Vihata vai rakastaa itseään, se voisi myös olla otsikkona. Totuudenmukainen se olisi. Vaarallinen. Saattaisi viedä sivutielle, just sinne, mistä yritän kirjoittajana päästä pois. Sieltä suonsilmästä kun ei pääse muuten pois kuin vain kertomalla kaiken kautta rantain.
Paha väittää Hotakaisen minimalistista kirjoitustyyliä itselleen tärkeäksi, jos kaikki oma kirjoitus on kilometrin mittaista. Ei aina voi olla pitkiä tekstejä, eikä myöskään sellaisia, missä on vaikeista elämänkäänteistä. Ei vaikka ne oikeaa elettyä elämää olisivatkin. Ei vaikka siellä kuinka olisikin pieni aurinko, siinä tekstissä.
Ei. Ei sellaisia kukaan jaksa lukea.
Tai jaksaisi, jos siitä saisi itselleen jotain. Apua, työkaluja, tsemppiä, vastauksia, ymmärrystä. Mitään noista en toistaiseksi ole sinulle kyennyt tarjoamaan, pahoitteluni.
Mutta sinne suuntaan olen menossa kyllä!
Joskus pääsen sinne minne haluan, sinne missä voin antaakin sinulle muutakin kuin vain hämmennyksen tai ihmetyksen tai ärsytyksen (tai mitä nyt sitten ikinä raskaimmat tai avoimimmat kirjoitukseni sinulle tarjoilevatkaan). Sitä ennen minun (ja kyllä, myös sinun, valitan) on siedettävä tätä hitautta.
Paljon ja kaikkea ja aivan sekaisin kuin tavarat täpötäydessä vintissä
Päässäni on sanoja ja lauseita ja ajatuksia levällään ja sotkussa aivan kuin kissanpentu olisi päässyt riehumaan ison lankakerän kanssa. Tai vessapaperirullan. Joo, se ajatus sopii minuun paremmin, se vessapaperi.
Pätkiä, revittyjä, silppua, lupaavia alkuja ja päitä, mitkä kuitenkin päätyvät raadeltuun loppuun. Vuoren verran silppua vessassa, sinne tänne ripoteltuna muuallekin. Osa on käyttökelvotonta, osasta ehkä riittää just ja just silmälasien putsaamiseen.
Pennun sotkemat vessapaperit lajitellaan ja käytetään miten käytetään. Minun päässäni sanat ja lauseet aukeavat, hakeutuvat omille ja oikeille paikoilleen, selkenevät. Hidas suunnan korjaaminen ajatuksissani ja kirjoitustyylissäni sekä myös arjessa ja rutiineisssani, sen myötä saan selkeämpää paperille ja paremmin kiinni vaikkapa kaksisuuntaiseni vaiheista.
Tai siihenhän minun on luotettava.
Koska nyt, jälleen kerran, olen hiukan jäljessä vointini kanssa. Edelle tuskin koskaan kaksisuuntaistani pääsen mutta tasoihin, se voisi olla hyvä. Mutta ei ainakaan nyt vielä, näemmä, ja siitä tuo otsikko.
Lukemisesta ja sattumista
Stephen King ja Claes Andersson sekä epäilemättä moni muukin kirjailija on sanonut, että tullakseen hyväksi kirjoittajaksi täytyy lukea paljon, kaikenlaista. Lukea joka välissä, kirjoittaa vielä useammassa.
Kyllä, yritän parhaani.
Minä valitsen aikalailla sattuman mukaan sen, mitä kirjoja kirjastosta lainaan. Suurimman osan nappaan jostain lukemastani artikkelista ja varaan meidän kirjastoon. Aika harvoin siis enää kirjastosta etsiskelen vaan kävelen suoraan uusimpien kirjojen hyllyn luo. Juuri nyt luen Sylvia Plathin elämään pohjautuvaa kirjaa, jonka valitsin siksi, että sitä ei oltu vielä montaa kertaa aukaistu, vasta niin hiljan julkaistu.
(Joskus olen kirjasta tuntenut, että olen ensimmäinen, joka sen aukaisee. Se on minusta hienoa!)
Tiesin kyllä Sylvia Plathin nimen, mutten yhtään sen enempää, joten tutkiskelin. Kolmekymmentäluvulla syntynyt amerikkalainen runoilija, joka muutti miehensä kotimaahan Englantiin. Vaikeaa masennusta sairastavana Plath yritti itsemurhaa jo opiskeluaikanaan, joutui myöhemmin hoitoon sairautensa takia. Lopulta hän itsemurhassaan onnistui, kolmekymmentäyksivuotiaana.
Kuten kirjoitin, lainasin tuon kirjan sattumalta, muutama viikko sitten. Minulla on kotona kasassa vajaat kymmenen kirjaa, ja tämän kirjan poimin siitä kirjakasasta sattumalta. Eilen en lukenut kirjaa lainkaan, tänään luin, ja sieltä yksi kappale pysäytti täysin ja kaiken.
Ihan jo tuon niin moninkertaisten sattumien summan takia.
Minun sisälläni se kirjoittamattomien kirjoitusten vyöry, se vasta aaltoilee paikoilleen. En siis siinä kirja kourassani voinut kuin vain ihmetellä sitä, kuinka melkein vuosisata sitten elänyt nainen on ajatellut kuten minä nyt. Kuinka hän on ajatellut sitä, mitä minä vasta ehkä saatan pohtia, haparoiden, tietoisen mielen rajamailla.
(Tiedän kyllä sanonnan pirun lukemassa raamattua, mutta silti…)
”Kaikki huolet, joita elämä harteilleni kasasi, se miltä kaikki näytti ja tuntui sisälläni – hyvänen aika, ellen kyennyt kirjoittamaan sitä ja muuttamaan sitä joksikin, millä olisi merkitystä ja arvoa muille ihmisille, olin mennyttä.” (Elin Cullhedin kirjasta Euforia)
Hiljaisuus ja rauha ja luovuuden varovainen kaiveleminen, ne!
Siinä pääni vessapaperisilppuröykkiössä on muuten aikas paljon! Ainekset ja lisäaineistot siihen jo kertaalleen kirjoitettuun fantasiatrilogiaani. ”Mies joka eksyi taskuihinsa”-novellikokoelmaan. Loivaliikkeinen elämä -kirjaan, taikaponisatukirjaan, noin viiteenkymmeneen blogikirjoitukseen ja Postia Päiväkummusta -viikkokirjeisiin.
Päässäni on paljon. Ja muistikirjoissa. Ja tiedostoissa. Ja kuvakaappauksina kännykässä, ja kännykän Evernote-sovelluksessa.
Mitähän ihmettä muuten noiden kaikkien kanssa odotan?? Että ne jotenkin ihmeesti järjestyisivät? Avaisivat kulkuja alitajunnan salaisiin puutarhoihin?
Ai että.
Kyllä on siis hiljaisuudella aikamoinen duuni saada kaikki ulos, järjestyksessä. Ja ettei järjestely olisi liian helppoa, sitä häiritsee elämä. Tai ei, ei häiritse, vaan selkeyttää, joskin ensin ravistelee isosti. Testaa. Kyykyttää. Tiputtaa.
Silti. Vaikka koen, että viimeisimmät pari kuukauttani ovat olleet repivimmät vuosiin, silti, olen luottavainen. Kyllä se silppupaperiröykkiö siitä järjestyy!
Arkeni ja aaltoiluni kuvina
Tyhjentäessäni puhelimeni neljäätuhatta (!!) kuvaa koneelleni, noukin kaikki nämä kuvat. Koostin läjiksi, halussani näyttää viimeaikaisen elämäni, suuntaviivoin hahmoteltuna. Kuva ensin, sitten teksti, ole hyvä!
Tiskit, teksti maassa, kirjoituspöytäni ja kissat petaamattomassa sängyssämme. Tiskikoneemme rikkoutui ehkä noin viisi vuotta sitten, silloin delegoin tiskit pojillemme. Kun he eivät mielestäni tehnet hyvää työtä, otin tiskit itselleni.
Näyttääkö tuo pöytä nyt siltä, että minäkään sen hanskaisin? Parempaa työtä pojat tekivät!!
Odota ja saappaani – stadissa ollessani oli aikaa katsoa, ihmetellä, kääntyä katsomaan uudestaan. Vaikka sitten tuota tekstiä, mikä lienee kirjoitettu korona-ajan ohjeeksi, kahvilajonottajille, mutta mikä nyt tarjosi vain mielikuvitukselle rapsutuksia.
Kirjoituspöytäni, se ei ole niin oleellinen, mutta aurinko, se on, ja erityisesti tuo aamun aurinko!! Kissat, no, koska kissat. Tarviiks niitä joteski selitellä?!
Nuo tekstit ja jutut instan tarinoihin, ne oli raskaana hetkenä kirjoitettu. Aikas vapaasti kirjoitan, mutta ihan kaikkea ei vaan voi. Ei sitä ahdistusta ja pelkoa ja huolta, ei sitä voi työntää someseuraajilleen eikä kenellekään, ei ennen kun on aikaa kulunut.
Mutta taas, musiikki ja liikunta, ne aina vaan auttavat, kun vaan antaa niiden auttaa. Nämä seuraavat kuvat tuota samaa. Voisi olla huolestuttavaa miettiä musiikkimakuni muutosta. Voisin huokailla sitä itsekin, että minne hävisi se kiva housemusiikki.
Mutten viitsi. Kuuntelemani musiikki on tällä hetkellä erittäin raskasta ja repivää ja kuuntelen sitä niin lujaa kuin luurit kestävät ilman että ääni rikkoutuu. Mutta sitten taas, mitä väliä? Se tuskin on huolestuttavin asia tämänhetkisessä elämässäni, että kuuntelen tuollaisia minkä genreä en osaa edes sanoa.
Tiedän kyllä, se järjen ääni päässäni ystävällisen kohteliaasti kertoo, että hypomaniassa musiikki raaistuu, ja masennuksessa myös. Minä vastaan sille, että jos saan jotain purettua mieleni päältä musiikin myötä, ilman että täytyy ottaa rauhoittavaa lääkettä, on aivan se ja sama.
(Ja jokainen nyt onneksi tietenkin ymmärtää, että kaikki me mielenterveysvaivaiset olemme erilaisia, ja minä, joka on ollut kaksisuuntainen vuodesta 2008 eli tätä kirjoittaessa noin viisitoista vuotta, käsittelen tätä sairauttani ja omia hoitokeinojani eri tavoin. Okei?)
Ai niin ja siis hei. Sissy squat, minulle uusi laite, voi että. Rakastuin siihen, miten spageteiksi jalkansa saa, kun ensin tekee kyykkyä ja sitten tuossa sissy squatissa vielä lopuksi. Silloin ei paljon murheet tai ahdistumiset vaivaa, just siinä hetkessä, kun kaikki on vain jaloissasi. Parasta!
Niin siitä lukemisesta kun oli juttua tuolla ylempänä, se tarkoittaa minulla tuota. Jokaisella ruokatauolla luen jotain. Tauot pysyvät hyvän mittaisina niin kauan kunnes joku kirja alkaa olla loppupuolellaan, varsinkin hyvä sellainen…
Viestittelyä tyttäreni kanssa 12. villasukkakuvauksien jälkeen. Kun tuota ylläolevaa klikkaat, pääset instaan katsomaan kelan, minkä tein noista pöhköistä kuvauksista!
Vanhan harrastamisen lämmittelyä, osaksi aivan uuttakin. On mukavaa, kun ei voi asettaa itselleen paineita tai vaatimuksia siitä mitä pitäisi saada tuotettua, ei vielä. Lupsakkaa!
Ja mitä noihin alastomiin naisiin tulee, voi se on ollut hauskaa! Eilen oli kolmannen kerran elävän mallin piirustusilta meillä kotona, muutama piirtäjä, minä mallina, illan päätteeksi yhteinen iltapala. Pyrin tämän kevään 2023 pitämään tuon croquis-illan aina keskiviikkoisin, minun facebookissani siitä lisää!
Tuossa se muistikirjani, täynnä tärkeitä. Ja toki, erilaisilla lapuilla ja kynillä kirjoitettuja, kun ovat tulleet mieleen milloin missäkin. Ajatus mikä jäi päähän kun valui unesta hereille, autossa radiosta kuultua, kirjaa lukiessa, ajatus tiskatessa, kuunnellessa podcastia.
Alempi kuva on osa loivaliikkeistä ajatelmaani ja sitä, mitä tahtoisin teille tarjota. Värityskuvia, mitä aivan varmasti saisi jollain sovelluksellakin tehtyä, mutta kun nämä toimivat kahteen kertaan, nämä minun kuvani. Auttavat minua pysähtymään kun ne teen, ja auttavat sinua pysähtymään, kun niitä värität.
Kävely, meditaatio, lukemista ja kirjoittamista, pullakahveet ja viisasta, vatsaystävällistä syömistä ja erityishuomio kuituihin ja siihen, miten ja paljon niitä syö. Tässä siis kaikki se, mitä kaikkien päivieni pitäisi pitää sisällään.
Joo. Kirjoitin pitäISI.
Ei se aina.
Ehkä siitä lisää, vaikkapa samassa kirjoituksessa kuin siitä loivaliikkeisestä ja myös paskavatsasta, mistä kummastakin lupasin lisää. Hyvin sopivat samaan kirjoitukseen, täydellisesti, koska sopivathan ne minuunkin vissiin ihan hyvin, ei ainakaan toistaiseksi ihoni oli alkanut repeillä sen takia, että sisälläni aina olisi täysi sota.
Ja sitä paitsi, joka päivään mahtuu jotain hyvää, ja muistuttaakseni itseänikin siitä, joka ilta kirjoitan kolme hyvää asiaa siltä päivältä. Eilisen hyvä oli se, että lastenvahtikeikalla pieni kuumeinen lapsukainen nukkui vieressäni rauhassa.
Hyvää oli myös se, että illalla alastomana piirtäjien edessä, minun silmät suljettuina, sen tunsin, kuinka heidän koko päivän kiireensä ja hoppunsa hävisi, ja he hengittivät rauhassa, syvään, ja kynät piirsivät niin paljon rauhallisempaa viivaa kuin aloittaessa.
Pienet hetket, ne merkkaavat, aina.
Ajastasi kiittäen
Minna Alaspää
Postia Päiväkummusta eli mietteitä maaseudulta
Kahden viikon välein kirjoittelen lyhyitä ajatuksiani, ja laitan niitä sähköpostitse tulemaan kaikille, jotka ovat halunsa siihen ilmaisseet! Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset sinäkin lueskelemaan!
Aiempia kirjoituksiani luettavaksesi:
Loivaliikkeisestä elämästä, ensimmäisiä kokoon kasattuja ajatuksiani, ja myös ensimmäistä kertaa ikinä täysi listaus kaikista hidasteista ja haastavuuksistani Loivaliikkeinen elämä – 1 sairaus, 1 häiriö, 1 toimintahäiriö ja mitä vielä
Vain villasukat pysyvät -projektini Kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös villasukissa
Ärtyvän suolen oireyhtymä, IBS, ja siitä kertovan juttusarjani viimeisin osa Paskavatsasta, osa 3 – Jääräpäinen nainen ja ärhäkkä suolisto
Sykkeenkohottamisesta ja musiikin voimasta Flow-tilaan puuskuttaen ja raskas synkeä musiikki luureissa??