Pahus. Anteeksipyyntö on paikallaan.
Toki osa varmaan tietääkin psyykeni viiraumasta mutta sinä ehkä et, ja sinulle oli varmaan aikas kylmää kyytiä, saada/ joutua lukemaan kaksisuuntaisesta ja hypomaniastani sillä tavoin kun nyt siitä edellisessä postauksessani kerroin.
Se teksti tuli lujaa.
Tämä ei. Kuin joku olisi tehnyt päähäni tiesulun.
Teksti on jatkuvasti lähtenyt sivuteille, tuhansien sanojen verran. Vältellessäni tämän kirjoittamista olen notkunut hävyttömiä tuntimääriä somessa (tuttu vanha addiktio…). On myös kyvyttömyys pysyä tuolissa ja sormet näppäimistöllä. Kuin kehon sisäinen muurahaisjoukkio, tehden sen ärsyttävän levottoman olon.
Hypomania. Kuin lapsi, joka päättää olla polkematta. Osoittaa raivokasta mutta eleetöntä ja äänetöntä vastarintaa, jolloin vanhempien ei auta kuin vain kantaa sekä polkupyörä että käsittämättömällä tavalla tönkönlöysä lapsi.
Ei hypomaniakaan tahdo mennä yhtään minnekään muualle kuin minne se itse tahtoo!! Se tahtoo elää! Kukoistaa! Olla suurin ja parhain! Olla kuolematon!!
Samalla kun kirjoitan tätä sinulle, minä kerron itselleni, miten tässä nyt edetään. Jos annan vinkkejä sinulle, ovat ne sitä myös minulle. Siitä tullee tämän tekstin vaikeus; ei hypomania halua mitään neuvoja, millä se tainnutetaan!
Kirjoitin sen edellisen tekstin, kun olin juuri ymmärtänyt olevani hypomaniassa. Kun kirjoittaa ollessaan vereslihalla, iho auki, siinä on paljon. Kielekkeitä, miltä tipahtaa. Matalia kuoppia, mitä myöten kuitenkin syöksyy maan sisuksiin asti. (Sekä kirjoittaja että lukija.)
Tässä se edellinen: Hypomania – My dear old friend?
Luulen ymmärtäväni, että ”Älä kirjoita vereslihalla ollessasi”-ohjeella ei ole mitään tekemistä sen kirjoittamasi asian tai aiheen tai tapahtuman kanssa, en usko, että on väärin kirjoittaa, kunhan kirjoittaa totuudesta.
Mutta silloin teksti on huono ja/tai vääränä ajankohtana kirjoitettu, jos se ei anna neuvoja, apuja eikä auttavaa kättä, niin että lukija pääsisi ylös sieltä minne teksti hänet saattoi heittää. Kipuillessaan jotain ei löydä apuja siihen itsekään, ja tästä syystä taitaa tulla tuo vinkki kirjoittajille.
Paska juttu, juuri tuon virheen minä tein, ja olen siitä todella pahoillani!
Aikuinen tyttäreni joutui ilmeisesti hiukan puhaltelemaan tuon tekstini kanssa. Yritin hänelle vakuutella, että koska olen sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä jo vuodesta 2006, tiedän, että hanskaan tämän homman.
Hän ei oikein vakuuttunut.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö
Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ei parannu. Lääkkeet pitävät sinut ihmisenä ja ilman lääkkeitäsi et voi olla ihminen eli ilman lääkkeitä et pärjää. Hyvää on, että lääkkeitä on lukuisia, kurjaa on se, että oikean lääkeyhdistelmän löytyminen voi kestää. Syytä sairauteen ei oikein tarkkaan tiedetä, tähän asti on ajateltu, että aivokemiassa on häikkää mutta ilmeisesti syy saattaakin löytyä suoliston mikrobistosta, tai näin ainakin olen ymmärtänyt. Vaikka alttius tähän periytyvään sairauteen on, se ei käsittääkseni puhkea sairaudeksi, ellei elämässä tule suuria kriisejä/ vastoinkäymisiä/ stressiä/ isoja tapahtumia.
Sairaus voi pitkään olla hiljaa mutta aina se voi nostaa päätään. Sairaus itsessään ei vie henkeä, mutta sairauden luonteen vuoksi itsemurhariski valitettavasti on kohonnut.
Sairauden kanssa eläminen perustuu siihen, että tuntee itsensä. Jos arki on poukkoilevaa eikä rutiineja ole, ei voi tietää sitä normaalia, sitä keskitasoa. Jotta voit osoittaa poikkeavuudet, täytyy sinun tietää normaalit. Ja koska hypomania on liukas pirulainen ja se vääntää kaikkea hyvinhyvinhyvin hitaasti, on hypomanian taltuttaminen siis itsensä tarkkailua.
Hypomaniaa karkuun kuntopyörällä – vai oiskohan toimivimpiakin keinoja?
Uni
- Kaikista tärkeimpänä ja pyhimpänäsi pidä yöunia, vähintään kahdeksantuntisia, mahdollisimman ehjää unta. Toki tuo monelle on utopiaa, kun on herätteleviä kissoja, koiria, lapsia, naapureita ja mitä vielä; herätyksiä siis voi tulla syystä tai monennesta ja kaikille lienee elämässä pitkiäkin jaksoja, jolloin uniasiat eivät suju muun elämän takia.
- Minulle kristallinkirkasta on se, että jos ei saa nukuttua ns. omin avuin, sitten nukutaan lääkkeen voimin (jos se vain on madollista). Monet sanovat, että 4–6 tuntia riittää hyvin ja että heillä menee ihan okei, mutta tutkijoiden mukaan alla 7 tunnin unet jättävät jo jälkiä. (Ehkäpä ne ”Kyllä minä pärjään”-tyypit eivät vain tiedä paremmasta?)
- Useilla on huoli luovuudesta ja kyvystä toimia ja ajatella kirkkaasti. Itse otan neljäsosan ketipinorista noin klo 19. Aamulla alan kirjoittaa joskus 05-07 välillä. Toisinaan ei ajatus kulje, totta, mutta valtaosassa aamuista ei lääke vaikuta millään tavoin siihen kuinka teksti kulkee, eli tokkuraa tai puuroisuutta ei ole.
- Uni on ehdottomasti ykkösenä aina kun puhutaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa selviämisestä (tai no, hyvä ja riittävä uni on ykkösenä ihan missä vain). Uni on se, joka muuttuu ensimmäisenä, sairausjakson hiipiessä. Siksipä unipäiväkirja. Vihossa, siinä yöpöydällä, että voin tasaisin välein katsella miltä näyttää. Kirjaan nukkumaanmenoajan ja heräämisen, heräsinkö ilman herätystä (vai herätykseeni vai kissaan jne), oliko uni rikkonainen. Koska ihmisen muisti on erittäin vietävissä, suosittelen sinua tekemään saman.
Lääkkeesi
- Lääkkeet!! Syö ne. Aina. Ajallaan, jokainen. Ainoa, joka tahtoo neuvotella lääkkeittesi ottamisesta on sairautesi, joka vain valehtelee sinulle. Jos siis meinaat unohdella tai ”unohdella” lääkkeitäsi, laita ne lasiin kahvinkeittimen viereen tai teippaa ne teekuppiisi tai kännykän etulasiin tai otsaasi tai ihan sama minne kunhan otat lääkkeesi.
- Jos et ota lääkkeitäsi etkä muuta toimiasi että ne ottaisit, oletettavasti olet jo hypomaniassa. Ja jos unohdat ottaa lääkkeesi muttet kerro siitä lähimmillesi, olet sekä hypomaniassa että pelkuri/ kohta osastolla.
Alkoholi, raha, seksi
- Alkoholi. Hypomaniassa ja maniassa alkoholin ja/tai päihteiden lisääntynyt/muuttunut käyttö on hyvin yleistä. Tiedä siis sinun oma käyttösi, ja vahdi että se on sinulle ominaisella ja normaalilla tasolla ja säilyy sellaisena. (Ja muista, että leikit tulella, jos kaksisuuntaisena läträät…)
- Rahankäyttö ja hankinnat ovat sinulle ominaisella ja normaalilla tasolla. Hypomaniassa kuuskyt euroa kirpputorille, vaikka sillä olisi pitänyt maksaa puhelinlasku, on aivan vastaavaa kuin maniassa ostettu lomareissu.
- Suhtautuminen seksiin, partnereihin ja itseensä seksuaalisena olentona ja nimenomaan muutokset siinä, verrattuna sinun tavalliseen asenteeseesi/ linjaasi/ tapoihisi.
- Seksi, alkoholi, raha ja uni, niissä selkeät, kaikenkokoiset muutokset meillä kaksisuuntaisilla on aina vahva merkki sairausjaksosta. Noiden kanssa voivat kulkea uhkarohkeus ja vastuuttomuus. Pienikin mutta jatkuva muutos voi olla jo sairausjaksoa.
Puhe, keskittyminen, ravitsemus
- Puhuminen. Mitä puhut, ja miten puhut, puheen tempo ja voimakkuus ja korkeus. Keskittymiskyky menee tähän samaan mutta somen jyrätessä meidät tekoälyn perässään kiskomiksi pässeiksi, ei kenelläkään enää ole kykyä keskittyä, eikä kukaan muista mitään, eikä välttämättä käytä harkintakykyäänkään, joten nämä viimeiset eivät enää ole toimivia hypomanian mittareita, vaikka ne yleisissä listauksissa näkyvätkin.
- Painosi ja ruokailut. Hypomaniassa ja epäilemättä vielä enemmän maniassa (mutta myös toisessa äärilaidassa eli masennuksessa) ei sitä aina muista syödä, joten jos kovasti laihdut kun on vaan niin kiire tai kuka sitä nyt muistaa, tiedät, että hälytysvalojen pitäisi välkkyä ja lujaa.
Tärkeimpämme
- Ymmärrys läheisimpiemme arvokkuudesta. Jos heidän puheensa ärsyttävät normaalia enemmän tai eri tavalla, tai he eivät ymmärrä sinua, ongelma eivät ole he, vaan sinä. He näkevät sen mitä sinä et hypomanialtasi tahdo nähdä tai myöntää, ja toivottavasti uskaltavat sen myös sinulle kertoa. Toivonkin kovasti, että sinulla on joku ärsyttävän rohkea ystävä/puoliso/lapsi/työkaveri/kaupantäti, joka tietää, että sinua pitää vähän tarkkailla, ja sinulle pitää uskaltaa sanoa muutoksista.
Itseään pitää siis vahtia, okei?
Ei kytätä, jos se on kuin nillittävä tiukkapipoinen mummonaapuri kiikareilla sinua vahtimassa, sieltä vastapäisestä kerrostalosta. Ennemminkin itsensä vahtiminen on kuin sellainen laiskanletkeä oranssi kollikissa uuninpankolla, sillä on toinen silmä ihan vähän auki, että se näkee milloin voisit ehkä olla laittamassa sille ruokaa.
Armollinen olisi hyvä olla. Minä en osaa. Tiedä sitten osaako kukaan?! Ehkä pointti olisikin se, että jossain vaiheessa tajuaa oman tilanteensa, ennen kun on jo todella huonossa kunnossa, ja ymmärtää, että kovasti on itsensä kimpussa, saattaa se olla sairausjaksoa.
Mitenkä minun hypomaniani, sitten sen kahden viikon takaisen kirjoitukseni?
Unet minulla on jo takaisin kahdeksassa tunnissa. Toisten aamujen ihan älytön väsymys kertoo paljon. En kyllä tiedä mitä näistä… Sen, että joka yö minut herättävä Martta-kissa on tehnyt sen just huonoon aikaan? Hellesään ulkotyöt on olleet liikaa? Koska alkukesä oli fyysisesti raskas ja unet jäivät lyhyeksi, ei kahdeksan tuntia unta riitäkään?
Edelleen myös minuun kuulumattomat piikit ja hampaat ja kynnet ja suorat napakat kommentit ovat olemassa. Niistä tiedän, että vielä olen aika bambina, siellä kaksisuuntaisen ihmeellisellä jäätiköllä. (Toisaalta olen kyllä miettinyt, että onkohan totuudesta kumpuava suora puhe vain sitä, että alan uskaltaa? Se olisikin hienoa, olla enää olematta kynnysmattotyyppinen!)
Yksi selkeä raivo on ollut. Pienestä se lähti. Sinne sisällä olevaan mustuuteen vangiksi jääminen on aina pelottavaa. On niitä ennenkin ollut, harvoin mutta ollut, siksi pystyin pohtimaan vaihtoehtoja. Tuona aamuna olisin voinut ottaa lääkkeen, mutten ottanut vaan lähdin salille, polkemaan sillä ihanalla spinningpyörällä.
Raskaskin liikunta kyllä toimii, periaatteessa, jos sitä on tehnyt myös tavallisen voinnin jaksoina mutta kehottaisin erittäin suureen varovaisuuteen (tiedän tämän kokeiltuani sekä oikealla että väärällä tavalla…).
Kehosi ei ole vihollisesi, joten sen rankaiseminen ei ole ratkaisu. Et voi kehon piiskaamisen kautta yrittää rankaista mieltäsi ja itseäsi pahasta olostasi. Et voi kovalla liikunnalla häätää sairauttasi pois, et koskaan etkä mitenkään.
Liike kyllä aina on lääke,
paitsi ehkä hypomaniassa tai maniassa,
jolloin liikunnan määrä ja intensiteetti voi olla samassa varomerkkilistassa kuin seksi, raha, uni ja alkoholikin ja liikunnassa voi näkyä se sama vastuuttomuus ja riskien otto kuin noissa muissakin.
Koska hypomania tahtoo loikkia ja leiskua ja pirskahdella, ei liene vaikea arvata ovatko meditaatiot nyt hyvä juttu. Jep. Ei edes lyhyet, ehei!
Luonnossa oleminen on auttanut minua. Auttaa se nytkin, mutta vaikea on kerätä ajatuksiaan hetkeen, vaikka pysyisikin liikkeellä. Voi kestää kauankin, että ajatus edes hetkeksi rauhoittuu. Hypomaniani suureksi kiukuksi en tässä anna periksi kuten meditaatioissa, vaan nyt on ehdottomasti mentävä joka päivä kävelylle niin että kävelee sekä reipasta vauhtia että ihan hissukseen metsässä.
Kissat, koirat, ponit, eläimet, luonto, kaikki. Ne!
Kaatosade! Se on mainittava erikseen! Kun on oikein kiukku tai hankala tai oikeasti isokin ahdistus, läpi kaikkien näiden vuosien olen rakastanut kävelylenkkiä kaatosateessa, tai lumimyrskyssä, sen myötä häviää hankala olo, todellakin!
Käsillä tekeminen auttaa. Tekevä keho auttaa. Kynä kädessä toimii aina, ihan sama mitä piirustelet. Osastojaksoina minä tein palapelejä (ei missään nimessä liian isoja, tai vaikean kuvan!), toimisivatko ne sinullekin? Värityskirja? Isolle paperille sormiväreillä? Haravointia? Viherpiiperrystä?
Lopputulemalla ei ole väliä, vaan vain tekemisellä ja sillä ettei se ole liian vaikeaa sinulle, just siinä hetkessä. Ei tilaustöitä, ei odotuksia, ei vaatimuksia, vain tekemistä.
Hypomaniaa karkuun kuntopyörällä – itkeäkö vai nauraa?
Paljon tässä joutuu kestämään. Itse toki kyllä, mutta sanoisin, että valitettavasti myös tärkeimpämme joutuvat kulkemaan tosi syvällä, itse asiassa syvemmälle kuin me sairastuneet, ainakin silloin alkuaikoina ja oikeita lääkeyhdistelmiä etsiessä. Raskasta on ja kipeää, helvetin paljon, varsinkin jos tappelet vastaan.
Paljossa joutuu nöyrtymään. Jonkun verran täytyy oppia luopumaan. Aivan hullun paljon joutuu mietiskelemään. On pakko ymmärtää, että mikään ei ole pysyvää. Muutokset elämässä voivat heittämällä keikauttaa kaksisuuntaisenkin mihin suuntaan vain. Kovin terällä ei siis kannattaisi elää ”tasaisina” aikoina, juurikin siksi, kun elämästä ei voi tietää.
Riskejä, roiskimista, isoja eleitä ja liikkeitä rakastavalle tämä voi olla hyvinkin vaikea. Yksi syy maallemuuttoomme oli sairauteni. Kaksisuuntainen on yksi syistä, miksi hakeudun kohti sitä mitä kutsun loivaliikkeiseksi elämäntyyliksi. Vähennän ärsykkeitä ja ärsyttävyyksiä, haluan vieraantua nyky-yhteiskunnan sekopäisyyksistä ja erityisesti somesta.
Olen luopunut paljosta siitä mikä on nykyään tosi pop ja hyvä niin. Hypomania pakottaa liikkumaan, olemaan koko ajan joka puolella ja noita samaa vaativat myös nykyaika. Ei ole kumma, jos maniat ja hypomaniat kukoistavat! Täällä Päiväkummussa se on vaikeampaa, kun kaikki kulkee hitaammin, luonnon mukaan. Juuri siksi täällä olen, ja pääsen jaloilleni.
Silloin raivon sisällä jumissa ollessani ymmärsin, että en opi kestämään vaikeaa oloa. Se on aina yhtä vitun perseestä. Hienoinen luottamus kuitenkin on siihen, että tulen jatkossakin pääsemään vaikeista olemisista läpi ehjänä, olivat ne sitten miten vaikeita tahansa.
Tajusin salilla muutakin. Ja hei, huomaatko!? Kun keho tekee töitä, on mielellä aikaa pohdiskella paremmin, syvemmällekin. Joskus se on hyvä, hyvin akuutissa vaiheessa ei, olethan siis varovainen jos olet kovin alussa.
Se mustuus, se kipu ja paha olo, se on minua. Sairauteni on minua, ja minussa, ja just nyt, hyvinkin eläväisenä.
Jälkiviisaus on ääliömäisintä ikinä ja aivan täydellistä ajanhukkaa, en siis ala pohtia mitä olisi voinut tehdä tai jättää tekemättä, että hypomania ei olisi nyt tullut.
Luulisin kuitenkin tietäväni, että en koskaan saa tietää, missä menevät ne rajat mitä niin kipuilin edellisessä kirjoituksessa. Tai että missä menee minun ja sairausjakson ensimmäisen hetken raja.
Ehkä ei olekaan mitään rajaa?
Ymmärsin siellä salilla, että sairauttani en pääse karkuun, en vaikka kuinka olinkin piiskannut itseäni. Ja vielä vähemmän sillä minun välineelläni mennään karkuun yhtään mitään.
Sillä kuntopyörällä.
Sille oli jo pakko nauraa ääneen.
Hienoa edesmennyttä näyttelijää Robin Williamsia lainatakseni,
”Sinulle annetaan vain hippunen hulluutta. Älä hukkaa sitä.”
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna
Ja hei. Jos tulee jotain mieleen, mitä vain, voi minulle aina laittaa viestiä!
Nyt on tullut kaksi toooodella raskasta tekstiä peräkkäin. jos lohduttaa, joudun näitä itse puhaltelemaan aika lailla. Seuraavat yksi tai kaksikin kirjoitusta on kuvapostauksia, ihan vaan arkisia kuvia sieltä täältä tiluksiltamme ja eläimistä. Ei siis hätää, uskallat hyvin taas tulla lukemaan!
Hei, tähän väliin! Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, niin alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan!
Auttavia ja tietoa tarjoavia tahoja:
https://www.mielenterveystalo.fi/fi/mielenterveyspalvelut
https://mieli.fi/vahvista-mielenterveyttasi/
https://kaksisuuntaiset.yhdistysavain.fi/tietoa-sairaudesta/
https://mieli.fi/mielenterveys-koetuksella/kaksisuuntainen-mielialahairio/
https://www.terveystalo.com/fi/tietopaketit/kaksisuuntainen-mielialahairio
https://www.mehilainen.fi/mielenterveys/kaksisuuntainen-eli-bipolaarinen-mielialahairio