Podcastissa, jossa buddhalaismunkki ja toimittaja keskustelevat arjesta ja elämästä, jälkimmäinen kertoi tavoitteekseen sen, että hän osaisi kuolla hyvin ja jatkoi, että voidakseen kuolla hyvin, hänen täytyisi osata elää hyvin.
Toimittaja itsekin tietää zenmestarin ajatuksen siitä, kuinka meillä joka aamu on ajatus siitä, kuinka edessä on taas uusi vuorokausi, ja kaksikymmentäneljä ihan uutta tuntia, jotka kohdata avoimesti ja läsnäollen. Toisaalta myös on zenmestarin ”My life my message” (erittäin vapaa suomennos voisi olla, että läpi elämäni näytän esimerkkiä arvoistani ja minulle arvokkaasta) on myös vahvana mukana, se, että jo oman elämänsä aikana jättää perintöään muille.
Minä pidän noita kaikista ajatuksista tosin kyllä, noudattaminen on sitten asia erikseen…
Muistokirjoituksesta parhaat elämänohjeet?
Jostain podcastista tai kirjasta löysin ajatuksen muistokirjoituksesta ja siitä, että sitä jo eläessään pohtii. Millainen olisi minusta tehty muistokirjoitus? Kuka sen kirjoittaisi? Miltä tuntuu ajatus siitä, että tässä eläessään pohtii jo sitä, mitä jäljelle jää? Enkä nyt tarkoita sitä ehkä tyypillisintä vastausta ja pohdintaa siitä, millainen määrä materiaa jää mahdollisten jälkipolvien niskoille, tai millainen testamentti olisi, ja mitä jos perikunta ei saisikaan myytyä taloa tai metsiä tai mitä lie, tai kuka sen perunkirjoituksenkin tekee
Mutta siis materiasta mainitsen vain sen verran, että minun ajatukseni olisi siivota kaikki mahdollisimman hyvin, ja hävyksiin. Kirppiksille, nuotiolle, kierrätykseen. Koen kovin kohtuuttomaksi ajatuksen, mikä on ainakin Suomessa ollut valloillaan, että jälkipolvet siivoavat edellisen sukupolven tavarat, talot, velat ja mahdolliset mammonat. Tätä omaa maatilaamme etsiessä kävimme katsomassa useampaakin tilaa, missä oli taustalla perikunnan taistelu siitä myydäänkö vai säilytetäänkö ja tämä tarkoitti käytännössä sitä, että talot olivat jo lähes purkukuntoisia.
Kauniit hienot itse rakennetut ja vaalitut pientilat taloineen rapistuneina ja hylättyinä.
En ymmärrä enkä itse asiassa edes hyväksy sitä, että se on lasten tehtävä, siivota vanhempiensa elämän silppua ja sälää, varsinkin kun sotien jälkeiset sukupolvet on opetettu siihen, että kaikki täytyy säästää (voit vain kuvitella, millaisia vinttejä ja verstaita näimme taloamme etsiessä, sitä järkyttävää tavaramäärää!).
Minä haluaisin päästä eroon mahdollisimman suuresta määrästä kaikkea haalimaani mutta myönnän, on helpompi sanoittaa nämä ajatukseni kuin toteuttaa niitä. Helpompi puhua kuin mennä siivoamaan vinttiä tai ulkorakennuksia, mitkä ovat täynnä tarpeetonta. En ole lukenut KonMaria, tai muita siivous-/elämänhallintaoppaita, mutta oletan, että mikäli en kymmeneen vuoteen ole koskenut vintillä laatikoihin, tai etsinyt verstaasta jotain, tavarat ovat tarpeettomia.
Muistokirjoituksesta parhaat elämänohjeet?
Luetko sinä koskaan muistokirjoituksia? Hesarissa niitä ainakin on (linkki tekstin lopussa). Keräilin muutamia esimerkkejä teksteistä, mitkä kuvailivat mitä ilmeisimmin hyvin hyviä, taitavia, pidettyjä ja/tai uraauurtavia ihmisiä, jotka myös ihan vain osasivat elää, haastavuuksista huolimatta. En näitä selittele, ehkä itsekin osaat näistä löytää elämiselle ja elämälle oleellisia asioita.
”Pulliainen tunnettiin innostavana, karismaattisena ja merkityksellisenä opettajana, jolla oli erityinen kyky olla opiskelijoille läsnä ja saada heidät kiinnostumaan filosofiasta.”
”Valokuvaaja Reunanen sai vakavan aivoverenvuodon ja halvaantui, mutta opetteli uudelleen kävelemään keppiä apuna käyttäen, ja kuntoutui hyvin.”
”Muusikko ja sosionomi Siira kuoli äkilliseen sairauskohtaukseen 45-vuotiaana. Ihmisten kunnioittaminen, terve itsetunto ja rohkeus olivat syvällä Miikassa.”
”Laulaja Ellen Tenez ei ollut käynyt kouluja, mutta älyä ja loputonta optimismia oli sitäkin enemmän – hän oli kuin vanha tietäjänainen tai lapsena taikajuomapataan pudonnut Obelix, joka selvisi kuin ihmeen kaupalla vaikeimmistakin tilanteista, usein huumorinsa avulla. Veronsa se kyllä vaati, mutta elämänilo ja usko siihen, että asiat järjestyvät, kevensivät taakkoja.”
”Psykologi, psykoterapeutti, psykoanalyytikko, filosofian lisensiaatti Pirkko Siltala teki erittäin mittavan ja monipuolisen uran psykologina. Se piti sisällään lukuisia eri työtehtäviä ja -rooleja paitsi psykoterapeuttina ja psykoanalyytikkona myös kouluttajana ja kysyttynä luennoitsijana. Työnohjaajana hän oli mm. Lastenklinikan syöpäosastolla ja Terhokodissa. Kaikesta huolimatta lapset pyrittiin kasvattamaan rakkaudella ja kulttuuria harrastettiin yhdessä klassisen musiikin, teatterin, kirjallisuuden ja elokuvien kautta.”
”Elokuvaohjaaja Humaloja kuului sukupolveen, joka uskoi oikeudenmukaisuuteen ja taiteen voimaan muuttaa maailmaa.”
”Sisustusarkkitehti Ansu Åström ilmaisi itseään piirtämällä, muotoilemalla ja suunnittelemalla, ja teki töitä loppuun asti. Sillä taiteilijalle työ ei ole vain työtä, se on olemista ja sen ilmaisemista. Taiteilija ajattelee käsillään.”
”SOS-lapsikylän kasvattaja Meeri Turusen yksinhuoltajaäidin elämä oli tuohon aikaan rankkaa ja kotiolot vaatimattomat. Viiden ensimmäisen elinvuoden ajan Meeriä kasvatti käytännössä hänen mummonsa Anna, koska äiti ei kyennyt hoitamaan häntä. Äiti-Aino meni pian naimisiin, ja perheeseen syntyi vielä kolme lasta, joista yksi menehtyi isorokkoon 4-vuotiaana. Meeri joutui 10-vuotiaana hoitamaan päiväkausia nuorempia sisaruksiaan, sillä aikaa, kun vanhemmat olivat töissä savotassa.”
Ajatuksiani minusta kirjoitettavan muistokirjoituksen suhteen?
Ensimmäisenä tulee mieleen se, että toivoisin osaavani elää niin, että muistokirjoitustani olisi kirjoittamassa muutamakin ihminen. On jälkeläinen, on kollega, on ystävä, yhdessä, monessakin Hesarin muistokirjoituksessa. En tiedä kuinka nuo tehdään mutta oletettavasti on joku, joka ottaa yhteyttä muihin ja työstää tekstin ehjäksi.
Jotta ihmiset voisivat kirjoittaa yhdessä, täytyisi heidän tietää toisensa tai näin ainakin luulen. Jos minä siis haluaisin moisen muistokirjoituksen, minun olisi pitänyt esitellä heidät toisilleen. Täytyisi järjestää kokoontumisia, saada ihmisiä yhteen. Täytyisi ottaa se tavaksi. Ihmisten kestittäminen. Täytyisi tarjota mahdollisuus olla sosiaalinen ihminen.
Tai siis odota, korjaan kirjoitustani, tuolla on vääriä sanoja. Täytyisi, sen tulisi olla täytyy, ja haluaisin tulisi olla haluan.
Mikä valtava ero noissakin on, ajattele! Täytyisi vai täytyy. Haluaisin vai haluan!!
Haluan tarjota paikan ja ajan olla yhdessä
Miksi?
Tässä olisi valtava houkutus aloittaa minulle tyypillinen somesta muriseminen ja valittaminen. Koska olen siitä jo kirjoittanut, voin sen nyt tässä jättäää huomiotta.
Kukaan ei pärjää yksin. Yhdessä oleminen on osa ihmisyyttä, yksi perustarpeistamme. Naurun parantava voima ja kaikki yhdessäolon ja ihmisen kohtaamisen hyvät vaikutukset. Siksipä haluaisin, että minut muistetaan ihmisenä, joka kutsui koolle. En ihmisenä, jonka luokse tultiin, hyvänen aika, ei missään nimessä! Vaan ihmisenä, joka tarjosi muille mahdollisuuden olla yhdessä.
Valokuvista valtaosa jää unohduksiin, ehkäpä viha-rakkaussuhde Photoshoppiin eli ponikuvat saisivat osuutensa muistokirjoitukseen, ehkä myös omakuvaprojektini. Haluaisin, että minut muistettaisiin valokuvista ja ehkä hiukan siitä, että satujen ja tarinoiden kautta sanoitin omia ja minun sukupolvelleni ominaisia hankaluuksia ja kipuiluja ja taakkakertymiä, mutta eniten kuitenkin siitä, millaisen olon aikaansain ihmisiin. Mitä sain heidät tuntemaan.
Voidakseen kuolla hyvin on pitänyt osata elää hyvin
Kuinka hieno ja kaiken kattava elämänohje tuo onkaan! Minulle se tarkoittaa sitä, että oppisin olemaan vähemmän kaiken keskellä. Haluaisin osata olla tässä hetkessä, ja haluaisin osata sen, mitä stoalainen Epictetus on sanonut: ” We have two ears and one mouth so that we can listen twice as much as we speak.” (korvia on kaksi mutta suita vain yksi, joten voimme keskittyä toisen kuuntelemiseen, puhumisen sijaan).
Taannoin aloin kirjoittaa omaa muistokirjoitustani, mutta eihän se mene niin! Jos moisen kirjoittaisin, kirjoittaisin siihen pelkojani, unelmiani, itsekiukkujani. Kaikkea mikä voi olla totta tai olla olematta totta mutta yhtä kaikki, se olisi pelkkää minua minusta minulle, eikä se ole oikein.
En halua, että se listaa meriittejäni, vaan nimenomaan sen, mitä sain ihmiset tuntemaan. Miten järjestämäni asiat, mitkä ne sitten olivatkaan, joku niistä muodostui perinteeksi, ja sen kautta aina vain useammat pääsivät viettämään lupsakkaa aikaa yhdessä.
Jännä juttu
Tämän tekstin kirjoittaminen lähti menemään käsi kädessä sen kanssa, että aloin pohtia hyvinvointipäiviäni, niitä Kirjeet nuotiolle -päiviä. Se olisi yksi tapa ja paikka yhdessäolon tarjoamiseen, siinä kuuntelisin enemmän kuin puhuisin itse. Voisin jättäytyä reunamille, ja antaa muiden olla keskellä, tai ihan vaan olla keskenään.
Minulla on paikka, minulla on aika, minulla on siis oikeasti kaikki mahdollisuus.
Toisaalta, jos tullaan henkiseltä puolelta takaisin materiaan, tämän kirjoittaminen sai aikaan sen, että aloin taas vähä vähältä siivota kaikkea pirun sälää, mitä isoon taloomme on päässyt kertymään.
Tuon alussa mainitsemani zenmestarin buddhalaisuus on hyvin maahan ja arkeen juurtunutta, ei lainkaan sellaista, mihin muissa uskonnoissa nojataan, Suuriin Henkeviin Suorituksiin. Siksipä voin sanoa, että ajatus siitä, millainen muistokirjoitus minusta kirjoitettaisiin itse asiassa ON buddhalaisuutta.
Millainen muistokirjoitus on, sehän määrittää suoraan sen, mitä tehdä eläessä, eikö?
Zenmestari Thich Nhat Hanh on, kuten tuolla aiemmin jo kirjoitin, sanonut: “Every morning, when we wake up, we have twenty-four brand-new hours to live. What a precious gift! We have the capacity to live in a way that these twenty-four hours will bring peace, joy, and happiness to ourselves and others.” (Meillä on mahdollisuus ja kyky elää joka päivä meille annetut 24 uutta tuntia niin, että ne tuovat rauhaa ja iloa meille ja muille.)
Se antaa suoraan ohjeistuksen tähän päivään, ja huomiseen.
Yksi muistokirjoitus pysäytti jo kuvan kohdalla, tuttu mies kun tuo oli. Vaikka en juuri tuntenut tätä kauniin muistokirjoituksen saanutta miestä, muistan hänet lämpimänä, kiireettömänä, sellaisena, joka oli läsnä niissä hetkissä, mitä he olivat orivarsaansa katsomassa. ”[Syöpä]sairautensa aikana Jaakko piti yllä poikkeuksellista elämänuskoa ja oli huonoinakin päivinä kiinnostunut ystäviensä kuulumisista. Viimeisinä viikkoinaan Jaska kertoi sairauden aikaisen elämän – johon mahtui paljon aikaa perheen, ystävien ja matkojen parissa – olleen hänen elämänsä parasta aikaa.”
Muistokirjoituksesta parhaat elämänohjeet – suunta kohti sitä ja niitä asioita, mitkä toivoisin mainittavan muistokirjoituksessani
Luomalla hyvinvointipäiviä ja muita tapaamiseen mahdollistavia tuokioita ja toisaalta, ajattelemalla lapsiani ja jatkamalla sitä perkeleen vintin siivoamista.
Vielä yksi ajatus ei muistokirjoituksesta vaan siitä, että tarjoaa ihmisille mahdollisuuden kokoontua yhteen. Taannoin blogissani kysyin itseltäni seuraavat kysymykset: Jos saisit päättää, miten ja mihin haluaisit kuolla? Millaiset olisivat hautajaisesi? Oletko koskaan näitä pohtinut?
Vastasin, että olen.
Toivoisin kuolevani sydänkohtaukseen kesken puuhommien, tai uunien lämmittämisen, tai saunomisen. Jos tuo ei kävisi, voisi syöpä viedä henkeni, kunhan se ei viruttaisi poislähtöä vuosien mittaiseksi kiputaisteluksi. Myös salamanisku olisi toimiva, tai päälle kaatuva puu, kunhan kuolo korjaisi pian.
Ihan mikä vain, paitsi muistisairaus.
Hautajaiset olisivat täsmälleen kuin elokuvasta Pieni Suklaapuoti, missä Judi Denchin näyttelemä vanhus kuolee hänen kunniakseen järjestettyjen juhlien aikana. Paikalla olisi ihmisiä, jotka kuolemastani huolimatta nauraisivat ja tanssisivat ja söisivät paljon kaikkea hyvää ja nimenomaan kuolemani takia saisivat hyvän syyn nähdä toisiaan.
Aikamoiset elämänohjeet tuossa nyt on ladattuna, mutta ei mitään, näillä askelmerkeillä siis menen eteenpäin!
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna täältä Päiväkummun tilalta
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
