja pullollaan ja hyvä niin. Niitä voi pitää ohjenuoranaan, mutta ainakin minulla ne tulevat lähelle, uppoavat minuun vasta kun saan ne jotenkin ujutettua omaan elämääni. Kun löydän sanoille vastineen arjestani.

Hämähäkinseitti ja siinä kastepisaroita

Tämän ajatukseni loivaliikkeisestä elämästä, vauhdin hidastamisen merkityksestä ymmärsin uudella tavalla viime kesän metsähommien yhteydessä. Olen valokuvaaja mutta en omista makro-objektiivia, millä saisin kuvattua hyvin läheltä. En myöskään viitsinyt kantaa omaa kameraani metsään, välillä kun kuitenkin tein hommia kaatosateessa.

Onnea on kännykät! Tai siis niiden kamerat! Ne saavat kuvattua kaiken pienen ja kauniin, makro-asetuksella ainakin. Se kiireetön ja aikatauluton metsässä olo, kahvitauon pitäminen, ympärilleen katselu ja voi miten paljon luonnossa on pienenpientä.

Vanamonkukkia. Kiipeävän kasvin varjo siinä vielä vahvassa, pinnaltaan siloittuneessa kannossa, joka auringonvalossa on kullanruskea. Kuura puolukassa ja sen lehdissä. Kannossa kasvava sieni, kuin trumpetti, mutta vain sentin korkuinen. Täydellisen pyöreä hämähäkinseitti kuusenoksassa, halkaisijaltaan ehkä kahvikupin kokoinen. Joku kotilo, viiskytsenttisen kokoinen. Pienet lilanpunaiset kävyt. Vesipisara poimulehdessä tai hämähäkinseitissä.

Leppäkerttu, kultainen koppakuoriainen, käpy ja kuura ja auringonnousu.

Kaiken tuon näkeminen ja kokeminen auttoi ymmärtämään, että jos on riippakiviä selässään tai löysä köysi kaulassaan, on ne jossain vaiheessa elämää huomioitava. On pakko sovittaa oman itsensä elämä siihen, mitä oma itse on. Elämä, mieli, keho, ne ovat siinä mielessä tylsiä, että ne jossain vaiheessa pakottavat sinut ymmärtämään.

Tarpeeksi kauan kun olet uraohjus, tai megatyyppi, tai superurheilija, tai koko perhe on tiptopupeana ja esittelykelpoisena ja mussukat nätisti rivissä, tai teet miljoonaa asiaa yhtä aikaa, alkaa tökkiä. Jos et ala hiljentää, elämä/ keho/aivot ruuvaavat sinua tiukemmalle ja aika harvoin mitenkään nätisti. Ja jos pidät pääsi riittävän pitkään, on se sitten perheesi, joka auttaa oivaltamaan.

Miksi teinit ovat ”niin vaikeita”? Eivät ”tottele mitään ja aivan mahdoton on!!”.

Teineille pisteet siitä, että opettavat meitä eksyksissä olevia äitejä.

Järki voi pakottaa ettepäinkin siinä vaiheessa kun enää revit itseäni kynsilläsi eteenpäin, tiedän sen kokemuksesta. En siis tuomitse sinua, ei minulla ole siihen varaa.

Kaikki tämä minun loivaliikkeisyys ja hitaus ja toipumisen ajat ja yksinolo ja maalla asuminen ja maksimissaan seitsemän tunnin hääkuvauskeikat ja niiden jälkeinen puoli viikkoa elpymisaikaa, ne ovat niitä kovan kautta opittuja.

Loivaliikkeisyydessä on myös kääntöpuolensa.

En täytä keskivertonaisen tuloa, itse asiassa se, mikä on nelkytkuusvuotiaan naisen keskimääräinen tulo, minusta on huikean valtava summa ja saa minut nauramaan, että noinko paljon voi olla!!

Pikkuhiljaa sitä jokainen oppii ymmärtämään, että ei ole yhtäkään ihmistä, joka voi saada kaikkea. Hautuumaat ovat täynnä korvaamattomia, ja laitapuolen kulkijoissakin lienee paljon sellaisia, joilla hetken oli kaikki.

Minä olen todella pienen liikevaihdon yrittäjä, ja kaikkien vinoumieni takia en voi tehdä valtavaa työmäärää MUTTA minä tiedän, miltä tuntuu seurata peukaloisen liikeitä puiden seassa. Peukaloinen, se pieni ruskea ja tosi hassu lintu. Painaa reilun kukkurallisen kahvimitan verran, ja tykkää liikkua tosi vikkelään.

Sitä minä olen saanut seurata, lukuisia kertoja. Oi onnea.

Mutta siis miksi elän näin, yritän mennä hitaasti, loivilla liikkeillä, ei isosti kiihdyttäen?

Ne ovat nuo minun riippani. Taakkani. Vai supervoimiako ne kuitenkin ovat?

Loivaliikkeinen elämä – Minä  ja supervoimani

I Rakas rämä elämäni eli kaksisuuntainen mielialahäiriö:

  • Kaksisuuntainen on sairaus, jonka syytä ei ihan ehkä tiedetä. Aivokemia vai suoliston mikrobisto, selvinnee joskus. Sairaus ei parane, eikä se ikinä lähde pois.
  • Vastaan tappeleminen tai elinikäisen lääkityksen hylkääminen vain jouduttaa vaikeita sairausjaksoja (viiden osastohoitojakson myötä tiedän paljon hypomaniasta, masennuksesta ja täydellisestä helvetistä eli sekamuotoisesta).
  • Koska tästä ei voi parantua, on pakko tehdä surutyö siitä terveestä tavallisesta elämästä, mikä jäi toteutumatta sairastuessasi kaksisuuntaiseen. Tämä on kuin hana joka tiputtaa vettä ja jota ei saa korjattua. Vasta kun osaat laittaa ämpäriä alle ja suojella kaunista lautalattiaa ämpärin ympärillä ja osaat tyhjentää ämpäriä ennen kun se ylitäytenä on helvetin vaikea kantaa, vasta silloin löydät rakkaan ja hyvän elämän ja hyväksyt, että se ei välttämättä ole mitään sellaista mitä ajattelit ennen sairastumistasi.
  • Päihteet, univaje, voimakas stressi, vuorotyö, ylityöt ja vuorokausirytmin jatkuva rikkoontuminen ovat suuri riski. Sosiaalinen media, etenkin facebook ja twitter ja lehtien kommenttikentät ovat helvetin koneita meille kaksisuuntaisille, uskokaa pois, päihteistä pahimpia.

II Todellinen supervoima ja apu ihmisiä kuunnellessa (mikä hukuttaa jos ei osaa huomioida itseään) eli erityisherkkyys

  • Kuormitun todella helposti liiallisesta aistimus- tai tunne- tai tietomäärästä, ja jossain vaiheessa tulee tunne, että pois on päästävä. Uni, itkupotkuraivarit, itku, totaalinen mykkääntyminen, ne iskevät kyllä jos ei älyä ajoissa lähteä kodin rauhaan, vaikka kuin pitäisikin ihmisistä tai paikoista.
  • Eläytymiskyky ja toisen asemaan asettuminen sujuvat helposti. Sinun tuskasi on minun tuskani, sinun naurusi lämmittää minuakin, teidän voimanne antavat minulle voimaa minulle moninkertaisesti (tässä kohden ISO kiitos kaikille jumpparyhmilleni, ette tiedä miten paljon teiltä saan!!) mutta myös sitten raskaassa ja kipeässä se toimii samalla tavoin.
  • Vaikka kaikki aistini toimivat kuten muillakin, tulkitsee hermostoni kaiken vahvemmin. Halusin tai ei, pystyn lukemaan kehon kieltä. Kaikki ne hiljaisuudet, ja huokaukset siellä puheen väleissä, katseen siirtäminen, käsien asento, ryhti, kaikki me niitä käytämme ja kaikki ne kertovat valtavasti ihmisen tunteista ja kaikesta siitä, mitä keho ei pysty peittämään. Ne näen ja kuulen, ja myös tunnen kehossani.
  • ”Kaikki vaikuttaa kaikkeen” – on menneet, on tulevaisuus ja on tämä päivä. On kokemukset, on tarinat, on loruilut, on tiede ja tutkimukset. Kaikki nämä ovat olemassa kaikessa, ja hurjan vaikeaksi koen keskittyä vain minipienen siivun ajattelemiseen. Aina on hyvää on pahassa, ja toisaalta joskus aiemmin koettu paha/raskas/ kipeä yleensä on voimana matkassa.

III Elämäni kipein paikka oli tajuta, että olin lapsilleni henkisesti väkivaltainen äiti -epävakaa persoonallisuushäiriö

  • Mielialan vaihtelevuus ja ääretön reaktiivisuus. Häpeä ja syyllisyys omista hallitsemattomista kiukku- ja raivopuuskista (voivat olla sekä fyysisiä että verbaalisia). Itseinho, kielteinen minäkuva, ajatus itsensä huonommuudesta. Minä olin lapsillemme henkistä väkivaltaa harjoittava äiti, herjasin raivosin huusin lyttäsin heittelen tavaroita seinään, rakastin toki ja kehuinkin kyllä myös mutta aina ehdollisesti (”Tosi hyvin teit tuon, MUTTA….”). Helvettihän se oli. Raivoa tuli, mitä ei pystynyt pysäyttämään, ja samalla jossain sisällä oli suuri tuska lasten takia.
  • Identiteetin, omien arvojen ja elämäntavoitteiden epävakaus. Tyhjyys ja arvottomuus, kyvyttömyys toimia tai päättää silloin kun pitäisi. Hitaana tienä ulos tästä, mikä ei varsinaisesti parane, on oppia olemaan itsensä kanssa. Hyväksyä tunteensa ja itsensä, just näin. Yrittää kaivella juurisyitä, ne yleensä löytyvät jostain lapsuudesta, ehkä.

IV Paskavatsa eli ärtyvän suolen oireyhtymä IBS

  • Viimeisin postaukseni tästä asiasta: Paskavatsasta, osa 3 – Jääräpäinen nainen ja ärhäkkä suolisto
  • IBS ei ole sairaus, siihen ei ole parantavaa hoitoa, eikä varsinaisesti tiedetä syytä. Vatsaoireet aaltoilevat vahvasti, eivätkä ne ole samanlaisia kaikilla eivätkä kaikkien suolistot ärsyynny samoista ruoka-aineista. 
  • Kun tämä on vaikeimmillaan, ei vessan läheisyydestä ole asiaa muualle. Voi tuottaa myös suuria kipuja, ja rajoittaa sopivat ruoka-aineet minimiin. Vaikeinta on, että syyttävän sormen voi osoittaa vain itseensä; rauhallinen loivaliikkeinen elämä ja tarkka syöminen ja hyvät yöunet auttavat tätä pysymään hiljaisena.

V Ahmintahäiriö, BED

  • Tähän palaan joskus myöhemmin, sen vain mainitsen, että vanha ahdistuksenpurkukeinoni, se on helvetin syvällä tavoissa ja rutiineissa, ja jos ei ole tarkkana ärsykkeiden kanssa, aktivoituu vanha tapaluuppi ennen kun edes tajuat.

Nyt kun tiedät taakkani ja riippani, tässä minun loivaliikkeiseni, näihin pyrin:

  • Nukkumaan viimeistään iltayhdeksältä. Vähintään kahdeksan tuntia unta, talvella yhdeksän. Kevättä ja kesää on vahdittava, koska kaunis valo nostaa kaksisuuntaisen vauhtijaksoa, jolloin uni katoaa kuin varkain.
  • Jos on kovin kiire päivä, enemmän töitä, tai mukavia vapaapäiviä mutta missä paljon uusia ihmisiä, silloin seuraavat kaksi päivää täytyy olla tyhjiä.
  • 5–6 kertaa päivässä ruokailut ja hyvin pieniä annoksia sekä psylliumia ja kaurahiutaleita reippaasti ja myös vesipullo mukana kaikkialla.
  • Vyötärönympäryksen seuraaminen (naisilla yli 80 cm vyötärönympärys altistaa jo ns. elintasosairauksille, myös minut, tämän 84 senttini kanssa).
  • Aamusivut joka päivä eli käsin kirjoittaen kolme sivullista ihan mitä vaan. Luovuuden etsiskelyä, mikä yllättävä kyllä on osoittautunut myös identiteetin ja arvojen tutkailuksi ja siten mielen vakauttamiseksi.
  • Jooga ja meditaatio ja mahdollisimman pieni stressi (=pieni ja rauhallinen elämä) ja lisäksi päivittäiset kävelylenkit, myös metsäily, ja muu hyötyliikunta. Liike on lääke, aivan kaikessa.

Mutta mutta. Loivaliikkeinen elämäni just nyt??

Kaiken tämän jälkeen tahdon kuitenkin kertoa just nyt tästä hetkestä, että ymmärrät, että minulla on piiiitkä matka siihen, että loivaliikkeinen elämäntapani olisi oikeasti sisäistetty.

Elämä, se sotkee. Se nostaa, ja se rysäyttää ja se kampittaa. Se tarjoilee ja se varastaa ja kaiken tämän se tekee välillä itsellesi, välillä läheisimmillesi. Silloin kun elämä tiputtaa syvälle, silloin auttaisi, jos olisi oma arki ja sen tavat hanskassa, silloin voisi tukea itseään ja/tai läheisimpiään.

Joo, sanoin auttaISI, ja olISI.

Vanhemmat eivät voi elää lastensa elämää, ei tietenkään, mutta on tuskallista, kun voi vain olla lähellä muttei mitään muuta. Olenko minä nyt siis huolehtinut itsestäni, olenko kunnossa tukemaan lapsia ja kestämään sen, mitä heidän eteensä ripotellaan?

En.

Ylläri?

On ollut tosi raskaita ja vaikeita päiviä ja isoja vastoinkäymisiä parikymppisillä lapsillamme, jokaisella omilla suunnillaan. Tällä hetkellä siis minun loivat liikkeet ovat nyt yhtä oksakasoihin kaatuilua ja sitä, että kaikki supervoimani ovat taakkoinani, jotka räjähtelevät silmilleni.

”Kun vauhti kasvaa, näköala supistuu. Vain hidastus avartaa.”  

Kun on liikaa joka puolella, kun elämä opettaa kovalla kädellä, silloin katse kääntyy sisäänpäin ja keskittyy siihen kaikkeen raskaaseen. Kun uskaltaa pysähtyä ja myöntää, että nyt sattuu ja pelottaa niin perkeleesti, silloin näkee ympärilleen ja toteaa, että lähiympäristö toimii kuten aina. Muistaa, kuinka tutut jutut auttavat eteenpäin.

Silloin voi hengähtää syvään, ja se aina vie ajatuksia pois siitä kipeästä. Silloin voi nähdä kaiken sen, mitä kävellessään hitaasti niillä vaikeampikulkuisilla poluilla. Tähden on, pilvet on, metsät, lumi, etenevä kevättalvi. Revontuliakin!!

Kaikki tuo on lohdullista, silloin kun vähän on tipahtanut loivaliikkeisen elämänsä, ja myös itsensä ulkopuolelle, juuttunut.

Revontulia.

Tämä oli valtavan pitkä postaus, lupaan että ehkä noin viikon päästä tuleva postaus on enemmän kouriintuntuvaa loivaliikkeisestä, niin että sinäkin siitä jotain saisit JA se on lyhyempi.

Arvostan suunnattomasti, että jaksoit lukea, kiittäen

Minna Alaspää

Ja hei! Iso osa loivaliikkeistäni on nämä jokasunnuntaiset metsäilyni. Niistä kirjoitin tuolla: Kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös villasukissa ja nuo metsäilyt ovat osana Postia Päiväkummusta -kirjettäni, jonka joka toinen viikko lähetän sähköpostiisi. Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään maaseutujuttujen lukijakseni 🙂

LÄHTEET:

Psykiatrian erikoislääkäri Minna Sadeniemi, 7.12.2021, Lääkärikirja Duodecim, Kaksisuuntainen mielialahäiriö https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00378

https://www.erityisherkat.fi/erityisherkkyys/

Psykiatrian erikoislääkäri Maaria Koivisto ja psykiatrian erikoislääkäri Jyrki Korkeila, Lääkärikirja Duodecim, 7.10.2020, Epävakaa persoonallisuushäiriö https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00994

Maria Akatemia, minkä terapeutin avulla tajusin kiukun ja raivon ja suhteeni itseeni ja lapsiin https://naisenvakivalta.fi/meista/

https://dkt-yhdistys.fi/dialektinen-kayttaytymisterapia/

Työterveyshuollon erikoislääkäri Tiia Reho, Lääkärikirja Duodecim, 12.3.2021, Ärtyvän suolen oireyhtymä (IBS) https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00068/artyvan-suolen-oireyhtyma-ibs

Syömishäiriöliiton blogissa ahmintahäiriö: https://syomishairioliitto.fi/blogi/syomishairiodiagnoosit-osa-1-ahmintahairio-bed-binge-eating-disorder

Mielenterveystalon omahoito https://www.mielenterveystalo.fi/fi/omahoito (Tuolla kun rullaat sivua alaspäin, löydät eri aiheille/ oireille omat omahoito-ohjelmansa, siellä on paljon apua!!)