Rehellisyyden nimissä, en tiedä miksi aikaisin herääminen olisi sen erilaisempaa/ hienompaa/ luovuutta ruokkivampaa/ tehokkaampaa kuin herääminen minään muunakaan aikana. Minä nyt satuin sunnuntaina heräämään aikaisin, koska koko tämän vuoden ajan, aina sunnuntaiaamuna, kuvaan metsässämme, auringonnousun aikaan.
Mutta sitten taas. Ovathan nämä loppukevään aikaiset heräämiset aikamoisia. Ei tuo aurinko ole tuosta kohdasta noussut näkyviin ikuisuuksiin. Ja koska se nyt nousee tuosta, tulee valokin aivan eri tavalla ja eri näköisenä ja kun on koko talven taas kahlannut menemään, niin voihan valo, että sinua on taas kaivattu!
Tässä helatorstain postauksessa tahdon näyttää sinulle kuvia. Kuvasin ne viime viikon sunnuntaina (14.5.2023). Tuolloin oli kahdennetkymmenennet Vain villasukat pysyvät -kuvaukseni. Tuosta koko vuoden 2023 kestävästä omakuvaprojektistani olen kertonut kirjoituksessani Kaikki vaikuttaa kaikkeen, myös villasukissa
Tässä postauksessa on kuvia luonnosta ja kuvia kuvauksistani sekä yksi valmis kuva, joka voisi olla mukana siinä viidenkymmenenkahden kuvan sarjassa, jonka ajattelin ripustaa Kiasman seinille.
Kyllä! Se on hyvä paikka!
Ja unelma pitää uskaltaa sanoa ääneen (olkoonkin että pelottaa ”Mitä sä oikein kuvittelet??”-vastaukset…)! Vain villasukat pysyvät on yksi iso kokonaisuus kuvia ja päiväkirjamerkintöjä, joissa kerron säästä, luonnosta, eläimistä, ajatuksistani. Nykytaiteen museo, Kiasma, just oikea paikka!!
Tässä on sekä kännykällä että järjestelmäkameralla otettuja kuvia. Kännykkäni on Samsung Galaxy S10 Lite, joka alkaa olla menettänyt parhaimman teränsä (myönnän, se on minulta tippunut aivan liian monia kertoja tässä vuosien aikana…). Iso kamerani on Nikon D750, jossa on Nikkorin 50 mm f/1,8 -objektiivi (hevosia tai asiakastöitä tai muita kuvatessa yleisimmin käytän Sigman 70-200 mm f/2,8 -objektiivia).
Jos jotakuta kiinnostaa, omakuvissani käytän kaukolaukaisimena JJC:n JM-II-settiä (jonka lähetintä en edes yritä laittaa nätisti käteeni piiloon) sekä kummisetäni minulle ehkä 1990-2000-lukujen taitteessa antamaa Velbon Veb-3-jalustaa.
Kummassakin kamerassa on puolensa ja puolensa. Kännykän suurin voima on se, että se on aina mukana, ja helppo kaivaa taskusta, silloin kun näkee jotain kaunista ja paikallaanpysyvää kuvattavaa. Ei se fiinikään kamera auta, jos se on jossain muualla kuin kuvaaja!
Kännykkä toimii makrokuvissa paljon paremmin kuin iso kamerani. Taivaan sävyjen tallentaminen taas on kännykän mielestä ilmeisesti yliarvostettua. Ei niitä auringon tuloa edeltäviä violetteja tai vaaleanpunaisia tai kultaisia sävyjä saa napattua, eikä illan punaista hehkuakaan, ei.
Mutta ei se haittaa. Kunhan niihin edes itse hetkeksi pysähtyy, on se tuokio muistissa.
Miksi herätä aikaisin – Kuvia aamunkoitteesta
Kello 4.19 olen perillä meidän metsämme perukoilla. Minä nousin kello 3.30, aurinko 4.46. Linnut heräävät jossain minun ja auringon välillä, metsään kävellessäni on niiden laulu ja huhuilu ja piippaukset ja tööttäykset ja aariat kaikki jo täydessä vauhdissa! Jos vaan saan antaa vinkin, etkä ole lintujen huhti-touko-kesäkuun alun meteliä koskaan kokenut, niin annan erittäin vahvan suosituksen metsään menosta! Mene ja kuuntele! Naura ja nauti!
Kello 5.02, kun aurinko hiljalleen alkaa kiivetä näkyville tuossa kohdassa metsäämme.
Noin kello 5 – Minä isse säätämässä kameraa. (Kuva on kuvakaappaus kännykälläni ottamasta videosta, kestä siis kuvan kehno laatu…) Takanani on minun ikioma laavurakennelmani ja olkoonkin, ettei sillä kauneuskilpailuja voiteta, on sen penkit olleet jo kovassa käytössä. Ja kun sitä tuosta kerros kerrokselta saan kasvatettua, saan siihen joskus jo pressukatonkin, jolloin voin kirjoittaa vaiks kuin sataisikin.
(Kerros kerrokselta tarkoittaa sitä, että homma on hidasta. Mies on raivaussahalla siivonnut metsää, minä karsin rangat ja kuorin ne, mitkä laavuun haluan. Sitten vielä vesurilla teen salvokset, jotta saan hirret istumaan paikalleen).
Tuossa kuvassa siis etsin kameran säätöjä ja oikeaa tarkennusta. Tarkoittaa siis sitä, että vuorotellen olen kuvaaja ja kuvattava, siinä välillä katson kuvattuja kuvia ja etsin jonkinlaista täydellisyyttä (tai ainakin jotain sellaista, mistä pystyn koneella sitten työstämään jotain toivottua). Kameransäädöt ovat jotakuinkin aina samat mutta tarkennus on haastava, myönnän. (Nyt oli ISO 1000 f/2,8 ja 1/4000 eli lisääntyneen valon määrä selvästi jo näkyy.)
Muistelisin, että tuossa osuivat kaikki säädöt (valotus, aukko ja tarkennus) kertalaakista kohdilleen, ei siis tarvinnut kuin vain kerran istuksia testinukkena tuossa koivujen liepeillä, tuon jälkeen sain/ jouduin riisuuntumaan (kylmältä se tuntui, vaikka paljon kylmemmissäkin keleissä olen kuvannut…).
Kello 5.30 – rönttääntyneet villasukat maassa ja minulla taas vaatteet päällä eli kuvaukset tehty! Oli muuten pisin kuvausaika! Ei tosin ihmekään. Ei silloin talven tuulella ja pakkasella viitsinyt olla muutamaa, maksimissaan kuutta minuuttia pidempään alastomana, ei todellakaan. Nyt kun aamulla jo oli kahdeksan astetta lämmintä ja päivällä käsittämättömän lämmin (+22!!), olin vaatteetta neljätoista minuuttia!
Viimeisimmät kerrat on ollut hiukan ongelmallista päättää mihin suuntaan kuvaan, tai joo, myönnän, myös editointi on ollut hyvin haastavaa. Ja mikäli on jo ollut äkäinen olo muutenkin, olen siitä kaikesta pähkäilystä ja kameransiirtelystä saanut aikaan muhkean riidan itseni kanssa. Nyt tällä kertaa kerrankin pysyin päätöksessäni sen suhteen, että en kuvaa auringon suuntaan, vaan ihan muualle!
Kello 5.42 – näihin valkovuokkoihin jäin, ja tuohon hentoon auringonvalon kiilaan, mikä sieltä jostain puiden välistä pääsi osumaan kukkiin. Rakastuin, täydellisesti. Niskani ei. Olisipa ollut mainiota saada tuosta BTS-kuvaa mutta ei, ei siellä metsässä ole ketään kuvaamassa minua, kun olen mahallani tai kontillani niska kenossa kuvaamassa.
Joudut vain kuvittelemaan minut asentoon, jossa kuvaan kukkien tasolta ja yritän olla runnomatta kaikkia niitä allani olevia kukkasia… Muttamutta ei sen niin ole väliä, että niska-hartia-seutuni on noissa helisemässä, kun voi vain keskittyä kuvaan ja ihailla sitä.
(Jos kuvan laatu räjähtää käsiin eli ei ole pehmeä ja sulava sitä katsoessasi, ja se sapettaa sinua, suosittelen klikkaamaan tämän postauksen lopussa olevaa ”Postia Päiväkummusta -tilaajaksi?” -maisemakuvaa! Sähköpostiisi tulevissa, parin viikon välein ilmestyvissä viikkokirjeissä on aina linkki kuvakansioon, minne kerään kuvia arjestani ja metsäreissuistani, kuvia mitkä eivät laadultaan räjähdä!)
Kello 5.59 – Mahallani maassa, kuvaamassa ja nauttimassa aamukasteesta.
(Niskani rähisi minulle jo oikein urakalla. Mutta huihai, koska nuo vesipisarat!)
Kello 6.03 – jalustan jalat pilkistämässä repusta. Aamupala ja tuo alhaalta paistava aurinko, voihan ihanuus!
Kello 6.21 ja tämänkaltaisissa kuvissa on kännykamera aikas pettämätön! Taisin tuossa olla jo menossa takaisin kotia päin, kun oli tiedossa ensin töitä ja sen jälkeen äitienpäiväilyä.
Mutta siis jos joku olisi vaikka kuusi vuotta sitten sanonut minulle, että aamulla puoli seitsemältä olet jo menossa kotiin, oltuasi metsässä kolmatta tuntia, olisin nauranut sekä metsässä olon että myös aikaisin heräämisen takia. Niin ne tavat muuttuvat, ja onneksi niin!
Miksi herätä aikaisin – No ku on nii päättänyt!
Mutta tässä vielä viimeinen näistä sunnuntain kuvista. 20. Vain villasukat pysyvät -kuvausteni valmis kuva. Ei ehkä lopullinen kuva, se, mikä pääsee 51 muun kuvan joukkoon, mutta voisi kyllä olla.
Yksi esikuvistani tähän koko jättiprojektiin on valokuvaaja Arno Rafael Minkkinen ja hänen Waterline-kirjansa, minkä sain vanhemmiltani lahjaksi vuonna 1994. Minkkinen kuvasi itseään osana maisemaa, luontoa, ja tämän kuvauspaikan valitsin juuri hänen takiaan.
Toisinaan siis metsään mennessä tiedän, mitä haluan kuvata. Yleensä ei ole aavistustakaan. Näiden kuvien sunnuntaina istuin siinä laavullani, join aamukahvia ja söin pullaa ja mietin että mitähän hittoa sitä sitten kuvaisin. Nuo koivut tuossa maassa ja valkovuokot, niistä tuli ajatus mustavalkokuvasta, ja siitä tuli ajatus yhdestä Minkkisen kuvasta, missä hän makaa vanhan ison rungon vieressä.
Ja siitä se sitten ajatus lähti!
Eikä sitä paitsi olisi voinut harkitakaan makaavansa maassa yhtään aikaisemmin kuin tuona lämpimänä sunnuntaiaamuna. Makaamaan loskaan tai lumeen tai jäähän, olkoonkin, että taidetta, suksi kuuseen! 😀
Ei tässä sitten muuta, kuin että heippa vaan, ja ajastasi kiittäen
Minna A.
P.S. Hevoskuvauspäivä, yhdestoista järjestämäni, se on sunnuntaina 28.5. ja sinne on enää jäljellä kaksi paikkaa! Lisätiedot löydät tuolta: Workshop
Hei, tähän väliin! Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, niin alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan!
Tulossa:
