Minulla oli aivan loistava ajatus ja lause, joista lähtisin tätä blogia rakentamaan. Minulla on myös runsaasti muistilappuja, joissa on sana tai kolme tai kaksi virkettä. Kolmen eri kauppakuitin takana, rypistyneellä post it -lapulla, neljällä suoralla post it:llä, kolmella tavallisella paperilla, kaikki eri lehtiöistä repäistyjä.
Se upea bloginaloituslause, se ei lukenut missään muualla kuin mielessäni. Mieli, se on just yhtä hyvä paikka säilyttää asioita kuin suklaa makeanhimoisen äidin laatikossa, tai veronpalautussataset käyttötilillä.
Unohdin siis sen lauseen eikä ole mitään ymmärrystä siitä, mistä aiheesta se oli (ja kyllä, söin silloin sen suklaan, ja käytin satasetkin).
Osa niiden lippulappustenkin aiheistakin jää roikkumaan tyhjään, ei minkäänlaista käryä mitä näillä tarkoitan. Tai siis osan hahmotan, valtaosaa en.
Luovuus ja syventyminen ja hajamielisyys ja siis muistilaput mistä ei mitään ymmärrä
”Portaat /nosto / kiertyminen /kynnys / kissojen paikka” – Mmmitää?? Muistan kyllä, että tulin takaisin ulko-ovelta, kirjoittamaan nuo muistiin sinä aamuna, jolloin tuli paljon lauseita mieleen. Miksi nämä kirjoitin?
Jaa-a.
”Vatsa-sali-musiikki-raivo/huoli-unet vs. kiitospuhe gaalassa.” – Tämän itse asiassa muistan ja siitä jo tavallaan olen kirjoittanutkin, kait.
”Koska suolistoni on supernero/ kökkö/ surkea, olisi hyvä olla hereillä…” – Tästä kertova postaussarja on kyllä hyvällä alulla, neljäs osa on tuossa muutamalla lappusella hahmoteltuna.
”We lost her. I will miss her. Remember, it’s not about the diet, it’s art.” – Tämän muistan kyllä. Hyvinkin. Tästä ajattelin kirjoittaa joskus. Erään australialais(?)valokuvaajan vuosia käyttämä anorektikkomalli menehtyi. Tuon luurangon kaltaisen naisen käyttäminen mallina ei jotenkaan oikein tunnu löytävän paikkaansa minun päässäni.
Valokuvaajana kaikki erilaiset ihmiset kehoineen kiehtovat, mutta ravitsemusneuvojaminulle tuo on erittäin vaikea paikka, että joku käyttää mallinaan naista, joka painoi ehkä neljän vesiämpärilliseen verran. Toisaalta, ehkä hiukan läppäisen itseäni sormille sen takia, etten tiedä taustoja tarpeeksi hyvin voidakseni muodostaa mielipidettä. Oliko hänellä anoreksia vai joku muu? Saiko hän kaiken mahdollisen hoidon ja avun? Oliko naisen käyttäminen mallina terapiatyötä? Surutyötä? Dokumentointia? Mitä?
Silti, kuvia katsoessa tuntui kuin aina kompastuisi siihen liian korkeaan kynnykseen, aina satuttaisi siihen varpaansa, ikinä ei sitä muistaisi varoa eikä sitä koskaan korjata.
Mutta hei. Tämä on minun lempparini:
”Ihan sama – Onko vaiko ei? Ei se ole ihan sama! Vai onko se ihan sama? Todellakin, ihan sama!! Miksi ei ihan sama? Miksipä ei, ihan sama!”
Kyllä, aikakautemme hienoin kirjoitus on ihan just tuohon kiteytettynä, ei tarvitsee kuin vain kammata ajatuksensa järjestykseen ja latoa paperille niin siinä se on, kaikkien listojen huipulle ponkaiseva opus.
Ai ei??
Luovuus ja syventyminen ja hajamielisyys ja sanoinko jo syventyminen?
Olen hyvä keskittymään. Itse asiassa loistava. Mutta silloin kun en ole loistava, päässäni poukkoilee jos ja vaikka ja mitä. Niin kuin meillä kaikilla. Jos en siinä hereillä ollessani kirjoita asioita muistiin, asiat karkaavat heti kun keskittyminen siirtyy johonkin muuhun. Tämä iso vyyhti on yksi lempiaiheistani ja kyllä, jo päätellen noiden muistilappujen määrästä, myös ikuinen kehityskohteeni.
(Tai sitten ne vaan kertovat siitä, että olen ymmärtänyt, että täytyy olla materiaalia mistä kirjoittaa.)
Hyvän keskittymisen päivinä keskityn kirjoittamiseen tai kuvantekoon niin, että unohdan muun. Kaikki unohtavat, ei kenenkään tietoisuus pysty pitämään ilmassa määräänsä enempää lautasia ennen kun ne rysähtävät jonglööraavan sinun päälle. Eilen työstin pitkään aikas kelpo hevoskuvaa, joten unohdin syödä ja lämmittää uunit. Siitä edellisenä päivänä kirjoitin CV:ni, en sen takia ehtinyt kävelylle enkä joogaamaan enkä meditoimaan ja polttopuutkin unohdin hakea.
Aion viedä hevoskuvani isoihin näyttelytiloihin ja sieltä myytynä kotien seinille, ja villasukkakuvakokonaisuuden ehkäpä Kiasmaan, joten onkin oikein hyvä tehdä kattava cv, mihin etsii kuvia menestyneistä kuvistaan, ja on hyvä tehdä Photoshopissa kauniita hevoskuvia. Mutta toisaalta, jos päässäni kopsahtaa siksi, että unohdan toimivan arjen ja sen miten tällainen kaksisuuntainen epävakaa pärjää, eipä se sitten oikein toimi.
Ja siis tuo polttopuuasia ja lämmittäminen on muuten tosi haastavaa näin huhtikuussa! Aurinko lämmittää jo paljon joten kaikki huoneet tuntuvat lämpimiltä, tupakin lämpenee illan auringossa. Mutta aamut?
Sepä se.
Todella kova tuuli suoraan Siperiasta, meidän vanha vetoisa talomme joten kyllä, lämpömittari tuossa pöydälläni näyttää +16. Mutta kun on alin vaatekerta ja sitten pitkä villatakki viltti villasukat säärystimet paksut tossut tyyny lattialla jalkojen alla, niin ei se ole paha.
Mutta nenä!! Sitä ei saa piilotettua vaatekertojen alle, varsinkaan minulla, se kun on tuossa aika kookkaana. Ja sormista huomaan. Kirjoitusvirheitä tulee vielä enemmän, jos se enää millään tavoin on mahdollista.
Mutta sehän on positiivinen ongelma, eikö?
Siis ei kirjoitusvirheet, ne ärsyttävät aina. Enkä nyt tarkoita palelemistakaan, vaikka toisaalta, eikös aina sanota, että viileässä säilyy paremmin?!
Se kaiken unohtaminen johonkin uppoutuessaan, sitä nyt tarkoitan. Se, että pääsee keskittymään niissä ydinosaamisissaan, tai mielenkiinnon kohteissaan, niin vahvasti, että kaikki jää.
Se on hyvä, eikö?
Kyllä ja ei.
Kun vihdoin pääsen syvän keskittymisen tilaan, unohdan. Tiskipöytä ja siihen röykkiöityneet tiskit kertovat, että jotain unohtui joltain. Unohdan syödä ja juoda. Ja kun sitten joskus nousee ylös tuolistaan huomaa kyllä, että taisi unohtua vessakäynnitkin, ja että on aika kylmä. Ja nälkä. Oliks siihen muka jotkut suositukset, että vähän venyttelisi aina tunnin välein??
Ne mitä kutsun nimellä Silppu & Sälä, ne jäävät. En saa aikaiseksi vietyä joulukuusen jalkaa vintille. En muista lähettää vanhoja läppäreitä hävitettäväksi, vaikka siinä läjässä ovat niin että kompastun ohi mennessäni. Uusi kyltti tuonne tienhaaraamme, sitä olen suunnitellut neljä vuotta.
Silppu & Sälä tai niin kun Eisenhowerin matriisissa sanotaan, ei-tärkeää ja ei-kiireellistä.
Unohdan korjata jouluvalot pois tuolta ulkoota. Nyt kun sulava lumi paljastaa kaiken muistan, että unohdin korjata lapion tuosta pois, tai että laitumien aitalankojen korjauskin jäi puolitiehen ensimmäisen hehtaarin lohkon jälkeen. Hirveän lohdullista on, että lapio löytyy lumien alta. Siinähän se, samassa paikassa, niin kun jouluvalot, aitalangat ja kaikki muukin lumen alle unohtunut.
Unohtaminen on muistamista ja asioiden tekemättä jättäminen johtuu syvästä keskittymisestä
Toiset pitävät huonona näin hataraa muistia ja erityisesti sitä, että sen tällä tavoin kertoo. Minä en pidä huonona, koska sen voi kääntää niin monin päin! (Sitä paitsi johan olen sinulle kertonut jo NIIN paljon enemmän kuin vain hatarapäisyyden…)
En muista mitään ilman että se lukee jossain, sehän tarkoittaa täsmälleen samaa kuin että en koskaan unohda sitä minkä olen kirjoittanut muistiin.
Keskityn niin vahvasti yhteen asiaan niin monen tunnin ajan, että päivän muut askareet jäävät, se on täsmälleen sama kuin että kykenen pitkäkestoiseen pitkäjänteiseen erittäin syvää keskittymistä vaativaan/ ilmentävään työhön.
Samaa asiaa, eri puolilta katsottuna! Eikö olekin hienoa kun voi pyöräyttää asian miten päin vain, niin että se sopii omiin arvoihinsa! Minä arvostan huumoria, naurua, flow-tilaa, lupsakkuutta, hitautta ja siksi voin pyöritellä näitä miten päin parhaaksi näen.
Entäs ne kadonneet aloituslauseet, ne millä aloitin tämän kirjoituksen?
Niitä tulee ja menee. Olen siinä onnellisessa asemassa, että elämässäni tällaisena mielenterveydeltään hivenen vajavaisena ihmisenä on AINA jotain mielen päällä, siis jotain ihan oikeaa ja konkreettista. Ei minulla siis ole aikaa surra jotain mikä ehkä oli, eikä se varmaankaan ollut mikään bestsellerkirjan alku.
Voihan se olla että unohdin mutta voihan se myös olla, että ne tulevat takaisin.
Luovuus ja niskaan hiipivät kylmänväreet, tai otsaan läsähtävä naakka
Sitä paitsi, jos en lauseita kerran muista ja ne tulevat uudestaan mieleeni, otan ne vastaan aivan uusina ja hienoina lauseina. Joku viisas (tai ainakin luovuuteensa luottava ihminen) sanoi, että jos idea tai ajatus on tärkeä, se kyllä tulee takaisin. Jos unohdat hienon lauseen tai ajatuksen eikä se enää tule takaisin, et muista mitä missasit, eikö?!
Tai ehkä ne löytyvät joskus, tulevat vastaan niin kuin se lapio sieltä lumen alta?
Elizabeth Gilbert kertoi luovuuskirjassaan Big Magic ehkä noin vuosisata sitten eläneestä runoilijanaisesta, joka kertoi runojensa ja visioidensa saapumisen olevan kuin myrskytuuli. Jos tämä runoilija ei ollut kynä ja paperi valmiina silloin kun tunsi myrskyn nousevan, saati olevan kohdalla, ei myrsky jäänyt odottamaan, vaan jatkoi matkaa.
Runoilijatar tiesi, että jos hän ei ollut kirjoittamassa runoa muistiin, etsi se jonkun toisen luovan, valmiina olevan ihmisen, joka sitten sai runon itselleen. Runoilija myös kertoi, että toisinaan hän ehti napata runosta kiinni kun se oli jo menossa ohi, kuin nilkasta. Silloin runo kirjoittui, mutta nurinperin, viimeinen sana ensimmäisenä.
Mainio ajatus, todella!
Minun lujimmin iskeneet oivallukset ja ideat ovat kyllä ajaneet ihan täysillä ja päin, ei ole ollut mitään tuollaista ”Et saa kiinni jos et saa kiinni lälläslää!”-meininkiä. Ideat ovat ensin tulleet mieleeni, yleensä yksittäinen lause, ja jos en ole osannut siihen tarttua, on idea potkaissut niin että on ollut pakko lopettaa tekeminen kuin seinään.
Paitsi se yksi idea tuli ajaessani jumppaohjaamaan, en minä siinä nyt tekemistäni lopettanut. Se härräsi niin kauan että oli pakko nauraa ja nostaa toinen käsi pystyyn Joojoojoo mä tajusin jo!!
Yksi idea tuli hiipien, selän kautta, ja kun sen vain puoliksi hahmotin, nosti se niskakarvat pystyyn ja hiipi päälaelle. Eli kyllä, allekirjoitan sen, että luovuus hiipii esiin ihan missä vain (missä sitä et yritä tökkiä maanitella kiroilla loitsuta anella esiin) ja hienoimmat visiot tai ideat tai näyt tulevat siten, että et vaan voi niitä missata.
(Se, teetkö näillä hetkillä ja tarjoilluilla tuntemuksilla ja oivalluksilla mitään, se onkin sitten täydellisen eri asia…)
Paljon ajatuksia tulee elokuvista, sarjoista, kirjoista. Sanomisia, kohtauksia, mitä vain. Minulla ne yleensä tulevat niin että armas aviopuolisoni on se, joka telkkaria katsoo ja minä vain nujuan siinä jossain likellä. Äsken hän katsoi jotain scifijuttua ja siinä on lause, mikä osui, kuin olisi lentänyt suoraan päin otsaani. Ei ihan mikään pieni lätsähdys otsaan, ei. Ei hyttynen, ennemminkin ehkä naakka.
”Paljonko minussa on minua?”
Minusta tuo on yksi hienoimmista lauseista pitkään aikaan.
Jos mietin itseäni vaikka silloin 2007 suljetulla osastolla, tai minua orivarsalauman keskellä täällä omassa tallissani vuonna 2015, tai tekemässä kaksi vuorokautta putkeen valokuvauksen lopputyötä siellä omassa pimiössäni vuonna 1996, tai käymässä lasteni luona lastenkodissa vuosina 2015 tai 2017, tai kun olin syvällä uupumuksessani hetkeä ennen kun helvetin portit aukesivat vuonna 2005, niin vastaus on kovin kovin vaihteleva.
Paljonko minussa on minua?
Oletko sinä sinä silloin kun saat arjen rullaamaan eli muistat kaiken pikkusälän (esimerkiksi minä lämmittämässä uuneja ja syömässä ja lenkillä ja niin edelleen)? Onko sinussa enemmän sinua kun saat upota täydellisen totaalisen vahvasti johonkin siihen, mihin sinä saat upota just sellaisena kun sinä olet?
Paljonko sinussa on sinua, jos vastaat ympäristösi tai pomosi tai vanhempiesi tai lastesi tai ukinkumminkaiman odotuksiin? Paljonko sinussa on sinua jos ymmärrät menneesi elämässäsi väärään suuntaan jo vuosikymmenen? Paljonko enemmän tai vähemmän saat itseesi jos kerrankin seuraat itseäsi mutta kuitenkin väärään suuntaan? Oikeaan suuntaan? Uuteen suuntaan?
Paljonko sinussa on sinua kun peset pyykkiä, tai avaat sähköpostit, tai mietit mitä hittoa sitä taas tekisi ruoaksi tai siivoat koiran ripulia lattioilta (joop, se haisee täällä edelleen…)? Onko sinussa silloin enemmän vai vähemmän sinua kun silloin, kun maalaat, tai soitat, tai sävellät, tai hikoilet lempiliikuntalajissasi, tai olet vaeltamassa, tai kiipeät tavoittelemasi huipulle konkreettisesti tai kuvainnollisesti.
En yhtä ainutta vastausta, mutta PALJON kysymyksiä tuon kysymyksen myötä.
Jos Einsteinia uskoo, on kysymys se oleellisin ja nimenomaan siihen kannattaa nakella vastakysymyksiä ja sitä kannattaa vatvoa, koska siten ratkaisukin löytyy paljon helpommin. Olkoonkin, että tuo nappaamani (ja TIETENKIN muistiin kirjoittamani) lause oli siitä, mitä kyseiseen ihmisen pään sisältä löytyi (ja scifisarjan tapauksessa se ei tainnut olla mitään mairittelevaa), on lause ehdottoman hyvä, tällaiselle mielenterveytensä kanssa tasapainoilevalle.
Paljonko minussa on minua? Paljonko annan itseäni olla minussa, ja vieläpä niin että annan sen olla kaiken kansan näkyvillä?
Koska tässä nyt olen jo satojen sanojen verran pohtinut muistamattomuuttani ja kapean kiilan keskittymistä, ainakin vaikuttaisi siltä, että annan minua tulla paljon.
Vapauttavaa se kyllä on, olla just se oma vajaa itsensä, mutta tekeekö se viisaammaksi? Osaavammaksi? Onko siis kerran oivallettu ikuisesti sisäistetty? Eli kun olen oivaltanut, että minä olen tällainen, ja minä huollan minua niin kuin huollan, niin sen sitten teen? Muistanko siis että minulla (ja aikas monella muullakin) liikunta on se, mikä pitää hyvinvoinnin kehän liikkeessä, niin osaanko nyt aina pitää liikunnan mukana?
Kerran oivallettu on ikuisesti sisäistetty??
Enkös juuri tuolla ylhäällä kirjoittanut siitä kuinka lenkki unohtui?! Ja syömiset, ja juomiset?
Jep.
Kuuliksä? Tuon mätkähdyksen? Se oli egoni. Hah.
Se oli egoni, joka oli jo ehtinyt kiivetä jalustalleen, oli just ottamassa kovin ylevää asentoa, ja nyt se sieltä työnnettiin alas. Hyvä niin, koska egon paikka onkin maahan mätkähtäneenä MUTTA toki voisi päästä helpommallakin JOS ei JOKA kerta pitäisi oivaltaa uudestaan samoja asioita.
Kerran oivallettu on ikuisesti sisäistetty tai sitten ei.
Niin kuin vaikka että nuku vähintään kahdeksan tuntia. Käy joka päivä kävelyllä. Siivoa tasaisin väliajoin ettet pääse sättimään itseäsi laiskuudesta. Syö kolmen tunnin välein. Muista juoda runsaasti, koska lääkitys, ja psyllium.
- Johan tästä olen kertaan jos toiseenkin kirjoittanut… Loivaliikkeinen elämä – 1 sairaus, 1 häiriö, 1 toimintahäiriö ja mitä vielä
Mutta hei! Mä keksin!
Mitäs jos kirjoittaisin muistiin ne oivallukset että sitten sisäistäisin?!
Oishan tuossa siivoamattomalla pöydällä kuljeksimassa vielä vapaita lippulappusia, niistä voisi osaan kirjoittaa muistiin ja osan polttaa samalla kun lämmittää nuo uunit ettei taas tarvitteisi huomenna palella…
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna
P.S. Ajattelin tähän kirjoittaa mitä kuuntelin Soundcloudista tätä tekstiä kirjoittaessani. Mitä todennäköisimmin en tätä enää seuraavissa postauksissani muista, mutta huihai, sittenhän voin keksiä uudestaan tämän(kin) mainion idean!
- simonaxk – Techno Therapy
- David West@Danceteria Helsinki
- Ellie Petterson – Live @ WÖK Afterhours Barcelona 7am set
- DJ Ulrika – 2021 Smiley (Hei tätä nuorta mimmiä kuulin livenä viime viikolla ja voi miten tykästyin, valtavan taitava dj ja niin minulle sopivaa musiikkia!) https://www.instagram.com/its.ulrika/
Pari juttua (kevät 2023)!
Elävän mallin piirustelut, niitä on tarjolla täällä meillä, Jokioisilla! Ja villasukkia, niitä tarvitsisin, löytyisikö mesenaatteja, villasukkasponsoreita?!
Ja hei! Iso osa luovuus/ muistamis/ rentouteni vaikken mitään muistakaan -elämääni ovat nämä jokasunnuntaiset metsäilyni. Niistä kirjoitin tuolla: Kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös villasukissa ja nuo metsäilyt ovat myös osana Postia Päiväkummusta -kirjettäni, jonka lähetän sähköpostiisi kerran kuukaudessa tai harvemmin mutta tiheimmillään kuitenkin vain joka toinen viikko. Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään maaseutujuttujen lukijakseni, mikä olisi minulle suuri kunnia.
