Nysä. Vajaa. Alamittainen, tämä kirjoitus. Pitäisi päästää se takaisin kasvamaan, että tulee tarvittavat sentit täyteen. Tai ajatusmäärä. Että tulisi edes yksi jakamisen arvoinen juttu tähän kirjoitukseen.
Mutta ei. Aion tämän nyt kuitenkin sinulle näyttää, tämän vajaan tekstini, koska se on ihan kuin minä sellaisina päivinä, kun kaikki on jotenkin hiukan vinossa, päivinä kun minä olen jumissa siellä jossain välissä.
Reilu viikko sitten jumpparini lähettivät yhteisessä ryhmässämme minulle videon meidän kuntien urheilugaalasta. Sain minäkin sinne kutsun, mutten kokenut tarpeelliseksi mennä. Olisi pitänyt perua sen illan jumppa, eikä yhteenkään perumiseen olisi varaa. Lisäksi mietin mitä minä siellä muka tekisin.
Olisin vaikka ottanut vastaan minulle myönnetyn nimityksen?
No en minä sitä silloin tiennyt!!
Olet vahvempi kuin ajattelet – Vuoden 2022 Kunnon kuntalainen -nimitys
”Minna on aina iloinen ja kannustava, antaa ohjattavilleen tietoa myös levon ja ravinnon merkityksestä. Edistää omalla esimerkillään liikkumaan ja huomioimaan terveelliset elämäntavat, inhimillisyyttä unohtamatta. Huomioi ohjauksessaan jokaisen erilaiset lähtökohdat liikuntaan sekä mahdolliset vaiva ja rajoitteet.”
No oho.
Minä?
Maailman vaillinaisin jumppaohjaaja!
Se, joka kiroilee, soittaa teknoa death metallia hanurimusiikkia housea, se joka tulee pitämään tuntia riemastuneena itkuisena ahdistuneena lääkittynä, se joka on aivan sekaisin huolesta kun teinit olivat muuttaneet lastenkotiin tai kun teini oli juuri viety putkaan tai lähtenyt karkureissulle, tai raivona kun hevoset sitä tai hevoset tätä.
Se joka tanssii tunnilla ja tuhannennetta kertaa kertoo saman tarinan siitä kappaleesta minkä myötä tapasi armaan aviopuolisonsa, se joka jakaa jumppareilleen somepäivityksiä omasta taideprojektistaan jossa on alastomana metsän keskellä, se joka kertoo syöneensä puoli kiloa karkkia tai litran jäätelöä tai suklaalevyllisen ja myös omasta syömishäiriöstään.
Se joka ei pääse lattialta ylös koska polvi selkä kylki niska mikä sitten onkaan sillä kertaa, se joka unohtaa salin avaimet kotiin ja siksi sinkoaa itkupotkuraivoamaan ulos jättäen jumpparit pohtimaan mitä tehdä.
Sekö on se, joka saa diplomin ja mitalin, koska ”on esimerkillään vahvistanut harraste- ja terveysliikunnan asemaa Jokioisilla”?
Se.
Se video mikä minulle kertoi nimityksestäni, sitä kohtaa minä hinkkasin ees taas, tuota minkä tuonne ylemmäs kirjoitin. Nauroin, ja itkin. Koin myös hilpeää epäuskoa, ”Oikeesti?? Minä aina iloinen?? Minä esimerkilläni näytän terveelliset elämäntavat??”
Koska en sinne gaalaan mennyt, ja koska jumpparini minua kovasti onnittelivat, ilmoitin ryhmässämme, että kakkukahveet teille, totta kai, tehän minusta olette tehneet tällaisen jumppaohjaajan!
Olet vahvempi kuin ajattelet – Mökömököpuu
Kakkukahveet olivat toissapäivänä, ja nyt jälleen osaan ymmärtää, että Jostain Isosta Asiasta seuraava päivä menee vielä leijuessa, mutta siitä seuraavana tipun lujaa ja suoraan selälleni niin että ilmat ovat pihalla puolen vuorokautta.
Se on siis tänään. Mökömököpäivä.
(Ai mistä tuo on? En minä muista. Jossain Disneyleffassa se varmaan oli, kun se joku kiukkuinen ”istuu mökömököpuussa ja heittelee käpyjä muiden päälle”. Mainio!)
Mikään ei suju. Mikään ei maistu. Hereillä ei meinaa pysyä. Raskainta on se, että olen aivan vereslihalla, auki, tunteita on joka suuntaan enkä osaa niitä lainkaan käsitellä. Tunteet ovat isoja ja ne ovat villejä, tulevat joko päälle tai sinkoavat karkuun heti ilmaannuttuaan.
Aika harvoin tulee mökömököpäivinä visioita tai oivalluksia mutta tänään on tullut muutama. Oikein sellainen Iso Ajatus, mikä nostaa ei vain käsikarvat vaan myös reisikarvatkin pystyyn, mikä on ihanaa mutta koska jo olen ilman ihoa, se pääsee uppoamaan syvälle, ja joudun ähkäisemään oivalluksen iskusta.
Mökömököpäivä tulee aina jonkun ison, yleensä hyvän jälkeen, niin että se vielä kimmeltää mielessä. Mutta koska mökömököpäivä on se päivä, kun arki ja työt pitäisi taas saada rullaamaan, on käsissä ongelma.
Minun mieleni on vielä kaikissa niissä sanoissa, mitä siinä Kunnon kuntalainen -tekstissä oli. Sydämessäni on se ymmärrys, että yhtä lailla kuin minä olin liikuttunut ja itkin kakkukahveilla, teki sitä osa jumppareistani.
Olen vain jumppaohjaaja? Se, kenelle he maksavat, että pääsevät liikkumaan. Ihan normityyppi, tärkeä toki mutta kuitenkin vain joku melko kaukainen? Mitä ilmeisimmin ei.
Olet vahvempi kuin ajattelet – Sota itsensä kanssa
Näitä ajatuksia minä sitten vaalin itsessäni, samalla kun nyt taistelen tämän kirjoittamisen kanssa. Tämä kun vaikuttaa olevan päivä, jolloin jokainen saatanan sana pitää kiskoa minusta. Ei lähde rullaamaan, ei ota teksti koukkuunsa ei kiidetä minnekään muualle kuin vain lujaa päin seinää. Kops vaan, taas tökkäsi. Delete ja backspace huutavat tuskissaan, EI ENÄÄ EI ME KESTETÄ!!!
Ja siis minäkö olen se, joka on kirjoittanut sitä ensimmäistä romaanikäsikirjoitusta kuin huumassa kolme kuukautta? Ja sen jälkeen vielä seuraavat kolme kuukautta?? Niin että se teksti on lentänyt ulos ja sormillani on ollut täysi työ pysyä perässä??
Ja siis minäkö meinasin aloittaa taas kirjan kirjoittamisen?? Kun tämä yksi saatanaperkeleen blogipostauskin on näin tuskallinen??
Ja kas. Kohta on jo täysi sotatila itseni kanssa.
Löydän itseni tappelemassa sanojen kanssa, vääntämässä sormiani kirjoittamaan jotain mikä ei tahdo tulla. Pakkohan teksti on repiä ulos päästäni, taas on tämäkin kirjoitus viikon myöhässä!! Mikäs helvetin postaustahti se kahden viikon välein on??
Järki myöhyää ja epävakaa mieleni huutaa menemään että pakkopakko kiirekiire vauhtia nyt sinä perkeleen vätys miten voit olla noin surkea ettet edes yhtä tekstiä saa pihalle jumalauta mikä vätys, mistä ne sua muka niin kehuivat sinä mihinkään kykene, kato nyt, et edes kirjoittamaan.
Järki on kuin saatanan riivaama, saa minut käpertymään entistä ahtaammalle, häätää sinne mökömököpuuhun, niin että olen täysin kyvytön estämään sitä minuuteni rähjäpelleosiota joka herjaa minua sydämensä kyllyydestä.
Onneksi keho tietää. Se on AINA viisaampi kuin mieli.
Kun minä pakolla revin tekstiä päästäni, se raaka teksti tulee tahallaan vaikeasti ja asettuu poikkiteloin, tuottaa triljoona kirjoitusvirhettä, ihan varmasti se laittaa näppäimet väistelemään, vaihtamaan paikkaa. Tekee sen siksi, että saisi minut ymmärtämään. Se kasvattaa kiukkua minussa, että muistaisin, että anna homman olla, anna kehon hoitaa.
Olet vahvempi kuin ajattelet – Liikunnan avulla tulitauko
Ykkösparas keino, millä saan mökömököpäiväni tai surun tai ahdistuksen tai kiukun tai raivon tai levottomuuden laukeamaan, on liikunta.
Lähdin siis kävelylle. Ulos kun astui, kirkkaus pisti siristämään silmiä, aivan kuin jostain luolasta tai kuopasta olisin astunut ulos. Luureissa helvetin lujalla oli death metal tai mikä nyt mahtaakaan olla. Monesti kontrastit auttavat, niin nytkin. Lisäksi sykkeen nostattava vauhti. Se tila, avaruus, autius, hiljalleen ne pääsevät sisääni. Sisälläni ollut sota itseäni vastaan, se tulee ulos ja häviää peltomaisemaan.
Siellä matkan varrella tuli ajatus tästä kirjoituksesta. Se piti höpöttää muistiin, ettei häviä. Alamittaisetkin voivat olla yllättävän liukkaita pirulaisia, jos sille päälle sattuvat! Onneksi tämä vajaamittainen, se säilyi ja tuli tähän asti. Teksti lähti taas kulkemaan, tuli lujaa, vihdoin ja voi luoja, seuraavana päivänä tämä vasta lensikin!!
Tämä nysä on hyvä. Se ensimmäinen oli säälittävä, mutta sen kunniaksi on sanottava, että se aikansa minua tökittyään sai minut ulos ovesta.
Nimesin siis mökömököpäiväksi sen, mikä on ylihuomenna siitä päivästä, mikä on suuri tai merkityksellinen tai raskas tai erittäin isoja tunteita ja/tai järjestelyjä vaativa päivä.
Minulle ei tee eroa, miksi se on ollut niin suuri päivä. Onnistunut hääkuvauskeikka, jumppareilleni järjestämä joulujuhla, kotonani ollut kuvaajille järjestämäni hevoskuvauspäivä, kamalan pitkä tarjoilijakeikka häissä missä oli huikea tunnelma, tai, kuten tässä tapauksessa, saamani nimitys ja kunnianosoitus jumppareiltani ja sen kunniaksi järjestämäni pieni taidenäyttely ja kakkukahveet jumppasalissamme ja siellä käsittämättömän kiitospuheen kuuleminen.
Vaikka sen olen jo oppinut, että sitä Suurta Päivää seuraava päivä, tässä tapauksessa sunnuntai pitää jättää tyhjäksi, ja siinä voi odottaa minkätahansalaisia tunnereaktioita, en näemmä muista vieläkään, että se maanantai on se vaikea. Vaikeampi. Raskaampi.
Se on se päivä, mikä jää valtavien tunnekuohujen ja arjesta täysin irrallaan olevan päivän ja sitten sen arjen väliin. Se on mökömököpäivä.
Minna, muista nämä mökömököpäivänä (osa löytyy myös DKT-ohjeista!):
- Mene kävelylle. Kahdelle. Kolmelle. Kuinka monta ikinä tarvitsetkaan. Ei väliä säällä, todennäköisesti mitä paskempi, sen parempi. Räntäsade ja kova tuuli ovat minulle ne parhaat, nauru tulee nopeaan ja putsaa pöydän.
- Mökömököpäivinä nauru unohtuu. Kontrastit saavat minut nauramaan. Tarjoile siis itsellesi kontrasteja? Death metal -musiikki täysillä luureissa ja kaunis kirkas aurinkoinen päivä. Intervallitreeni eli hetkittäin erittäin raskas liikunta ja raskas musiikki, oli se sitten ihan silkkaa teknoa tai raivomurinaa. Sauna ja kylmä suihku. Tanssi hikeen asti. Oma henkilökohtainen DKT-terapia, sitähän nuo ovat!
- Syö säännöllisesti ja juo riittävästi, koska Sen Jonkun Hienon Tapahtuman tms jälkeen olet todennäköisesti hiukan keikahtaneessa tilassa nestetasapainosi kanssa, etkä ehtinyt muistanut halunnut pystynyt syödä. (Käsi pystyyn morsiamet tai pitkän päivän tehneet hääkuvaajat tai juhlapäivän sadalle järjestäneet tai pitkää päivää tekevät tilausravintolayrittäjä tai lapsen kanssa koko päivän retkellä ollut, tunnistatko tuon?!) Mikäli makean tai suolaisen himo on poikkeuksellinen, tiedät, että olin oikeassa.
- Mitä ikinä työhommaa oletkaan tekemässä, jos se ei onnistu, se ei sitten onnistu. Lopeta. Älä yritä. Turhaa. Tee jotain muuta siinä välissä. Se tekeminen ei mitenkään helpotu tai lähde soljumaan, vaikka kuinka pakolla yrittäisit.
- Ja ehkä tärkeimpänä, vahdi ettet mene someen. Et edes ”No mä vaan käyn katsomass…” NO ET KÄY!! Koska jos menet, menee aivan varmasti joku asia ihon alle. Harmistut, pahoitat mielesi, etkä saa sitä koko päivänä mielestäsi. Mökömököpäivänä sinun täytyy antaa itsellesi lepoa ja armoa, tilaa ja rauhaa. Niitä ei some koskaan tarjoa sinulle, joten pysy poissa sieltä.
Ajatuksella sinulle sanottu aforismi – Kuin tuntisit yhtä aikaa tähdenlennot, kuuraiset puolukanvarvut, revontulet, auringonnousut ja naurun purskahdukset
Kuten kirjoitin, tämä oli nysä kirjoitus. Vajaamittainen. Sekava, täynnä tunteita kaikkiin mahdollisiin suuntiin.
Aivan kuten minä.
Mutta ei kuitenkaan ollut pakolla revitty eikä raaka, ei teksti enkä minä. Törmään uudestaan ja uudestaan siihen, että hienoimmat hetket tai ajatukset tai tunteet tulevat vaikeamman kautta, halusimme tai emme.
Itse asiassa, yhden unohdin tuosta listasta. Tärkeimmän! Miten se unohtuikin!
Siellä lauantain kakkukahveilla, sain kortin jumpparinaisilta. Puheen pitävä jumpparini sanoi, ”Pitkään mietin, millaisen ajatelman tai aforismin tähän kirjoittaisin ja sitten löysin. Tämä on kuin sinä”
Tämä heidän kortissaan luki:
”Sinä olet ihmeellinen.
Sellaisena kuin olet.
Olet vahvempi kuin ajattelet.
Arvokkaampi kuin uskot.
Rakastetumpi kuin pystyt ikinä kuvittelemaan.
Intohimoinen tuodaksesi muutosta.
Kiivas suojellessasi niitä, joita rakastat.
Oppien. Kasvaen. Et ole yksin.
Lämmin. Antelias. Avokätinen.
Outo. Seksikäs. Hauska. Viisas.
Epätäydellinen. Eheä. Peloissasi.
Rohkea. Ja niin, niin, niin.
Paljon. Enemmän.
Ole vahva. Ole luottavainen.
Ole oma itsesi.
(Tia Sparkles Singh)
Näin ollen, tämän pienen kunnan Kunnon kuntalainen -nimitys, mille joku varmasti nauraa ja pitää naurettavan vähäpätöisenä asiana, on minulle korvaamaton. Se on viesti, minkä jumpparini tahtoivat minulle kertoa ja tästä pääsen siihen tärkeimpään, minkä unohdin listasta. Ihmiset.
(Tuossa yllä olevassa kuvassa kuuntelen kun tätä minulle luetaan, kiitos kuvasta Hanna ja Leena! Ei ehkä kauneinta katsottavaa, mutta mitä väliä, koska tuolta minä aika useastikin näytän. Liikuttuneelta.).
Luota muihin niin voit ehkä uskaltaa luottaa itseesi?!
Pitää osata avata katsettaan ja hahmotustaan laajemmalle ja ymmärtää, että perhe, läheisimmät, omat lapset ovat todellakin korvaamattomia, mutta heidän lisäkseen on muitakin. Minulla on jumpparini, osa heistä on ollut jo vuosikymmenen minua lähellä. Olen aina ymmärtänyt heitä arvostaa mutten ole ymmärtänyt nähdä itseäni heidän silmillään ja sydämillään.
Sen olen jo hahmottanut, että he kantavat, tökkivät eteenpäin, kehuvat, nostattavat, kulkevat vierellä ja auttavat minua. Vasta nyt hahmotin sen, että he, läheisteni avulla, saavat minut, vuosikymmenien poukkoilun ja umpikujien jälkeen, vihdoin sisäistämään sen, mitä zenmestari Thich Nhat Hanh sanoi.
Kaikki mitä tarvitset, on sinussa itsessäsi, valmiina, odottamassa.
On aina ollut.
Jumpparini osoittivat minulle, että vaikka joku joskus tarvitsisikin vähän enemmän tukea muilta, ei se haittaa, koska tuki löytyy, vaikkakin ehkä yllättävästä suunnasta. He kertoivat sanoillaan ja näyttivät teoillaan minulle, että heidän auttaessa minäkin voisin jo lopettaa sodan itseäni vastaan. Minun läheisteni ja minun jumppareitteni avulla voin siis uskaltaa päästää irti ja luottaa siihen, että kaikki on minussa. On aina ollut.
Ikuisesti kiitollinen.
Sinua ajastasi kiittäen
Minna Alaspää
P.S. Ei tämä kirjoitus sitten ollutkaan nysä, se kasvoi täyteen mittaansa, kun antoi olla yön yli. Ajatus ehti hautua. Ja ehkäpä tämä biisi, mikä on mennyt nyt jo monta tuntia luupilla? Kerron tämän nyt senkin uhalla, että naurusi takia tipahdat penkiltäsi.
Eilen jumpissa kuuntelimme myös The Hu -nimistä bändiä, mitä on kutsuttu ”mongolialaisen folkmusiikin ja länsimaisen rock-musiikin yhdistelmäksi”. (Jep, meillä on aika laaja genrejen sekamelska ja siis eräs miestreenaajistani tuon minulle vinkkasi.)
Jo siellä nosti ihokarvat pystyyn biisi, missä niiden mongolialaisten miesten lisäksi oli myös naislaulaja. Kyllä, se on aika perifeministinen laulu tuo Song of Women, mutta silti. Upposi. Onko uuden biisin kolahtamisella NÄIN valtava vaikutus, että teksti tulee lujaa ja se tulee syvältä ja se avaa minut täysin?
(On!)
Ja hei, vielä tämä! Parin viikon välein mietteitä maaseudulta!
Tähän kirjoitukseen liittyviä kirjoituksiani:
Kirjoitukseni rapsakasta musiikista Flow-tilaan puuskuttaen ja raskas synkeä musiikki luureissa??
Kirjoitukseni zenmestarista ja buddhalaisuudesta: Mindfulness, tiede, sauna ja Väinö Linna – Plum Villagen retriitti
Kirjoitukseni kirjoittamisistani: Kohti kirjan kirjoittamista – Joululahjakirjani, Rosettan kivi ja hyvinvoinnin vaaliminen
Muut linkit:
Tuosta ohimennen mainitsemastani dialektisesta käyttäytymisterapiasta https://dkt-yhdistys.fi/dialektinen-kayttaytymisterapia/
Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä, mistä tulee osansa noihin sotiin itseni kanssa: https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00994