Esko ja Jukkis. Kaksi hurjan hienoa nuorta oria. He olivat viimeiset, heidän lähtöönsä päättyi talliyritykseni toiminta. Aprillipäivänä 2019 otin heidän kanssaan selfieitä ja nauroin, nautin hevosten seurasta. Seuraavat päivät ja viikot ja kuukaudet ihmettelin pihattoa, jossa ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen ei enää ollutkaan orivarsalaumaa.
Teki kipeää, se tyhjyys.
Onneksi tallissa olivat pienet ponit Kake ja sen seuralainen. Ensin Eino, sitten Taavi, sitten Eppu. Kake oli aikuinen ja pysyi täällä, muut varsoja, joten vaihtuivat kun tulivat siihen ikään, että oli teiniponin aika lähteä kouluun. Pienet ponioriit, kauniita kuin mitkä, auttamassa minua pistämään vastaan surulle ja epäonnistumisen tunteelle.
Ponit olivat minulla ylläpidossa, terapiaponeinani ja myös valokuvamalleinani. Kelpo malleja olivatkin, varsinkin valkoinen pitkäharjainen Kake. Ei kuvausmäärät juuri muuttuneet Kaken myötä, mutta kuvankäsittelytapani ja uskallukseni kyllä todellakin muuttuivat.
Ennen oli ”Oi ei, en voi tehdä näin, koska ei se oikeasti siinä kuvaushetkessä näyttänyt tältä!!”. Nyt se alkoi olla ”Tahdon taikaa! Voi olla lieskoja, tai tähtiä, sävyt voivat olla aivan mitä vain, kuvaan voi lisätä kuin kankaita kuvan pinnalle, tai maalata siveltimellä!!”. Ne kuvani, mistä itse pidin, sinkosivat siis täysin eri suuntiin kuin ennen.
Mutta kaikki loppuu aikanaan. Rahatkin.
Siksi ponit lähtivät täältä pois, syksyllä 2021, kun oli pakko repiä kaikki menot mahdollisimman pieneen. Silloin onneksi oli kuvia yllin kyllin, oli paljon mitä työstää. Mutta kuvantekijä ei kauaa ole kuvantekijä ilman kuvia. Satukirjan suunnittelu ei koskaan pääse toteutukseen, jos ei ole satukuvia. Muutama vuosi vailla poneja, ja minulla alkoi olla ongelma. Kakesta ja sen seuralaisesta ottamani kuvat alkoivat loppua.
Naisen pettämätön logiikka – tee itse kaikki
Minä en kuvankäsittelijänä ole häävi poistamaan aitoja tai tolppia, saati riimuja, joten en haluaisi ottaa kuvia, missä on paljon poistettavaa. Valo ja sen suunta ovat kaikille kuvaajille yleensä tärkeitä, en tee siinä mitään poikkeusta.
Tämän naisen pettämätön logiikka siis sanoi, että paljon helpompaa minun olisi kuvata täällä kotonani, missä tiedän ilmansuunnat ja kellonajat, tiedän idän ja lännen, sen, missä aurinko milloinkin on, ja pystyn sängyssä ollessani, vain päätäni nostamalla näkemään, onko aamulla pellolla usvaa.
Minusta siis valokuvieni kannalta oli paljon parempi ottaa poneja laiduntamaan tänne Päiväkummun pelloille, kuin kierrellä talleja kuvaten eri poneja ja hevosia.
Halusin siis ennemmin olla vastuussa laitumien rakentamisesta ja ponien hoidosta ja olla lähtemättä kesällä juuri minnekään, kuin kierrellä kuvaamassa eri talleilla vaikka ja miten kauniita ja hienoja hevosia ja poneja??
Väitän, että vain naisella voi olla noin pettämätön logiikka…
Päätin siis tehdä kaiken itse ja ihan alusta lähtien
Tehdä itse, koska mies oli kiinni palkkatöissään (niissä, millä hän kustantaa myös minun, taiteilijasieluisen tilanhoitaja-vaimonsa elämän). Tehdä alusta lähtien, koska oi hei miten kätevää, kun siinä metsää hoitaessaan, kaikkialle levittäytyviä koivuja pois siivotessaan, tulee tolppamateriaalia ihan siinä sivussa, kuinka kätevää!
Kyllä, nimenomaan ”kätevää”. Ja nimenomaan ”ihan siinä sivussa”.
Vain nainen voi päätyä tällaiseen päätelmään?!
Mutta hei onhan se kiva, että saa liikuntaa! Koska tuonne meidän takametsään ei pääse kuin jalan, on kaikki siellä kaadettavat/raivattavat puut tuotava pihaan ihan itse, omin voimin, varsinkin siinä vaiheessa kun mönkkäri hajosi.
Ja minähän pidän liikunnasta, ja hyötyliikunnasta nimenomaan! Sehän on kuin ei tarvitsisi tehdä mitään! Eiku?
Omin voimin pihaan tuominen tarkoittaa siis tässä tapauksessa sitä, että yksi satsi runkoja on yhdessä, toinen satsi toisessa kainalossa ja sitten vaan saapasta toisen eteen. Jos vie liikaa kerralla, on hullun raskasta. Sama juttu, vaikka olisi vähän puita, vain yksi tai kaksi, mutta ovat pituudeltaan viisi-kuusimetrisiä, voi olla satavarma, että ne tulevat sieltä häntäpäästään juuttumaan kiviin tai puihin ja satavarmasti tulee hiki, lihastärinä ja tasainen kiroilu.
Testattu nimittäin on.
Silloin auttaa vain musiikki, joka huutaa tai murisee kuolemanmetallia tai teknoa. Kuuloaistin sietokyvystä viis, tuossa raahaamishommassa mentiin koko kehon sietokyvyn äärirajoilla, pystyi tekemään enää vain musiikin voimalla.
Oliko laitumien aitatolpat sitten valmiit tuon raahaamisen jälkeen?
Ehei!
Pihaan saamisen jälkeen ne oli mitattava tolpiksi eli kaksimetrisiksi. Sen jälkeen jokainen tolppa kuorittiin. Kuoriminen oli kivaa, välillä lähes zen-tyyppistä rauhoittavaa, mutta otti alaselän päälle ja tuotti paljon mustelmia jalkoihin, kun kuorittava ranka oli johonkin tuettava.
Mutta siis hetkinen hetkinen hetkinen, pysäytä! Jos pelkkä yksi työvaihe monista oli jo noin järkyttävän vaikeaa, mitä järkeä? Saahan kaupoista valmiita tolppia?
Saa toki, jos olisi rahaa. Saisihan ne puut sieltä meidän takametsästä pihaan vaikkapa traktorilla? Tai joku muu voisi ne kaataa, ja karsia, ja ajaa pihaan?! Itse asiassa minunhan ei tarvitsisi tehdä mitään, koska voisin palkata metsänhoitajan, puiden kuljettajan JA laidunaidan tekijän.
Sepä olisikin helppoa!
Mutta kun ei ole rahaa.
Kun ei ole rahaa, ei mikään ole helppoa.
Mutta jännä juttu. Helppous juurikin on se, mikä nykyaikaa vaivaa, millä hyvinvointiyhteiskunnan ihmiset sotkevat ja sairastuttavat itsensä (kyllä, palaan tähän joskus!).
Kun ei elämän kuulukaan olla helppoa?!
Kaksi vai kolme kesää taaksepäin, metsätöissä ollessani, päätin rakentaa laavun meidän takametsäämme, mistä on noin vartin kävelymatka talolle. Ei pitkä, mutta sen verran kuitenkin, ettei viitsinyt joka ruokatauolla kävellä talolle. Varsinkaan kun matka kulkee yhden hakkuuaukean ja yhden myrskytuhoalueen läpi.
Molemmat ovat helteellä kuin Kuolemanlaakso.
Aloin laavua rakentaa siksi, että juuri sillä hetkellä ei huvittanut mennä metsähommiin. Mies oli silloin raivaussahalla kaatanut nuoret koivut, minä olin ottanut tehtäväkseni niiden karsimisen vesurin kanssa. Naisen pettämätöntä logiikkaa on, että kun nainen tahtoo jotain, hän saa sen.
Minä halusin penkin. Halusin eväspaikan. Halusin paikan, missä voin kirjoitella ajatuksiani ylös. Minä halusin laavun.
Päätin tehdä itse
Niitä paksuimpia puita, mitä mies oli siellä kaatanut, niitä varmaan olisi tarvittu puulämmitteisen talomme talvea varten mutta huihai, nyt niistä tulisi laavuni hirsityyppisiä rakennusaineita.
Penkkikorkeuteen pääsin. Siihen homma jäi, noin kaksi vuotta sitten, vaiko kolme. Oliko laavu siis ajanhukkaa? Tai puiden hukkaa, käyttää hyvät polttopuiksi kelpaavat koivut moiseen?
Jos olisin maksanut laavun rakentamisesta, enkä sitä käyttäisi, olisi se vain yksi naisellinen hetken mielijohde ja siten ajan- ja rahanhukkaa. Mutta koska tein itse, ainoa hukka olivat juurikin nuo puut, mitkä olivat pois meidän käyttämiemme klapien määrästä.
Aika, minkä johonkin käyttää, sen toisinaan todellakin hukkaa ja valitettavasti vieläpä johonkin, mikä on vaikutukseltaan yhtä suuri kuin jos yrittäisi kastella kesähelteiden kuivaksi polttamaa nurmikkoa lasten kastelukannulla.
Mutta toisinaan aika, mikä siinä hetkessä saattaa omasta tai jonkun muun mielestä mennä haaskuuseen, tulee takaisin, tarjoten jotain korvaamatonta
Aika mikä on mennyt laavun tekemiseen, oli pois muusta, tietenkin. Ja tuo laavu on edelleen, heinäkuun alussa 2024, tasan sillä samalla penkkikorkeudella. Se juuttui siihen siksi, koska on oviaukon rakentamisen paikka, ylemmäs ei voi edetä ennen kun tietää miten kulkuaukko tehdään.
Laavu on ihan höpsön näköinen mutta silti, se on edelleen siinä tasan yhtä vankkana pystyssä, kulmakiviensä varassa. Tuollaisena vaillinaisena se odottaa tärkeysjärjestyksessäni nousemista, samaan tyyliin kuin ne kuuluisat lattialistat siinä uudessa talossa, kun ”Laitetaan paikoilleen ne listat sitten kun saadaan muuttokuormat purettua laitetaan nyt ensin lapsille nämä kiipeilytelineet tänne!”, siinä talossa, mistä puuttuvat listat vielä sittenkin kun lapset muuttavat pois kotoa.
Vaikken rakentamisesta tiedä yhtikäs mitään, tiedän, että laavuni tulee joskus valmiiksi. Tiedän, että saan tutkittua, miten teen oviaukon, miten tuen etuseinän puut ilman, että tarvitsen ruuveja tai nauloja ja tiedän ratkaisevani kattorakenteen ongelman. Tiedän kaiken tämän, koska olen ymmärtänyt, mitä metsässä oleminen minulle, kaksisuuntaiselle, kaikesta kovasti huolestuvalle naiselle merkkaa.
Tiedän, kuinka hyvin voin, kun voin juoda aamukahvit metsässä ja kirjoittaa siellä näitä ajatelmiani. Joka päivä laavu on minulle taukopaikka, ja joka aamunkoi, minkä siellä olen, on se rauhan paikka.
Siellä on myös luonto
Kahden aamun koitteessa olen nauranut ääneen, miettiessäni sitä, kuinka paljon se joku nauroi, se, joka nimesi laulujoutsenen laulujoutseneksi, vaikka sen ääni on kaikkea muuta kuin laulua. Joka aamu voin tarkistaa kelloni lentokoneesta, tai toisinpäin. Yksi menee kello 5.30, toinen myöhemmin. Mietin, ovatko matkustajat löytämässä, kadottamassa, etsimässä, vai ihan vain olemassa.
Aina mietin, että minä en lentokonetta tarvitse, eihän minulla mitään rahaa ole minnekään mennä. Se on hyvä. Minne minä muka haluan mennä? Minne minun muka pitäisi mennä?
Tästä omalta penkiltäni, minne tästä muka pitäisi? Penkiltä, jonka puut mieheni on kaatanut, minä karsinut ja raahannut laavulle ja mitannut ja vesurilla hakannut oikein mittaiseksi (enkä ikinä onnistu iskemään samaan kohtaan, edes kahdesti…) ja kuorinut ja tehnyt salvokset päihin ja etsinyt nurkkiin sopivat kivet ja niitä pyöritellyt ja etsinyt oikeaa kohtaa, mikä sopisi alempaan ja ylempään kiveen.
Etsinyt tasapainoa, kiville ja laavulle ja samalla myös itseeni.
Oliko siis ajan tai puun tai rahan hukkaa, tai vääriä valintoja, kaikki se aika, minkä olen laavuun käyttänyt?
Ei todellakaan.
Naisen pettämätön logiikka – Poneja laitumilleni
Viime vuosi 2023 oli se ensimmäinen, kun poneja taas oli. Silloin mies oli metsässämme kaatanut koivuvesaikkoa. Niitä minä silloin karsin, siirsin takametsästämme lähemmäs paikkaa, mistä isäntä sitten mönkkärin peräkärryllä niitä kuskasi pihaan.
Viime vuonna, siinä kesäkuun alun lämpöaallossa, aitaa hikipäissä ja muutamassakin lämpöuupumuksessa rakentaessani vannoin, etten enää ikinä moista tekisi, sellaisessa helteessä. Varsinkin, kun jouduin tekemään liian ohuita tolppia, kun ei ollut riittävästi materiaalia, ei riittäneet kaadetut puut.
Tänä vuonna, 2024, aloitin metsähommat huhtikuun toisella viikolla, puiden kaatamisen ja karsimisen, etten olisi liian myöhässä säihin nähden. Mutta kas vain. Hupsistasaatana.
Ehkäpä ihmiselämän suurin pelko ja myös ihastus on se, ettei tiedä tulevasta. Muutenhan sitä vain käpertyisi paikalleen, ei ikinä uskaltaisi mitään aloittaa. Jos olisin tiennyt, en todellakaan olisi aloittanut.
Juuri päättyneessä kesäkuussa 2024, oli Jokioisilla +20 tai lämpimämpää kolmenatoista päivänä, näistä päivistä hellepäiviä oli kuusi. Toukokuussa oli +20 tai yli kahdeksanatoista päivänä, näistä yhdeksän oli hellepäiviä (lähde tekstin lopussa)
Tuossa ennätyssäässä sitten minä, heikosti hellettä kestävä, rakensin laidunaidat. Ensin metsässä (puun kaataminen, karsiminen ja siirtäminen), ja sitten pihassa (pätkäisy ja kuoriminen) ja laitumella (rautakangella reikä maahan, tolppa pystyyn, eristimet ruuvinvääntimellä kiinni, aitalanka kolmeen tasoon).
”Minä tarvitsen lisää ponikuvia”-projektini:
Neljä hehtaaria laidunta, kahtena lohkona. Neljän ponioriin lauma. 203 uutta tolppaa. Aitaa 1,5 km. Aurinkorasvaa. Hartsportia. Sekamehua. Kylmäkalleja, kylmälaukku. Rannetukia. Puuvillapaitoja. Yksi työhaalari, mitä en edes tainnut koko aikana pestä (miksi vaivautua??). Yksi punkki päänahassa. Death metallia ja teknoa vähintäänkin muutaman kuulon aleneman edestä. Paino tippui kaksi kiloa, kolme senttiä vyötäröltä, kolme reisistä, ja huoli oli koko ajan, ettei syö tarpeeksi ja että joi tarpeeksi ja oikein ja ajallaan (ja silti muutama lämpöuupumus oli tuloillaan).
Mustelmia lonkissa, hauisten sisäsyrjissä, sisäreisissä, polvien sisäsyrjillä, yksi jalkapöydällä (koska rautakanki). Muutama poskilla, kerran tai kaksi silmä oli oksan läppäisystä hiukan huonona. Tiukemmat vatsalihakset, isommat hauikset ja erottuvammat reiden lihakset kuin koskaan. Ranteet rikki. Alaselkä kestokipuilevana.
Oli muutakin!
Paljon juttukavereita!
Puut, vaikkapa. Yleisin, mitä niille sanoin, ”Onks sun perkele ihan pakko?!”. Perkele, se oli ja on kovassa käytössä. Hyvä sana, siinä on munaa, tuo vähän sitä suokuokkajussifiilistä itsellekin. Myös murina on hyvä, olen murissut paljon tolppaprojektin aikana. Etenkin pihlajille, niillä kun tuntuu olevan jotain minua vastaan, päätellen siitä, kuinka yrittävät kampittaa, kaataa, tai kuinka läpsivät poskelle tai kieltäytyvät katkeamasta.
Olen sekä kiroillut että murissut ensin auringolle, mutta koska ymmärsin, ettei aurinko ole syypää, siirryin murisemaan ja kiroilemaan ihmiskunnalle, joka on pilannut sään. En ole ilmastokiihkoilija, mutta tässä nykysäässä tämä minun projektini vei minut aivan äärirajoilleni, itse asiassa ylikin, joten sallinnet murinan ja kiroilun.
Mutta niin.
Se minun laavuni, se rauha, hengähdys, luonto
Saan joka aamu seurata keltasirkkua, joka tulee välillä istuksimaan laavun reunalle. Tirppa sen nimi on ja voi se yksi aamu kun ei sitä nähnyt enkä kuullut, voi surku. Onneksi Tirppa Kakkonen, tai Tirpan serkku pian tuli täyttämään yhden lujalla äänellä laulavan pienen linnun paikan.
Laavulla istuksiessani ehdin myös jäädä seuraamaan, kuinka muurahainen kuljetti itseään kaksi kertaa suurempaa murusta mukanaan. Se peruutti mennessään, kiskoi muruaan, välillä meni harhaan kun lähti peruuttamaan ylöspäin ruohonkortta. Sain myös seurata jännitysnäytelmää siitä, kun toinen muurahainen nappasi kiinni samasta murusesta.
En tunne muurahaisten sielunelämää, joten en tiedä oliko kyseessä avunanto vai taistelu. En myöskään ole ihan varma tiedänkö, mitä tämä koko laidunaitaamis-/metsätyöprojekti minulle opetti. Voi olla, että koska siitä on vain niin vähän aikaa (viimeisin laidunlohko aitoineen valmistui noin kaksi viikkoa sitten), on kaikki vielä liian tuoreessa muistissa.
Silloin auttaa lähtökohdan pohtiminen!
Tämän naisen pettämätön logiikka oli, että otan laitumilleni ponilauman, että saan taas itselleni kuvia, ja koska ei ole varaa ostaa tolppia, teen itse, että saan kauniin aidan.
No? Toteutuvatko nuo?
Eläinlääkäri kehui aitoja hienoiksi ja erityisesti tolppia. Ponikuvia on tullut ja paljon, vaikken ole ihan kauheasti vielä kuvannut.
Eli siis hyvä, kannatti. Mutta pliis, ei helteitä vielä hetkeen, eihän?!
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Alaspään Minna täältä Päiväkummun tilalta
P.S. Laita muistiin unikeonpäivä ja kello 07! Silloin on hyvä olla tärppänä!!
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
Tein instaan kelan tästä pienestä tolppaprojektistani:
Aiempia blogipostauksiani, näistä samoista aihealueista:
8.5.2023: Laiduntolppia ja legopalikoita
29.6.2022: Helvetin helle ja kissanpirulaiset
18.9.2021: Opetusmestari, Terapeutti ja Ihmiskuiskaajat
Luettavaa/ lähteet:
https://www.foreca.fi/Finland/Jokioinen/Latovainio/havaintohistoria