Levysoittimen paikalleen juuttunut neula, joka soittaa vain yhtä uraa. Se minä olen, jos yritän mielessäni pyöritellä asioita. Siksi muistivihkoja. Yhden vihon yksi otsikko oli ”Moneen suuntaan on vetoa ja mietittävää”. Tuosta otsikosta, pari täyteen kirjoitettua sivua eteenpäin, oli ”Taas mietitään, nyt valmiiksi asti!”. Pari sivua eteenpäin, eri päivämäärällä, paljon lempeämmän oloinen otsikko. Ilmeisesti olivat pohdinnat jumittuneet, kun otsikko niin maanitteli? Vai olikohan se tuo kerta, kun KattiKatti oli kovin huomionkipeä, ja makasi vihon päällä…
”No mutta. Aloita jostain?”
Siitä taisin saada kiinni, koska ”Joo! Aloitan kalenteriin menevistä! Häiritsevistä!”.
Eisenhowerin matriisi, tiedätkö? Ajan- ja hermojenhallintaa helpottamaan kehitetty tehtävienhallintasysteemi. Kaikki roikkuvat asiat, ne kun levittää matriisiin, saa paremmin kiinni tärkeysjärjestyksestä. Kiireelliset ja tärkeät, kiireelliset ja ei-tärkeät, ei-kiireelliset ja tärkeät, ei-kiireelliset ja ei-tärkeät.
Olen tuota satunnaisesti käyttänyt ja jo kauan. Kaksi viimeisintä ovat suuria ongelmia.
Ei-kiireelliset ja tärkeät tehtävät, paha. Ei yhtään enempää eikä vähempää kuin suurin piirtein kaikki itsensä ja yrityksensä kehittämiseen liittyvät tehtävät. Jättiläiset, siksi niitä kutsun.
Voisi jättää tekemättä. Olisi helppo jättää tekemättä. Ovat isoja kokonaisuuksia, yleensä epämukavuusalueelle vieviä. Kukaan tiedä näiden olemassaolosta, tai ehkä edes siitä, että haluaisit ne olemaan.
Haaveita, unelmia, toiveita.
Koska nämä tulevat sinusta itsestäsi, kukaan ei anna näille aikataulua. Ei ole muuta deadlinea kuin asettamasi. Koskaan nämä eivät tapahdu itsestään. Harvemmin myöskään ihan tuosta noin vaan, koska harvoin kehitys tapahtuu minkään muuttumatta.
Jos mikään ei muutu, ei mikään muutu.
Muutos ei myöskään koskaan tapahdu mukavuusalueella ollessasi; laatikosta ulos kurkotteleminen on pelottavaa, tai ainakin huolestuttavaa, ainakin jos mukavuudesta pitävältä mieleltä kysyy mielipidettä.
Minun ei-kiireellisiä ja tärkeitä tehtäviäni?
Levittää suurempienkin massojen tietoisuuteen sekä omakuvaprojektini että taikaponikuvani. Kiasmaan ja Fotograafiskaan, sinne aion mennä mutta ei sinne noin vaan mennä. Tuotemyynti ja verkkokaupan perustaminen.
Kirjan kirjoittamisen aloittaminen, edes jonkun niistä lukuisista ideoistani.
Fimomassasta tehtyjen korvakorujen valmistaminen ja myynti (kuin kestäviä ovat, jestas! Itselläni ollut nyt muutamissa bileissä pitkät ja moniosaiset tekemäni korut, mitkä unohtuivat kuvasta mutta mitkä ovat kestäneet puolen yön tanssimisen!).
Menemättä edes niihin omiin henkilökohtaisiin jättiläisiini, minuuttani ja unelmiani koskeviin, en myöskään avaa miksi nuo ylläolevat ovat vahvasti epämukavuusalueellani. Totean vain, että paljon on jo uuttakin mutta moni asia on roikkunut jo melkein pölyyntymiseen asti.
Verkkokauppa kolme vuotta. Blogin täydellinen rullaaminen ehkä saman verran. Sen jo kirjoittamani fantasiaromaanin uudelleenkäsittelyn aloittaminen on siirtynyt aikomastani ajankohdasta jo viisi kertaa, tässä kahden vuoden sisällä.
Jos vaan jättää nuo tekemättä?
Sittenhän sitä on vähän kuin öljytahra paidassasi. Ei liiku eikä irtoa siitä mihinkään. Pilaa paidan. Päätyy lumpuksi, tai kaatopaikalle, tai kengänkiillotusrätiksi.
En minä kaatopaikalle, mutta onhan se kasvaminen ja kurkotteleminen kuitenkin yksi, mitä haluaisin, varsinkin kun on vaihtanut yrittäjyytensä suuntaa kolme-neljä vuotta sitten, ja kun on ruuhkavuodet ohi, lapset lähteneet.
Ei noita ei-kiireellisiä ja tärkeitä tehtäviä voi tiputtaa poiskaan. En halua. (Mites sinä, haluatko sinä tiputtaa omiasi?)
Laiduntolppia ja legopalikoita – Hyötyliikunta on hyvästä niinkö se meni??
Toisaalta monet asiat kiilaavat ihan tyhjästä, jostain sieltä Eisenhowerin takaa, ihan siihen ”tärkeät JA kiireiset”-listan kärkeen. Niin kuin vaikka tänne laiduntamaan tulevat ponit.
Viime kesänä ei ollut laiduntajia. En ehtinyt enkä muistanut kerätä kaikkia aitoja talteen, peurat kaatoivat vähintäänkin kolmasosan. Ja kuinka hilpeää, tuossa taas yksi esimerkki noista ei-kiire-eikä-mikään-pakkokaan-tehtävistä. Mitäs ne unohtuneet aidat, ketä ne mitään häiritsee?
Paitsi että häiritsee. Kolme tolppaa pystyssä, neljäs katkenneena, viides ja kuudes kadonneet, aitalankaakin joku kiskonut mennessään metrejä ja taas metrejä. Tuon kerrot sadoilla metreillä.
Tuo sotkuista oloa koko paikkaan.
On meillä joitakin valkoisia muovitolppia, sellaisia helposti maahan tökättäviä. Photoshop ei niistä tykkää. Niitä kun kuvaa käsitellessä yrittää poistaa helpoimmalla tietämälläni tavalla, ei onnistu. Puutolppa deletoituu tuosta noin vaan, eihän siinä kohtaa kuvaa koskaan mitään ollutkaan mitään muuta kuin maisemaa, eihän?!
Mutta muovitolppa, se ei maadu luontoon eikä katoa pikseliolemattomuuteen. Perkele.
Eli siis. Aitatolppiin.
Yritän ihan tosissaan tässä nyt hillitä itseni, etten tässä postauksessa ala melskata istutetun ja (etenkin Metsäkeskuksen myöntämän kemera-tuetun) kuusimetsän hoidon ääliömäisyyttä. Siis yritän.
Metsämme on istutettua kuusimetsää, mistä pitää siivota muut puulajit pois, etteivät ne häiritse kuusien kasvua. Kuuset kyllä voivat, hoidosta huolimatta, sitten tulevina vuosikymmeninään kuolla heinien myyrien jänisten tuulen peurojen hirvien tuholaisten kuivuuden lumen sienitautien metsäpalon hupsistasaatana…
…piti yrittää hillitä itsensä. No nyt.
Mies on raivaussahalla siivonnut vesaikon pois, pääosin koivua. Koska tämä siivoaminen on tehty hivenen myöhässä, ovat ne osin jo kasvaneet joidenkin metrien korkuisiksi. Oikein hyviä laavunrakennuspuita. Tai aitatolppia.
Minä olen koivunrangat karsinut vesurilla ja raahannut lähemmäs kotia, sieltä takametsästä, sinne kun ei mönkkärillä pääse (koska kaivinkoneperkeleen tekemät kuopat, niitä typeriä kuusentaimia varten… Ai niin, piti hillitä.). Rangat kun kuorin vanhalla puiden kuorimaveitsellä ja raahaan laitumelle, ja hakkaan rautakangella kuoppaa, ja lykkään pystyyn, ja muutaman kerran lekalla kopautan, on minulla siinä kaunis ja joitakin vuosia kestävä puutolppa.
Se kuorimisen vaihe on oikeasti tosi mukava, pidän siitä kovasti. Koivujen rangat olisi joka tapauksessa tuotava pois metsästä, joten hukkaan ei mene. Kuorisuirut, mitkä puista tulevat, ne jätän sinne metsään, täytän kuoppia mitä kaivinkone sinne teki (joo, nyt hillitsin paremmin, huomasitko!!).
Muttamutta.
Olen ihminen, jolla on hyvin vähän rahaa mutta hurjan paljon aikaa
Ajatelkaa, kuinka onnellinen olen, että nuo ovat juuri noin päin, täydellistä!
Mutta mitä vähemmän menee rahaa kauppaan, sitä parempi. Haluaisin siis itse tehdä tolpat, koska no, se ei maksa mitään.
Se on siis ilmaista.
Joko ensimmäinen yrittäjä suuttui?
Älä huoli, todellakin tiedän, kuinka ääliömäinen tämä väitös on, ihmisen, äidin, puolison, yrittäjän väitteeksi. Tiedän, että vaikka ajaisin valtavasti kuluttavalla autolla hakemaan autollisen tuplahinnoiteltuja valkoisia tolppia, olisi se silti halvempaa kuin minun aikani.
Meillä on neljä hehtaaria laidunta. Hahmotan kyllä kuinka paljon tuolle alueelle saa tolppaa laittaa ja sitä kautta kaukaisesti hahmotan, mitä minun pitää itsestäni repiä, mutta en ole ihan varma, olisiko kuitenkin ollut viisaampi olla mittaamatta aidan pituutta.
Liian myöhäistä, Kansalaisen karttapaikka oli jo auki.
Meillä on aitaa noin 1600 metriä. Tolpat on viiden metrin välein.
Ajatus poneista tuli vasta lopputalvesta ja kunniakseni on sanottava, että aloitin tolppahommat aikalailla niin pian kuin vain minulle on mahdollista lumien sulamisen jälkeen. Siksi tämä koko aitaamisprojekti kurvasi olemattomuudesta täysillä ohi kaikkien Eisenhowerin osioiden ja niitä täyttävien tehtävien kärkeen.
Suoraan ykköseksi, tärkeimmistä tärkein ja kiireellisimmistä kiireellisin. Asia, jolle työnnän kaiken ajan minkä vain kroppani antaa periksi ja epäilemättä sen ylikin. Koska siis puutolpista tehty siisti aita ja minnamaiseen tahtiin tehty, se on valmis, toki!
Vuonna 2025.
Mutta kun se pitää olla kolmen viikon päästä valmis.
Ja onkin valmis! Kauniilla puutolpilla, sellaisilla mitkä on peurojen vaikea ainakaan saada katkaistua ja minun helppo poistaa kuvaa käsitellessäni kun toivottavasti saan taas paljon kuvia aamu-usvassa!
Ei meidän metsässä ole kaadettua ja karsittua koivunrankaa yli kolmeensataan tolppaan, joten on siellä niitä valkoisia muovitolppiakin, kohdissa, mihin en ikinä ennenkään ole valokuvannut.
Mutta siis muistin taas!
Ehdin olla talliyrittäjänä seitsemän vuotta ja senkin jälkeen pari vuotta. Parhaimpina vuosina oli omat neljä hehtaaria ja vuokralla toiset samanmoiset. Kun tässä yksi päivä tuolta takametsästä raahasin kuutta rankaa per kainalo, muistin, miksi olen juhannuksena aivan kanttuvei.
Paljon on saatava tehdyksi. Paljon on valoa, joten ei tarvetta koskaan lopettaa töitään. Yksi kroppa jossa jo omat kolotuksensa.
Hyötyliikunta!
Se perkele, se on tämä maaseudun onni.
Mites maalaistalon onni? Ja se Eisenhower, pääsenkö enää koskaan siihen takaisin, ja niihin alun otsikoihin?
No pääsen pääsen, toki!!
Meidän ei-tärkeät ja ei-kiireiset?
Vessaremontti. Saunan hormiin uusi pinta. Uudet lauteet. Olohuoneen seinissä mahdollisuus ottaa se kaunis sata vuotta vanha hirsi näkyviin. Vintin tyhjääminen siitä kaikesta roinasta. Yhden pönttöuunin remontti. Puuhellan arinan uusiminen. Kuistin eristäminen. Aitan ja puukuurin lahonneen alimman hirren vaihtamineen. Metsän siivoaminen.
Terassin öljyäminen. Ulkokeinun maalaus. Kesäkukkataimien vaihtaminen isompiin ruukkuihin, osan istuttaminen jo ulos. Työpöydän rakentaminen kesällä lämpiävään yläkerran huoneeseen (tuo lämmittämätön pönttöuuni vieressäni pitää talon ihastuttavan viileänä kesällä ja myös minun kirjoittavat sormeni umpijäässä).
Kun Eisenhowerin matriisin googlettaa, moni lainaa samoja tekstejä ja kertoo, että nämä ei-kiireiset ja ei-tärkeät voinee joko delegoida tai unohtaa.
Toki.
Eikun ei?
No ei. Lapsemme varmaan riemastuvat siitä, että potkaistuamme tyhjää, he joutuvat siivoamaan vintin. Navetan. Puukuurin. Aitan. Verstaan. Myyvät tämän vanhan talon, josta olisi voinut saada niin paljon enemmän rahaa, jos taloa olisi pelkän hoivaamisen sijaan myös remontoitu.
Sitten on vielä yksi.
Laiduntolppia ja legopalikoita
Niistä tuli sana ”Häiritsevät!”, minkä kirjoitin muistivihkooni otsikon ”Aloita jostain?!” alle. Kannoin ne alas vintiltä jo aikas kauan aikaa sitten. Eivät ne kulkureitillä olleet, mutta sohvan takana, ja työhuoneeni tasoilla. Häiritseviä, koska näin ne joka päivä ja näin senkin kuinka yksikään palikka ei siirtynyt yhtikäs minnekään. Pölyttyivät olohuoneessa samaan tapaan kuin vintillä.
Siksi ne silloin kannoin alas vintiltä, että muistaisin niiden läsnäolon. Mutta kun muistaminen ei riitä, jos ne vain jäävät tuohon sitten makaamaan, niin kuin jäivätkin.
Häiritseviä, sitä ne ovat.
Kirjoitin muistivihkooni tavoitteeksi legojen kanssa sen, että saan olohuoneeni taas siistiksi. Oli siellä toinenkin syy, että saisin legot jollekin joka saa niistä oikeasti iloa. Tuo jälkimmäinen tippui asiaa pohtiessani listasta pois. Ihan sama, kunhan saan olohuoneeni takaisin ja tuon yhden projektin pois siitä Jättiläiset-listastani.
(Kyllä, se siitä jalomielisyydestäni…)
Legoja on paljon. En punnitse, enkä mittaa, mutta totean, että kaksospojille ehti vuosien mittaa tulla PALJON legoja. Mutta hei! Ne eivät enää ole olohuoneessa!!
Tavoite siis täytetty?
Ei.
Koska kaikki ne laatikolliset ovat häirinneet ollessaan olohuoneessa mutta eivät ilmeisesti riittävästi, aloitin tämän koko projektin. Imuroin työhuoneeni, vein maton pois JA keräsin kaikki legot ja laatikot sinne. Annoin itselleni puolitoista kuukautta aikaa rakentaa setit valmiiksi, kaikki ne mitä meillä on (koska niitä ei ehkä kannata myydä kilohinnalla…).
Aika kivastihan tämä koko projekti alkoi, koska legojen viimeviikkoisen muuttopäivän jälkeen ei ole tapahtunut yhtikäs mitään eli siis mitä jos en rakenna?
Onkohan parin vuoden päästä sitten legojen seuraava etappi missä?
Sängyssäni??
Ajastasi kiittäen ja kumartaen Minna
Ja hei, katso mitä kaikkea sain poimittua ja työstettyä sieltä tärkeät ja ei-kiireiset listasta!
Jokioisilla kesällä 2023, maanantaisin:
Jokioisilla toukokuussa 2023 Hevoskuvauspäivä:
Sunnuntaina 28.5. järjestän Jokioisilla Hevoskuvauspäivän kaikentasoisille ja -ikäisille ihmisille. Lisätietoa tästä päivästä, joka on järjestyksessään jo 11. järjestämäni Hevoskuvauspäivä, löydät tästä klikkaamalla!
Valokuvaamiset ja kuvankäsittelyt kesällä 2023:
Jokioisilla toukokuussa 2023 piirustusiltoja (mahdollisesti kesälläkin):
Helmikuusta lähtien olen keskiviikkoiltaisin järjestänyt croquis-piirustusiltoja täällä kotonani Jokioisilla. Croquis on tavallaan ärsyttävää, niin kuin useastikin yritys saada silmät ja käsi toimimaan yhdessä. Toisaalta croquis on armollista, koska jos (ja toisinaan kun) menee pieleen, ei montaa minuuttia tarvitse odottaa, että malli vaihtaa asentoa ja homma alkaa taas alusta.
Järjestämissäni illoissa piirtäjät ovat eniten pitäneet asennoista, mitä pidän 3-5 minuuttia. Tunti on ollut piirustusaikaa, sen jälkeen on iltapalaa ja makea piirakka tms. Ainakin nyt toukokuun jatkamme näitä, tai niin pitkään kun piirtäjiä löytyy.
Olen pitänyt siitä, kuinka kaikki osallistujat ovat saaneet luonnosteltua rauhassa, keskittyneesti, ja sitten taas toisinaan on ollut paljon naurua. Piirustamisten jälkeen iltapalalla on jutustelun aiheet olleet välillä hilpeitä ja hönttejä ja välillä taas hyvinkin syvällisiä.
Hinnan ja osoitteen ja muut tiedot ja ilmoittautumiset voit kysellä minulta wa-viestillä 050-5940168. (Yläkuvan lyijykynäluonnos Tiina Hakala, alakuvassa Tuuli Aution pan pastel + lyijy/grafiittikynä ja Kati Korkeaojan lehtiön hiililuonnokset. Kiitos kaikille!)
Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, niin alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan!
Asian tiimoilta:
Ai niin. Tätä kirjoittaessani kuuntelin seuraavia:
Lorna Shore – To the Hellfire ja Welcome Back, O’ Sleeping Dreamer
Currents – Remember Me ja The Death We Seek
Juliet Fox – Fold Set x Unfold XXXIX London, UK, 18.9.2022