No johan nyt on. Vaikeaa.
Mukamas.
Tai siis oikeasti on vaikeaa, kun ei ulos tule sanoja eikä tekstejä! Kaikki hienot ideani ovat vain minun päässäni, ei sinun luettavissa. Varsinainen kirjoittaja, pöh sanon minä!!
Olen ennenkin lainannut Claes Anderssonin sanoja ja taas sen teen:
”Olet taitava keksimään selityksiä ja verukkeita sille, että olet laiska ja saamaton. Jos olisit yhtä hyvä keksimään kelpo tekstiä, olisit jo miltei ammattimainen kirjoittaja, eli oikea kirjailija.”
Olen tässä kirjoittamattomuuden aikana ehtinyt mielessäni kirjoittaa muutaman blogikirjoituksen, muutama per viikko siis. Puolentoista kuukauden ajan. Yhteensä siis aikas monta kirjoitusta ja aihetta.
Mitä sitten oikeasti olen kirjoittanut ja saanut ulos, kaikkien nähtäville?
Yksi Postia Päiväkummusta -viikkokirje, mitä ei siis parhaalla tahdollakaan voi nimittää viikkokirjeeksi. Tai edes kahden viikon välein -kirjeeksi, mikä sen haluaisin olevan.
(Koska Postia Päiväkummusta ON oikea ja olemassa ja se ilmestyy kerran tai kaksi kuukaudessa, ole hyvä, saat liittyä kirjeen lukijoihin, alla olevaa kuvaa klikkaamalla!)
Mistä sinulle kirjoittaisin?
Tälläkin hetkellä pallottelen montaa aihetta, koska puoleentoista kuukauteen mahtuu paljon.
Ärtyvän suolen oireyhtymä, IBS, siitä on juttusarja kesken, mitä tahtoisin jatkaa, sitä, mistä minulla on paljon luettua tietoa ja myös uutta empiiristä tietoa, itse koettua.
Sitä ymmärtää taas paljon lisää, kun lyhyen lomareissun aikana puolet öistä katkeilee vatsakipujen takia mutta kuitenkin vastaa anopin ”No on toi kyllä paskamainen juttu, tuo vatsa!” ”No ei oikeastaan, se vaan pitää oppia tuntemaan, itsensä pitää oppia tuntemaan, ja hyvinvointinsa salat.”
Siitäkö kirjoittaisin?
Vaiko ihan vain siitä, mitä me roadtripillä näimme? Upeita hyvinvoivia tiloja, mutta myös joskus niin hienoja mutta nyt hylättyjä taloja. Pienien ja kiemurtelevien kyläteiden rauhaa ja kauneutta, isojen suorien teiden uuvuttavaa vauhtia.
Siitä, mitä saimme kokea? Upeita ukkospilviä, lupsakoita ikäihmisiä torien penkeillä, monenlaista murretta Hämeen ja Savon välillä. Hitaita aamiaisia, lounas pienessä luonnonpuistossa, missä myös hidasta samoilua ilman ainuttakaan ihmistä.
Kerronko raskaammista jutuista?
Siitä, kuinka aivan se ja sama mikä kylä tai kaupunki ja ihmiset ja paikka mutta joka puolella vaan ainoa mitä kuulimme äitien lapsilleen puhuvan, oli komentamista, sättimistä, halveksuntaakin. Siitäkö kertoisin?
En taida.
”Etkö sinä nyt voi edes kerran olla nätisti?” tai ”Enkö minä jo lähtiessä sanonut sinulle…” tai ”Nyt et kyllä saa sitä lupaamaani jäätelöä kun olet noin tuhmasti.” ja niin edelleen ja niin edelleen.
Ei, ei nyt.
Mistä sinulle kirjoittaisin – Oih, rahastako? (Onko pakko??)
Siitä, kuinka joku voi yhtä aikaa kehua ja arvostaa muttei sitten kuitenkaan niin paljoa, että se näkyisi hänen teoissaan?
No, me ihmiset muutumme, totta. Enkä tuohon nyt jaksa sen ihmeemmin. Helpommalla pääsen, kun vain nyt tässä lyhyesti kerron, miksi saimme lasteni kanssa aivan briljantit keskustelut rikkaista ihmisistä, ja siitä, kuinka seisominen itsensä takana voi tuoda joskus melko yllättäviä ymmärryksiä.
Mainitsen, että ilmeisesti minun kuvani, mitä ystäväni on aina kehunut, ovat seurausta siitä että annan aikaani, mutta eniten kyllä kalliista kamerastani ja kalliista kuvankäsittelyohjelmistani. Ja että minun kaunis portfolioni, mikä nettisivuillani on, onkin paikka, minne, hänen sanojensa mukaan, ”En kyllä halua ystävieni kuvien päätyvän.”.
Aivan kuin se olisi joku… joku… no.
Aina sanotaan, että raha vain sotkee välit, että sitä ei kannata ystävyyteen sekoittaa. Tässä tapauksessa se valotti kaiken. Koska siis välineistöstäkö ammattivalokuvaajan hinta muodostuu?
Missä minun taitoni? Elämäni? Näkemykseni? Hahmotukseni valosta ja tilasta ja valokuvien sommittelun perusteista? Kolmen vuosikymmenen aikana hioutunut valokuvaamiseni?
Ai ei? Aah, sori, ei niillä kait sitten ollutkaan osuutta minun kuvissani.
Annan tuon siis sulaa hetken aikaa, sen, mihin monet muutkin ammattikuvaajat ovat törmänneet. ”Ystäväni kuvasi kännykällä sen-ja-sen juhlat ja ne kuvat olivat tosi nättejä ja sille riitti palkaksi kakku, että voinko minä vaan unohtaa tämän laskun ja laittaa tilillesi vähän jotain rahaa?”
Kyllä toki. Laita vaan. Sillä maksaakin yrittäjän eläkkeen, ennakkoveron, arvonlisäveron, kirjanpitäjän, laitteistokulut, puhelimen ja aivan kaiken.
En ole ikinä ymmärtänyt miksi kenenkään pitäisi saada alennusta? Ystävänkään? Kun samalla tavallahan aina kuvani muotoutuvat, niin, että annan itsestäni 150%, riippumatta siitä kuka se on kuka minut kuvaajaksi valitsee? Miksi siis eri hinta?
Näin muuten hienon meemin, täydellisen.
”My prices are based on my talent, not your budget.”
Vai kirjoittaisinko tuosta samasta mutta liittyen jumppiini? Siitä, kuinka olen pohtinut hinnoitteluani? Kun jälleen olen laskenut kaikki yrittäjyyteni kulut ja sen myötä kaikki hinnat tulevat muuttumaan, koska VIHDOIN olen muistanut ja ymmärtänyt sen minkä olen jo kertaalleen ymmärtänyt mutta vissiin sitten unohtanut.
Kerran väärin palvelunsa hinnoitellut näemmä tekee sen uudestaan, ja uudestaan, ja voihan!
Harrastamisen ja työnteon eron määrittää se, mihin suuntaan raha liikkuu. Raha, tai tässä tapauksessa (kuten myös silloin orivarsapihattoni aikana) minun työpanokseni ja aikani. Kun kaikki kulut laskee hinnasta pois, ja jos käteen ei jää mitään enää siinä kohtaa kun olisi oman palkan aika, silloinhan minä rahoitan asiakkaitteni harrastusta (silloin hevostenpitoa, nykyään liikunnan harrastamista).
Pidin kyllä silloin hevosenomistajista yhtä lailla kuin nyt pidän jumppareistani mutta rehellisyyden nimissä sanottakoon, keksin kyllä muitakin harrastuksia.
Vai antaisitko sinä kolmen-neljän tunnin työpanoksesi saadaksesi palkaksi neljä euroa?
Keksinkö vielä jotain hiukan painavampaa asiaa kirjoitettavaksi, ennen taas hömpämpiä juttuja?
Toki.
Kertoisinko siitä, kuinka ylempänä olevaan asiaan hiukan liittyen olin juhlaseurueessa, millaisessa en ikinä ole ollut?
Älä käsitä väärin. Tai käsitä, miten vain. En pyydä ketään muuttumaan MUTTA voin valita missä seurassa haluan olla ja mikä tukee sitä, millainen olen. Minä pidän ihmisistä, ketkä ovat ulkoa sisimpäänsä asti samaa. Tuolla juhlissa, näin yhtä aikaa niin monta kaunista naista. Hoikkia, viimeisteltyjä, hillittyjä meikeiltään asuiltaan kampauksiltaan, kuin laskelmoituja, viimeisen päälle.
Kuulostaa hyvältä mutta ei se ollut. Siloiteltua käytökseltään mutta oivoi, kuitenkin sellaisia, kenen elekieli ja katseet ja huokaisut, se tahaton kommunikaatio, olivat muuta mitä kauniisti kiillotetut huulet puhuivat ja hillityt naurahdukset kertoivat.
On hirveän raskasta, kun tunnen, kuinka tuollaisen hillityn kuoren alla on väsymystä, katkeruutta, tyhjyyttä ja mikä pahinta, toisen ylenkatsomista. Pinnalla kaikki on viimeisen päälle mutta perkele kun se sisällä oleva kuohuu sieltä läpi niin että minä sen tunnen itsessäni.
Kun kaikki, mistä puhuu, on hienoisen negatiivisuuden ja katkeruuden peittoamaa. Sen kaltaisten naisten seurassa oleminen voi hyvin, kiitos vaan, jäädä myös viimeiseksi kerraksi, sen verran minulla on halua säilyttää iloinen ja pirskahteleva minäni.
En montaa tuntia jaksanut sitä heikkenevää omaa oloa. Tuntui kuin joku olisi kiskonut ilmaa minusta, olisi tyhjännyt, rutistanut pieneksi. En itse asiassa edes silloin tajunnut, mietin vain miksi tuntuu niin todella oudolta. Hävyksissä olevalta. Kun sitten lähdin, muistelen kävelleeni hitaasti alas vanhan kerrostalon rappukäytävää, hengitellen, yrittäen ottaa voimaa siitä kauniista talosta. Ja kun siitä ökymegakattohuoneistosta lähdin, kerroksia piisasi…
Muistan pysähtyneeni tuon upean kantakaupunkilaisen vanhan talon ulkopuolelle, vetämään syvään henkeä. Tuntui kuin en sitä olisi tehnyt moneen tuntiin.
Sain kuitenkin vahvan ajatuksen. Säästetään tuo kaikki siihen romaaniini, sitä mihin saan haastatella yhtä ökyliitosta ja -elämästä ja -kodista, rikkauksien keskeltä paennutta naista, ja toista, jota mies oli jo sulkemassa valtansa alle, kultaiseen häkkiin. Koska väitän tietäväni, että sellaisia naisia mukaan mahtui.
Hillityn kuoren alla oli arvovaltaisen miehensä ja/tai mammonan paikoilleen junttaamia naisia. Valtavan surullista.
Mistä sinulle kirjoittaisin – Näitä virtahepoja olohuoneissa piisaa
Sosiaalisesta mediasta ja tekoälystä ja algoritmeista, niiden kanssapa joudun tasapainottelemaan ihan tosissani mutta silti, joskus siitä kirjoitan! Ymmärrän, etteivät kaikki tahdo kuulla siitä kuinka algoritmit vuosien mittaan ovat ottavat facebookissa notkuvat ruuhkavuosinaiset täysin pauloihinsa, koska eihän sitä kukaan myönnä, että meitä viedään voi pojat meitä viedään! Silti, tahdon tästä kertoa.
On ollut paljon pitkiä kummeksuvia katseita kun olen tästä yrittänyt puhua, olkoonkin että aloitan asian kertomalla omasta someaddiktiosta, mistä edelleen pyristelen irti (ja mikä on huomattavasti vaikeampaa kuin alkoholista irtautumiseni).
Aion tästä kirjoittaa, yritän vain löytää oikeita sanoja samalla tavalla kuin kirjoitukseeni lähdekritiikin kasvattamisesta. Yhtä vaikeaa on myös taistella valtavirtaa vastaan ja miettiä, miten osaisi kertoa myöskin aiheista kuten ravitsemuksesta, dieeteistä, painonhallinnasta, tai siitä, miksi minusta laihduttajan tärkein kysymys itselleen olisi ”Kuka minä olen?” ja ”Mitä minä haluan?” ja ”Mitkä ovat minun arvoni ja elänkö elämääni niiden mukaan?” ennemmin kuin se paljonko kaloreita tai joku vastaava täysin tarpeeton kysymys.
Kaikesta siitä, minkä tekevät todella vaikeiksi nykymedia, klikkiotsikot, ”gurut”, verkkokurssit ja niin edelleen ja niin edelleen.
Mistä muusta?
Surusta mikä tulee siitä, että valtaosa suomalaisista muistaa kirjailija ja ajattelija Miki Liukkosen koppavana ja itsekkäänä päänsä aukojana, kun taas ranskalaiset jäivät suremaan loistavaa ja nerokasta kirjailijaa.
Hänestä kirjoitin instajulkaisun, kun jonnekin piti saada ajatuksiaan survoa.
Voisin sinulle kirjoittaa myös jotain aivan muuta!
Siitä, kuinka inhoan hellettä. Siitä, kuinka kuumat kelit jo kesäkuun puolella sotkevat ajatukseni ja saavat ymmärtämään, että ilmastonmuutos (mistä en yleensä jaksa pauhata) on jo tässä. Tai siis oli jo. Liian myöhäistä estää.
Kirjoitanko kuivuudesta? Siitä, kuinka meillä täällä oli kesäkuussa kaksi sadepäivää.
Tiesitkö muuten, että 4.7. tänä vuonna maapallon keskilämpötila oli 17,8 astetta, joka valitettavasti on uusi ennätys yksittäisen vuorokauden lämpötilassa? Ja että taas alkanut El Nino -ilmiö voi muuttaa loppuvuoden tai ensi vuoden vieläkin vaikeammaksi? (Lähteenä tässä www.foreca.fi/meteorologilta/)
Että pitäisikö vaan kirjoittaakin siitä, miten muuttuneet maailman säät näkyvät täällä meillä maalla?
En kyllä tiäkkö uskalla tuosta(kaan) kirjoittaa, asenteestani helteeseen varsinkaan (se kun vuosi vuodelta jyrkkenee sen mukaan, mitä huonommin voin). Sen kanssa olen vielä vereslihalla, enkä jaksa nätisti vääntää rautalangasta sitä, kuinka perseestä on tehdä vaikkapa rautakankihommia laidunaidan kanssa, hakata reikiä maahan tolppia varten, tai metsähommia vesurin kanssa silloin kun ulkona on lähemmäs kolkyt astetta.
Tuo alla oleva, sen lähetin Armaalle Aviopuolisolleni pahimman kuumuuden päivänä, kun tuntui että valun hikenä maahan ja aivoni palavat…
Myötätunto, kirjoitanko siitä?
Kuinka sitä vaan niin kovin yritän opetella, toisinaan tosi heikolla menestyksellä. Etten seivästäisi sitä, joka kertoo helteen olevan i – h – a – n – a – a!! tai vielä pahempaa, sitä joka väittää ponien ja hevosten rakastavan kesää.
Tiedän, että tulen kirjoittamaan vielä ajatuksiani siitä, kuinka heinäkuu ja marraskuu eivät minulle ole niin erilaisia. Tätä joudun vielä tunnustelemaan ja pyörittelemään, että todellakinko väitän, että marraskuu voisi olla hyvä. (Suureksi hämmästyksekseni luulen, että tuohon tulen päätymään.)
Olen jo hahmotellutkin ajatuksiani sesongeista, ajatus mikä tuli kirjailija Elizabeth Gilbertiltä. Kuinka koko vuoteni on jaoteltuna ulkotöiden, sisätöiden, oman jaksamisen aaltoilun ja sään mukaan.
Kirjoittaisinko kuitenkin Tapiolan tansseista (vai jokohan niistä kirjoitin?) ja Kampin tansseista ja siitä, kuinka toinen pojistani kutsuu minua reivimutsiksi (voi kuinka se minua riemastuttaa!)?
Kirjoista, lukemisesta, ylpeydestäni, kun parikymppinen poikani lukee viiskytluvulla kirjoitettua kirjaa, koska on yhden kuuntelemansa artistin biiseistä kuullut pätkiä tuosta kirjasta. Onnesta, mikä tulee kun tytär suosittelee kirjaa, ”Se oli pakko lukea kertaistumalta!” (totta, niin oli…). Siitä kun toinen pojista saa uudessa työpaikassaan silkkaa suitsutusta oma-aloitteisuudestaan ja vinosta huumoristaan ja siitä kuinka se auttaa koko raskaan työn tekijäkaartia.
Mistä sinulle kirjoittaisin kun on NIIN paljon kaikkea!!
Vai kirjoittaisinko siitä, miten juhannuksena sain vihdoin kaikki kolme lastani lähelleni, ja voi sitä naurun ja naljailun ja vitsien ja keskustelujen määrää, rakastinrakastinrakastin kaikkea!!
Tai siitä, kuinka jälleen saimme tämän vanha maalaistalomme pysymään ihastuttavan viileänä niillä v**n helteilläkin? Vai, oi hitsi!! Siitäkö, kuinka 4. heinäkuuta tuli täyteen kakstoista vuotta siitä, kun muutimme Espoosta?
Minun ja Armaan Aviopuolisoni hulvattomasta huumorista, mitä autoreissummekin aikana viljelimme, siitä? (Kuinka crocseista tuli vitsi ja siitä kuinka niitä ei saa jättää yksin kuumaan autoon…) Tai olisiko kissoista? Poneista? Maaseudusta? Omakuvakuvaprojektistani, siitä koko vuoden 2023 mittaisesta (mikä hiukan on päässyt lipsumaan kuin ketterä poni aitalankojen välistä…)?
Aivan varmana kirjoitan, kaikista niistä, joskus.
Joskus, joskus, aina vaan joskus.
Josko lupaan?
Joo joo on minun lupaukset nähty, tiedän sen. Muttamutta.
Kun tuota sesonkiajatusta nyt kuuntelen, on tämä koko heinäkuu ja koko elokuu olemiselle. Vain olemiselle. Tai no, omalle työlleni, sitä mitä haluan tehdä. Siihen mihin nyt pakotan itseni, kun olen kaiken muun työn perunut tai ollut ottamatta vastaan.
Aidat on paikoillaan, poneja kuvaan jokainen päivä, metsätöitä sen mitä sää sallii (ei luvattuja helteitä, JEEEE!!!!!). Ei jumppia, ei kuvauskeikkoja, ei yhtään mitään. Vain kirjoittaminen, kuvatuotteitteni verkkokauppa, ponikuvien tekeminen, uusien editointijuttujen opetteleminen.
Sitä paitsi kaikki toukokuun ja kesäkuun jutut, mistä valtaosan onkin tuolla ylhäällä mainittu, ovat valtavia kokemuksia, missä on paljon suuntaan ja toiseen, ja siksi, kyllä, tämä meemi!!
Kyllä, nyt minun täytyy saada olla erakkona
Kun olen erakkona, ja vain olen, on minulla aikaa tehdä kaikki se, mikä on roikkunut vuosia, mitkä haluan tehdä mutten ole uskaltanut, tai mille en ole osannut muotoilla riittävän hyvää syytä.
Mutta ennen kun alan tehdä mitään, ovat kaikki panokseni minussa.
Hyvinvoinnissa. Pitkissä yöunissa. Lukuisissa ruokailuissa pitkin päivää. Kaurapuurossa ja puolukoissa. Kuiduissa kuiduissa kuiduissa. Elektrolyyttijuomissa ja nestetasapainon huolehtimisessa. Kävelylenkeissä. Punttitreenissä. Sen ymmärtämisessä, että mitä vaikeampi on sää, sitä hitaammaksi kaikki muu käy, koska en pysty muuhun.
Tämä vain venyy tämä pohdintani, näemmä?! Tehdäänkö niin, että nyt lopettelen tähän? Lupaan kirjoittaa itselleni listan kaikista näistä aiheista, että muistan niistä kirjoittaa pidemmältikin?
Lupaan. En sinulle, vaan itselleni!
Koska minä kuitenkin tavallaan kirjoitan näitä itselleni. Nämä ovat sellaista yhtä suurta post it -lappua, sellaista Minna! Note to self -opastusta. Pohdintaa, mikä auttaa näkemään paremmin. Tiedon haalimista, yhdistämistä kokemaani ja näkemääni.
Jos sinä näistä jotain saat, on se minulle valtavan arvokas ja tärkeä asia. Saat tai et, arvostan sitä, että kuljet mukanani ja tulet näitä lukemaan.
Kiitos siis sinulle, että olet siellä olemassa.
Minna
Niin se kerran tai kaksi kuukaudessa -kirje? Jos jostain ihmeen syystä et jo kuulu listaan, klikkaa alla olevaa kuvaa! (Ei ole huijausta en myy tietojasi en tuputa mitään en kauppaa mitään, ei siis hätää!)
Ja tässä, yksi näistä ehkä-vähän-erilaisista-ponikuvistani. (Tästä tullee myös tarjotin, ja kangaskassi, siihen verkkokauppaani mitä en ole kahteen vuoteen uskaltanut tehdä, mutta mikä aukeaa syyspäiväntasauksena, ihan vaan vinkkivinkiksi!)
(Tekstiä päivitetty 9.7. kello 05 – ajatuskatkoksia ja yhteneväisyyksiä poistettu, turhia karsittu)