Tässä minä nyt olen. Alastomana, juntattuna paikoilleni, vailla liikkumisen mahdollisuutta. Joku voisi kovastikin surkutella kohtaloani. Älä nyt sinä ainakaan sure, ei ole syytä surkutteluun! Helpompaa tämä näin on, usko pois! Minulla on nyt tärkeä tehtävä, seisoa paikallani kaltaisteni kanssa, pysyä tässä ylväänä ja vakaana. Kuinka helppoa elämäni onkaan, kun kerrankin elämässäni minulla on VAIN yksi tehtävä!
Aiempi elämäni, siellä ei mikään ollut helppoa. Se oli helvettiä, silkkaa uuvuttavaa eloonjäämistaistelua. Kaikki perusasiat, niistä me taistelimme ja taistelu piti käydä niillä olemattomilla aseilla, mitä meikäläisille oli suotu. Päivittäin piti repiä itseensä valoa, vahvaa pohjaa, vettä, hiilidioksidia, ja piti repiä, vaikka ihan vieressä oleva naapuri teki sitä samaa.
Elämä oli taistelua jäätymistä, kuivumista, käristymistä, kaatumista ja tukahduttavaa ahtautta vastaan. Taistelua tuotti myös se, että joku aina osasi kurkottaa korkeammalle, näivettäen muita siitä vierestä. Ja vaikka osasikin kurkotella (osasinhan minä, muuten en olisi tässä ja nyt!), ei se taannut onnea ja autuutta, koska myös tuholaiset veivät meitä. En nyt edes ala listata tuholaisia, niitä kun tuli ilmasta, maasta, vedestä, kaikkialta.
Entinen elämäni oli siis ainaista kilpajuoksua viereisten kanssa, koko yhteisön kanssa, koska kaikki me tavoittelimme samaa, ja yritimme päästä eroon samoista tekijöistä.
Nuoren koivun matka – Onni uudesta elämästä
Nyt minulla on tämä yksi ainoa tarkkaan määritelty tehtäväni, ei muuta. Toki seuraavalla on sama vastuu ja tehtävä, ja sitä seuraavalla, mutta kerrankin me saamme yhtenä pitkänä ketjuna olla yhdessä ja sovussa. Emme kilpaile keskenään, vaan toimimme yhteistyössä, eikä vierustoveri ole saanut tai saamassa yhtään enempää, eikä vähempääkään. Siten ei ole alemmuuskomplekseja muttei myöskään hirmuvaltiaita eikä itsekkäitä eikä huijareita.
Toki kyllä, kuolinhan minä. Mutta tämä uusi elämäni, tämä on ihan vain silkkaa rauhallista olemista ja tämä kakkoselämäni, voi kuinka helppoa, rauhallista, hyvää voikaan elo olla! Kauniin hohtavan vaaleana, osittain syvällä maan sisällä, mutta vaikka maan sisällä olenkin, ei ole tarvetta kasvattaa juuria, ei, ne päivät ovat ohi. Kolme, ehkä neljä metriä minusta oikealle on kollegani, naapurini. Vasemmalle myös, toinen samanlainen. Kaikki tapettuja kyllä, mutta sen myötä uuden elämän saaneita. Onnellisia kaikki.
Niin ja onhan tässä vielä nuo langatkin. Meitä yhdistää saman tehtävän lisäksi kolme lankaa, minua, ja vierustovereitani, ja noin kahtasataa muutakin.
Kaikki me yhdessä, me ylväät, ja ne kolme lankaa, tässä olemme, ja teemme tehtävämme.
Tärkeitä on pysyä pystyssä. Ja mehän pysymme, jollei joku ulkoinen voima meitä kaada. Toissijainen tehtävämme on olla tiellä. Esteenä. Mikään ei saa tulla sisään eikä mikään saa päästä ulkopuolelle.
Me erotamme kahta erilaista maailmaa, ajattele, kuinka ylevä tehtävä!
Tässä minä siis olen, ylväänä ja vankkana, yhtenä lukuisista aitatolpista, muodostamassa Päiväkummun laitumien aitaa.
Miten minä sitten liityn sinuun?
Jospa tästä eteenpäin Minna-kirjurini kertoo, jolle minä, ylväs aitatolppa siirrän sanan.
Nuoren koivun matka – Sinun pöydällesi?!
Kiitos paljon, otan sanat ilolla vastuulleni. Aika kornilta kuulosti tuo kuolemajuttu mutta toisaalta, tässä koko hommassa pointtina, ehkä hiukan hölmönä sellaisena, on ajatukseni Äiti Maasta. En haluaisi metsässä ja metsähommissa tehdä mitään, mikä on turhaa, tai jää käyttämättömäksi. Haluaisin ennemmin sellaista, miten luonto itse toimii, kuin miten nykyihminen toimii.
Luonnossa ei mikään ole turhaa. Mitään ei tapahdu niin, että se vaikuttaisi vain yhteen asiaan. Luonnossa on valtavia kokonaisuuksia, jonka kaikki osat on omalla paikallaan. Ihmiset taas, no, niin. Riittääkö jos vaan sanon sanat kulutushysteria, Temu, Shein, ruokahävikki?
Olen kirjoittanut aitatolppien teosta jo monessakin postauksessa, piirtänyt aitatolpan tarinankaaren. Nyt jatkan aitatolpan tarinaa, kerron, mitä teen tolpille, mitkä ovat kaatuneet tai katkenneet.
Olen pari vuotta sitten kirjoittanut: ”Metsämme on istutettua kuusimetsää, mistä pitää siivota muut puulajit pois, etteivät ne häiritse kuusien kasvua. Kuuset kyllä voivat, hoidosta huolimatta, sitten tulevina vuosikymmeninään kuolla heinien myyrien jänisten tuulen peurojen hirvien tuholaisten kuivuuden lumen sienitautien metsäpalon takia.”
Metsähommia on siis tehtävä, koska se on istutettua metsää. (Kyllä, hullua, eikä enää ikinä koskaan meidän metsään istuteta yhtään mitään!!) Siksipä tahdon käyttää loppuun asti kaiken sen, mikä minun on kaadettava. Nolottaa, Äiti Maan takia, että kaataa pitää koska väärä puulaji.
Toisaalta. Onhan meillä käyttöä puulle, oikeille ja väärille lajeille.
Koska vanhassa talossamme ei ole muuta lämmityskeinoa kuin pönttöuunit tai leivinuuni tai puuhella, menee valtaosa puista polttopuuksi. Osan kaadetuista koivuista olen käyttänyt pieneen metsämokkiini, paikkaan, missä voin istua penkillä, ihmetellä metsää. Toivottavasti joskus myös saisin sinne katon, voisin sateellakin kirjoittaa.
Kun käytän kaatamani puun rakennusaineeksi mökkiini, kuorin sen. Kuorisilpun kannan johonkin niistä lukuisista kuopista, mitä polkuni varrella on (pääsääntöisesti ne ovat metsänhoitosyistä kaivurin tekemiä).
Mitä tarkoitan loppuun asti tekemisellä, ja Äiti Maalla? Jos siis ajattelee alusta loppuun menee se näin:
Kaada puu (moottorisahalla tai raivaussahalla tai maailman huonoimmalla tavalla eli vesurilla). Karsi se. Raahaa puun ranka. Jos se menee polttopuuksi, raahaa suoraan pihaan. Jos se tulee mökkiini, kuori ja jätä se odottamaan. Näistä puista tulee se kuorisilppu kuoppien täytteeksi, ja näiden puiden latvaosa, se hoikka, se menee polttopuuksi. Osa isojen puiden paksuista oksista, niistä nakuttelen vesurilla keppejä polttopuiksi. Kaikista hoikimmat menevät metsän kuoppien täytteeksi.
Koko puu on siis käytetty, ainoastaan karsitut oksat ovat metsässä isoina kasoina.
Nuoren koivun matka – Katoaminen pikseliavaruuteen
Minulla on puiset aitatolpat myös Photoshopin takia.
Minä en kuvankäsittelijänä ole häävi poistamaan aitoja tai tolppia, saati riimuja, joten en haluaisi ottaa kuvia, missä on paljon poistettavaa. Minun taidoillani on eri asia poistaa kuvasta puisten tolppien aitaa kuin valkoisten muovitolppien hohtavaa rivistöä. Photoshop ei niistä tykkää. Niitä kun kuvaa käsitellessä yrittää poistaa helpoimmalla tietämälläni tavalla, ei onnistu.
Puutolppa deletoituu tuosta noin vaan, eihän siinä kohtaa kuvaa koskaan oikeastaan edes ollut mitään! Mutta muovitolppa, se ei maadu luontoon eikä katoa pikseliolemattomuuteen. Perkele.
Joo, tiedän, siksi kirjoitinkin, että MINÄ kuvankäsittelijänä. Sinä saatat hanskata aivan eri tavalla, mutta kuten sanoin, minä koen puiset helpommaksi kuin valkoiset, minkä suhteen Photohop ehdottaa aina kummallisia poistoja.
Tämän vuoden (2024) heinäkuussa tekstissä kirjoitin: ”Valo ja sen suunta ovat kaikille kuvaajille yleensä tärkeitä, en tee siinä mitään poikkeusta. Tämän naisen pettämätön logiikka siis sanoi, että paljon helpompaa minun olisi kuvata täällä kotonani, missä tiedän ilmansuunnat ja kellonajat, tiedän idän ja lännen, sen, missä aurinko milloinkin on, ja pystyn sängyssä ollessani, vain päätäni nostamalla näkemään, onko aamulla pellolla usvaa.
Halusin siis ennemmin olla vastuussa laitumien rakentamisesta ja ponien hoidosta ja olla lähtemättä kesällä juuri minnekään, kuin kierrellä kuvaamassa eri talleilla vaikka ja miten kauniita ja hienoja hevosia ja poneja?? Väitän, että vain naisella voi olla noin pettämätön logiikka…”
Niin ne aitatolpat, niiden uusi elämä
Huomaan tässä ja nyt, harva se hetki, potkivani itseäni päähän, touhutessani näiden tolppapätkien kanssa. Se sisäinen äkäinen minä tiedustelee onko tämä todellakin se, mitä yhden naisen luova yritys tarvitsee? Samalla kun lueskelen menestystarinoista ja hurjista visioista, mitkä lähtevät liitoon lujaa ja korkealle, minä hion puunpätkää, mistä tulee postikorttipidike ja vielä kuvittelen sen olevan Se, millä aion lisätä liikevaihtoani?!
Oikeesti Minna, ootsä tosissas? kysyy sisäinen kriitikkoni.
Oikeasti, olen! vastaan.
Suurin osa kaadetuista koivuista siis päätyi aitatolpiksi. Valtaosa on siellä laitumen reunassa edelleen, odottamassa uutta kesää. Katkenneiden (ne peuran pirulaiset!) tolppien elämä jatkuu sitten jo ties-monennetta-elämää, ja se menee näin: käy nostamassa tolppa maasta jos peura on juossut sisäänpäin tai poni ulospäin, sahaa kaatunut/ katkennut tolppa sopivan mittaiseksi, puolita se, hio, poraa reikä, tervaa, laita langalla kaksi puolikasta kiinni niin että postikortti tai juliste pysyy siinä.
Todella todella tehotonta.
Kyllä, on.
Ja niin sen pitää ollakin.
Kirjoitin blogissani maaliskuussa 2023: ”Kirjailija ja toimittaja Eero Silvasti on sanonut, ’Kun vauhti kasvaa, näköala supistuu. Vain hidastus avartaa.’ ja tuo sopii tähän yhteyteen täydellisesti!”
Ja edelleen se sopii, kaikkeen, tehottomuus ja hitaus. Sitä paitsi, voin tällaisena marraskuun myrskyisänä päivänä viihdyttää itseäni muistolla siitä, kun kesän 2023 tai 2024 hellepäivin työstin niitä tolppia, mitä nyt tässä, sisällä turvassa tuulelta ja sateelta, kodin pönttöuunin lämmössä, työstän julistepidikkeiksi.
Silloin en kaivannut talven säitä, nyt en kaipaa kesän kuumia säitä.
Näin on hyvä.
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna täältä Päiväkummusta
Ja hoi! Ensimmäinen Kirjeitä Nuotiolle – Luovuuden lauantait on nyt 30.11.24 siitä lisää täältä!
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
