Ei ole hyvä julkisesti kirjoittaa mitään kun on vereslihalla. Kun iho on auki, se kannattaisi hoivata kuntoon itsekseen. Minä siis otan tietoisen riskin, koska kirjoitan nyt, ja aion kirjoittaa niin etten (tapani mukaan) päivätolkulla editoi tekstiä uudemmaksi, paremmaksi, sileämmäksi.
Kirjoitan, vaikka olenkin auki, enkä editoi, koska turha tekstin on olla nätti ja siisti silloin kun itse on kuin ojanpohjaa kyntänyt.
Hypomania – kaksisuuntaisen vauhtivaihe
Varmastikin kaikki ovat jostain kuulleet tarinoita maniasta. Silloin valvotaan naidaan kulutetaan hankitaan ollaan kauniita ja rohkeita matkustetaan maailman ääriin pikavipillä ja visioidaan koko kansakunnan edestä tai ollaan enemmän jeesuksia kuin se itte oli.
Mania hyppää naapurin auton katolle, repii paitansa auki ja huutaa vittutulkaakaikkitänne!
Jos mania on Pamela Andersonin ja Kim Kardashianin sekoitus, on hypomania sitten Erika Vikman ja Judy Garland sekoitettuna. Manian kiltti pikkuserkku, jolla on vielä vaaleanpunaiset silkkinauhat leteissään ja nätti essukin on puhtaanvalkoinen.
Mania on raskaan pornon ylipitkä leffa, hypomania on Twilight. Mania on Steve Jobs, hypomania on Spencer Silver ja Athur Fry. Mammonat ja taloudelliset riskit on maniassa luokkaa Richard Branson, hypomaniassa pikavippi jonka ottaa Kelan työttömyysetuudella elävä.
Got the point?
No oho. Hupsista saatana. Peruutetaan hetkeksi taaksepäin.
Kurkkasin, muistinko Garlandin nimen oikein. Muistin kyllä, mutta jäin tuijottamaan hänen ikäänsä. Just ja just 47 vuotta. Kovin nuorena läks?! Ihmemaa Ozin näyttelijätär Judy Garland kärsi aikuisiällä mielenterveysongelmista, huonosta itsetunnosta ja lääkeriippuvuudesta. Garlandin kuolinsyyksi määritettiin lääkkeiden yliannostus. Kuolemaa ei pidetty itsemurhana vaan tapaturmana, koska lääkkeitä ei ollut otettu kerralla.
Hän ei ole ainoa mielenterveysongelmista kärsinyt ja niihin menehtynyt julkisuuden henkilö, ei todellakaan. Garlandilla ja hypomanialla ja minulla ei ole mitään yhteistä, sattumalta noukin nyt noukin hänet jostain mieleni pohjilta.
Silti, ymmärrän tuon lääkkeiden mahdollisesti tahattoman yliannostuksen. Kun paha olo on sietämättömän paha, kuka enää jaksaa laskea onko edellisen lääkkeen ottamisesta kulunut kuinka monta tuntia?
En ainakaan minä silloin kun 2007 makasin olohuoneemme lattialla. Se muuten oli tärkeä makaaminen, tärkeä ja elämäni ainoa liiallisen rauhoittavan lääkkeen syöminen. Tuona päivänä opin arvostamaan päivystävää kriisipuhelinta. Siellä lämmin ihminen kuunteli, rauhoitti, jutusteli, auttoi hengittämään, auttoi yli siitä joka puolelta vyöryvästä mustasta, niin että jaksoi odottaa siskoa apuun.
Hypomania
Oletan, että olet maalaisjärjen ihminen mutta sanon kuitenkin. En ihannoi lääkkeitä, en päihteitä, en pään sotkemista. En halunnut kuolla silloin enkä todellakaan sitä haluaisi ennen kun ysikymppisenä liukastun saunapuita hakiessani ja koppaisen pääni niin että sydän säikähtää ja vie minut tuonpuoleiseen saunaa lämmittämään. Ei haittaa että minut löydetään vasta kuukausien päästä, mikäs siinä maatessa, omalla pihalla, taivaan alla. Ai kissat järsineet varpaista ja linnut nokkineet? Ei sen väliä, kierrätyshän on kova juttu?
Minulla paketillinen diapameja riittää noin puoleksi vuodeksi. Elämänhalua ja elämisen onnea riittää niin että ihan superpaskoinakin päivinä edes yhden minihetken löydän ja pystyn hengittämään syvään ja rauhassa. Pitkä liitto sairauteni kanssa on tuonut mukanaan taidot ja tiedot tämän kanssa elämiseen.
Noin niin kun yleisesti ottaen.
En siis ole ottamassa liikaa rauhoittavia enkä ajatellut kuolla Garlandin tavoin kylpyammeeseen, varmaan jo siksikin, ettei meillä sellaista ole, enkä tykkää enää yhtään liikkua minnekään. Sitä paitsi koska olen täydellisen varaton ja yrittäjyytenikin on tässä jossain välivaiheessa, etsimässä rohkeutta tai sortumassa, en minnekään ole matkustamassa.
Eli siis. Se, että päätyisin kylpyammeeseen kuolemaan on yhtä todennäköistä kuin se, että Sam Smith tulisi heittämään keikan Forssan torille.
Kirjoitin ”noin niin kun yleisesti ottaen”, koskien kykyäni hallita sairautta
Paskoja päiviä/ jaksoja toisinaan tulee. Sellaisia, kun joudun tosissani pohtimaan, pärjäänkö vaikean olotilani kanssa omine voimineni ja taitoineni. Saanko itseni ylös ja ulos tästä vaiheesta, mikä voi kestää kauankin? Mitä jos en? Olen aina saanut osastolta ison avun, kestäisinkö nyt osastolla oloa, poissa tästä kaikesta?
Vai riittävätkö omat työkaluni ahdistuksen kanssa selviämiseen? Luonto, liikunta, meditaatio ja rauhalliset liikkeet, riittävätkö?
Ja TÄMÄ on se syy, miksi kirjoitan, vaikka tänään on tosi raskas päivä. TÄMÄ kaikki on se, miksi aina vain pyrin lähemmäs loivaliikkeistä elämäntyyliä ja miksi haluaisin siitä kertoa enemmän, muillekin. Loivaliikkeinen elämä – 1 sairaus, 1 häiriö, 1 toimintahäiriö ja mitä vielä
Ihan hirveän paljon en ole sairauttani tuutannut suureen yleisöön, vaikka vaikeista ajoista onkin jo pitkä aika. Silloin hevostalliaikoina sairaus tavallaan oli remissiossa, joten ei aina ollut mielessä päällimmäisenä. Eikä silloin sopinut siitä puhua. Asiakaskato olisi käynyt, kun olisi kuultu, että tämä tallinpitäjä on hullu.
Nyt olen luovalla alalla, joten siellä olen enemmän omieni, kaltaisteni luona tämän kaksisuuntaiseni kanssa, joten nyt uskallan. (Ans kattoo kuin akan käy…)
Kirjoitan kertoakseni, että vaikka ikuisuuden olenkin sairastanut, ja pitkään sain nauttia remissiosta olevasta sairaudestani, ja vaikka tämä ”paha olo” on sellainen, mikä oli upeaa luksusta osastolla ollessa, silti, näitä jaksoja tulee.
Tämä kun ei koskaan mene pois. En tästä parane, koskaan. Ei vie henkeä jos se minusta on kiinni, vaan jättää henkiin. Vittumaisimpina aikoina tuo tuntui Ukko Ylijumalan massiiviselta vitsiltä. Ei kestä elää muttei kuitenkaan kuole.
Sairaus voi olla remissiossa kauan, minulla vuosikymmenen, mutta voi siitä aina herätä. Riittävä määrä stressiä, liikaa ylimääräistä, liian lyhyitä unia, liikaa suurta ja isoa, vaikka hyvää olisikin.
Ihan hirveän vaikeaa on hahmottaa, milloin ahdistus nousee siksi, että sen seasta löytyy asia, mikä on hyvä käsitellä ja minkä käsittelyn mieli myös kestää. Vai onko tämä ahdistus just nyt sellaista, että se vyöryy yli niin raskaana, että parempi ottaa yksi rauhoittava, mikä kietoo minut kuplamuovityyppiseen, jolloin ahdistus vain menee yli, rikkomatta.
Joskus on hyvä käsitellä kaikki se, mitä on piilossa ahdistuksen sisällä. Joskus se ei ole lainkaan hyvästä, koska ei vain ole voimia, kykyä, halua.
Mistäs vitusta sitä tietäisi, milloin on minkäkin vuoro??
Taannoin olen yrittänyt selvitä lääkkeettä päivästä, joka lopulta kaatui tripla-annostukseen, koska se kaikki musta valui silmistä suusta korvista sisään ja yritti viedä kaiken. Olisiko se ollut vähemmän tuskallinen, jos heti olisi vain ottanut puolikkaan, tai yhden lääkkeen?
Miksi en varaudu hypomaniaan??
Tunnevyöryt vaikuttavat, olivatpa ne suuntaan tai toiseen. Kehno suolistoni kaivaa kuoppaa. Jo aikuisten lasten elämä on heille ja minullekin täydellisen ennakoimatonta. Sää vaikuttaa, tilan työt. Liikunta, asiakkaat, rahatilanne. Helle on täydellinen jalkarauta, mikä nappaa nilkkaan ja pureutuu luuhun asti. Valitettavan pitkäaikainen kaveri se nykyään on, kiitos ilmastonmuutoksen, enemmän ja vähemmän toukokuusta elokuuhun mukana, joten jalkarauta roikkuu mukana ja tulehtuva jalkaterä sen jatkona.
Ymmärrätkö siis että varautuminen hypomaniaan on kuin pyytäisit teiniä tekemään excelillä laskelmat perheen taloudesta ja suunnittelemaan ruokalistat välttäen eineksiä ja suosimaan tuoreita juureksia ja sen jälkeen elämään puoli vuotta ilman pleikkaria tai discordia tai tiktokkia tai instaa?!
Eli.
En vieläkään, seitsemäntoista vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastettuani, näe hypomanian nousua. En tiedä mikä on aitoa, minua itseäni, ja mikä sairauden luomaa illuusiota. Kovasti joudun myös tekemään töitä, että uskaltaisin luottaa siihen, että pärjään ahdistuksen kanssa.
Vereslihalla olo JUST nyt tällä hetkellä tätä kirjoittaessa tarkoittaa sitä, että erittäin raskaasti kyseenalaistan kaikkea sitä mitä olen ja mitä teen ja missä olen onnistunut. Oletan, että kaikilla itseään etsivillä ja luovan alan tekijöillä tuo on tuttua, mutta vittumaista on se, että sen normaalin kyseenalaistamisen lisäksi hypomania tuo piikit ja kynnet ja hampaat, jotka osoittavat nimenomaan itseäni.
Nyt just en ole varma, onko viime viikkojen tai kuukauden riemut ja onnet ja ilot aitoa vai ovatko ne hypomanian luomaa silmänlumetta. Samalla kun yritän vakuutella itseäni kaikesta hyvästä, laittaa hypomania epäilemään kaikkea. Oloni on kuin seisoisin liukkaan lattian päällä olevalla matolla mitä kiskon jalkojeni alta. Se kumpi liukastelee enemmän, matto vai kiskoja, ja kumpi kaatuu ensin, se seisoja vai se kiskoja, on aina suuri arvoitus.
Mutta väliäkö sillä kumpi ensin kaatuu, se olen kuitenkin aina minä joka putoan.
Putoan minne? Mitä väliä? Ei kait elämä nyt helppoa pitäis ollakaan?
Ei todellakaan pitäisi, ei, ja tuolla näkee aika paljon ihmisiä, kenellä vaikuttaa olleen liian helppoa. Nillitetään, valitetaan, puhutaan omille lapsille hämmentävällä tavalla, vatvotaan tapetin sävyjä vaikka olohuoneessa asuva virtahepo istuu lasten ja puolison päällä ja just kohta tukehduttaa heidät.
Heille soisin paljon haastavuuksia elämään, sen, että elämä neppaisi heidät pitkin pituuttaan mutaan. Ehkä he sitten tokenisivat ymmärtämään mistä elämässä on kyse. (Minä olin mudassa. Moneen kertaan. Hyvä niin, olin sietämätön läheisilleni.)
Lääkitys ja elämäntavat
Ai hitto. Olisi pitänyt heti jo alussa kertoa, että minulla on lääkitys on kunnossa ja lääkkeeni otan. Herkästi meinaan unohtaa aamun lääkkeen, en suunnitellusti tai Jostain Suuresta Syystä, vaan ihan vain hajamielisyyttäni. Siksi aamun lääke on lasissa kahvinkeittimen päällä. Koska aamuisin näen vain kahvin, näen myös lääkkeeni. Ei lääke enää unohdu.
Peruslääkkeenäni on kaksi mielialaa tasaavaa, litium ja lamotrigin. Käytännössä jo pidemmän aikaa on peruslääkkeisiini kuulut ketipinor yöunta pidentämään ja ehjäämään. Määrä, mikä minulle riittää, on 7,5 mg, neljäsosatabletillinen.
Elämäntapani ovat ehkä keskivertonaista paremmat. En tupakoi, olen täysin raitis, en käytä huumeita. Nukun keskimäärin 7 tunnin yöunet. Liikun päivittäin, maaseudulla asuvana on myös hyötyliikunnan määrä suuri. Ravitsemukseni on keskimäärin melko hyvää. Veriarvot ovat oikein hyvin viitearvoissa.
Hypomania, tuo katala perkele
Se tulee niin hiljaa. Hitaasti lipuu pitkin ilmaa ettei vain koskisi nariseviin lattialautoihin. Niin pitkän ajan se hiljalleen lirkuttelee, kuiskailee, ettei hahmota vaikka tarkkana onkin, vaikka vahtii unia ja pitää unipäiväkirjaa (unet kun ovat se tyypillisin mikä lähtee muuttumaan vauhtivaiheen lähestyessä).
Hypomania hiipii.
Sitä sitten vaan jossain vaiheessa alkaa itse huomata kiukun, ärtymyksen. Piikit ja hampaat ja kynnet. Ihan puhtaan raivon, sen läsnäolon kun hahmottaa, tuntuu kuin joku ottaisi nilkoista kiinni ja heilauttaisi jättiläisen voimilla kuin moukarinheittäjä konsanaan ja minä moukarina lennän ja osun lujaa.
Se raivo, se tekee myös hyvää?
Vitut.
Sanoisin, että olen ihminen, joka voisi tappaa itsensä hypomanian aikaiseen liikuntaan. Spinningpyörätuokioon, tai hiekkakuopan mäkien juoksemiseen, tai tekemällä punttia paljon entisiä isommilla painoilla.
Hypomania saa rähjäämään itselleen, ”Vitun paska juokse saatana!!” tai ”Älä vittu vikise vaan polje!”. Päättäväisyys ja tietoisuus siitä, että joskus se paha olo helpottaa kovalla liikunnalla, ja hypomanian tuoma ärtymys, ne liidättivät tämän viikon alussa niin kovaan spinningpyöräilyyn, etten illalla tiennyt miten kävellään ja massiivisen hikoilun aiheuttama nestehukka olin saanut tasaantumaan vasta viikon päästä.
Tänään tiesin, etten voi mennä salille, koska revin siellä itseäni raivolla. Menin siis kävelylle, harjulle, rauhoituin siellä, menin hiekkakuopalle mäkiin.
Ihan vain vähän, kerran mäki ylös, se lyhyin ja matalin.
Hupsista saatana.
Piiskasin itseni ylösylösylös uudestaan ja uudestaan vaikken tiennyt miten saan holtittomasti tärisevää jalkaa liikautettua eteenpäin. Liikunta auttaa, mutta jossain se raja menee. Hyvä on hoputtaa itseään, mutta hulluna eteenpäin ajaminen ei ole hyvä.
Hypomania, todellisuus ja minä itse
Hypomania ajaa minut epäilemään itseäni. Se saa minut nauramaan paskaisesti, osoittamaan sormella itseäni ja huutelemaan. ”Vitun köyhä! Mikä taitelija sä kuvittelet olevas muka? Yrittäjä, vitut, ethän sä mitään rahaa tee?
KUIN SÄ VOIT OLLA
NOIN
VITUN
VAJAA???
Kuin sä voit edes
kuvitella
olevas jotain
tai
osaavas
jotain HALOO??”
Pahinta hypomaniassa on se epäluulo. Se, että kaikki mitä hypo saa minut uskomaan voisi oikeasti olla totta ja kääntäen sama, kaikki mitä oikeasti teen ja ajattelen ja olen voi olla hypomaniaa.
Pirskahtelevaisuus, riemu pienistä asioista, liikuttuminen ja nauru, tanssi ja hömppäily. Voi olla minua, tai voi olla sairauden vaihetta. Epäluulo saa pohtimaan että mitäpä jos se kaikki onkin ollut hypomanian uskottelemaa? Kuin olisin luullut ostavani valmiin kauniin kirjahyllyn ja minulle toimitettaisiinkin saha ja osoitettaisiin korkeaa kuusta, Ota tosta, sahaa itte.
Tänään päätin, että pärjään hankalan olon ilman ylimääräistä lääkettä. En pärjännyt. Otin ylimääräisen lääkkeen. Se turruttaa, sopivasti. Itku odottaa vasta tuolla kahden huoneen päässä, ei heti nurkan takana. Hidastaa reaktioita, mikä ei täällä omassa talossa omalla tilalla hissukseen mennessä haittaa.
Mikä tärkeintä, se polkaisee hiljemmäksi sen hypomanian räyhähengen, joka, kuten sanottu, pakottaa minut itseni minun itseni kimppuun.
Miksi kerron?
Miksi en??
Kadunko huomenna?
Ehkä? Jos kohta Riikka Purran käsittämättömät kirjoitukset kertoivat hänen ihmisvihastaan, minkä myötä hänen pitäisi palaa helvetin liekeissä, ovat minun kirjoitukseni pääsääntöisesti vihaa itseäni kohtaan. Ei vihaa sairautta kohtaan, ei, mitäs helvettiä se hyödyttäisi? Ei se koskaan lähde pois, turhaa energian ja elämän hukkaa, jos tappelisin vastaan.
Sitä paitsi tein sitä jo läpi vuodet 2005–2008. Ihan tosissani yritin taistella sairauden olemattomaksi.
En onnistunut, muuta kuin päätymään osastolle ja tekemään kaikkien vuosista helvetin.
Raskainta on todeta, etten tiedä, missä menee raja, ja koska jälleen on hypomania päässyt valloilleen, oletan etten varmaan ikinä saa tietääkään. Aina joudun kestämään sen, että tulen pari päivää tai viikkoa jäljessä tajuamaan että vittu kato saatana, tässä sitä taas.
Jännä juttu että olen halunnut tatuoida käteeni nuoralla tanssivan, unelmiaan kohti kurkottavan naisen. Sitähän tämä on. Nuoralla kävelyä. Kaksiteräisen miekan päällä taitelua. Kumpaankin suuntaan on niin saatanan helppo pudota. Vauhtiin, tai masennukseen. Hypomaniaan tai depressioon. Se tie millä minun olisi hyvä kulkea on niin kovinkovin kapea siinä välissä.
Toistan itseäni ja kysyn taas. Missä menee raja?
Missä menee pirskahtelevan ja hömppäilevän elämänriemun ja liiallisen vauhdin eli kehoaan vasten kääntyvän hypomanian raja?
Milloin visio ja idea on sitä minun luovuuttani, minun taiteilijasielustani lähtevää, ja milloin se on liiallisen vauhdin eli hypomanian tekemää eli sitä, mitä aivot eivät ihan loputtomiin kestä?
Mikä määrä liikuntaa ja sykkeen kohotusta ja suurempaa punttia on kehon myöntämää, ja mikä hypomanian piiskaamaa eli kehoa raskaasti ja liikaa kuormittavaa?
Mutta. Aina on mutta ja muttakin voi olla hyvä.
Vittumainen sairaus, varsinkin kun en vaan voi kulkea katse sisäänpäin kääntyneenä, en voi elää ihan ullataalasmaana itseni suhteen. Täytyy elää, nähdä, kokea, tuntea. Täytyy kokeilla miten paljon voi venyä, koska jos ei kokeile, elää nätisti omassa pikku laatikossaan.
Kun sieltä laatikostaan ja mukavuusalueeltaan kurkottaa ulos, voi samaan aikaa vastakkaiselta suunnalta hiipiä vastoinkäymisiä jonkun minulle tärkeän elämään ja kun nuo ovat sopivasti samoilla huudeilla, ollaan tässä pisteessä ja todetaan,
kas, hypomania, my dear old friend, siinä sinä olet. Pahus.
Hypomaniassa on hyvääkin. Se on äärimmäisen tärkeä.
Jos ei tipu polvilleen tai rähmälleen maahan ei joudu siitä nousemaan ylös ja silloin missaa paljon elämän kauneudesta ja katkeransuloisuudestakin.
Siksi kiitän hypomaniaani ja vauhtijaksoa ja korjaan yöuniani ja kun sen teen, laantuu vauhtijakso pois niin että minä tulen taas itseeni minuna enkä Cruella de Villinä.
(Ai niin. Jäitkö miettimään Spencer Silveriä ja Athur Fryta? He olivat tekstin alussa, asetin heidät vastakkain suuria ja monia keksintöjä tehneeseen Jobsiin. Nuo miehet keksivät Post it -lappuset!)
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna
Auttavia tahoja:
https://mieli.fi/tukea-ja-apua/ Mieli ry:n kriisipuhelin 09 2525 0111
https://nollalinja.fi/ 080 005 005
Kaksisuuntainen mielialahäiriö https://www.terveyskirjasto.fi/dlk00378
Hypomanioita ja masennustiloja – tyypin II bipolaarihäiriö https://www.duodecimlehti.fi/duo91255
Mutta siis hei!
Kuvaa klikkaamalla tilaa issellesi viikkokirje, joka ilmestyy kerran tai kaksi kuukaudessa:
