Kuin purossa poikittain oleva oksa, tai se ensimmäinen auto siinä kymmenien autojen ketjukolarissa. Tekee kasvavan suman. Oksa, tai auto, tai tämä ensimmäinen kirjoitus blogiini jostain jälleen ilmaantuneen tauon jälkeen. (Oikeastihan tämä on siis pelkkää taukoa, siksi minä en enää pahoittelekaan…)
Tukkii tien kaikelta muulta, siltä mikä sitten kerääntyy ja kasvaa jokaisen jäljestä tulevan tehtävän tai listan tai työn myötä. Jotainhan minun nyt vaan on tänne siis saatava, ja on saatava nyt, ja siksi pahoittelen, koska tämä on tehtävä ennen kouluhommia ja ne jo pakkautuvat.
Tämä on kirjoitus, jossa ei ole punaista lankaa (jollei sellaiseksi lasketa sitä, että minä olen tämän kirjoittanut, elämästä ja arjestani). Yhden lauseen tiputteluja. Kummallisia klimppejä elämästäni. Erittäin epäkirjoittajamaisesti, pahoittelen.
Nämä kaikki ovat jättimäisiä elämäni osasia, nyt tulevat vain sanan tai kahden verran eivätkä edes mitenkään oikeassa kronologiassa. Ehkä joskus pidemmälti, järjestyksessä, selitellen.
Ehkä ei.
Meidän elo – Notkahduksia ja riemua
Joulukuun alun nuha/ korona. Yhden päivän pientä kuumetta, yhtenä päivänä tiukka vyö rintalastan alla ja siksi hiukan haastavampi hengittää, muuten ihan vain perusnuhan tuntuinen.
Olivatko ne pienet tiuhat rytmihäiriöt kuukausi nuhaviikon jälkeenkin tuota samaa? Nuha ei sitä kyllä tee, mutta koronasta olen kuullut, että aika hurjia sydänoireita tekee, pitkiäkin aikoja. Ja se heikkous ja outo kihelmöinti reisissä tuosta samasta syystä?
Vai stressiäkö?
Alipalautumista kovasta punttitreenisyksystä?
Nii sanoinksmä jo stressin?
Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen ja ihminen on valtavan monimutkaisten toimintojen keskittymä, ei yksiselitteinen syy koskaan tule selville. Keho kertoo, jos sitä vain viitsisi kuunnella. Ne pari kokeilukertaa salilla kertoivat, että joku mättää. En siis halunnut uhmata terveyttäni (ei ihan ääliö tarvitsisi itseään kohtaan olla!), joten ei salia.
Kaikki me aktiivisesti liikuntaa harrastavat ihmiset menemme pitkin seiniä, jos emme pääse liikkumaan, eikö?! Mitenkä me, kenellä ylimääräisenä painolastina on haastavuus oman itsensä kanssa elämisessä? Kun ei pääsekään liikunnan tuoman hien ja kohonneen sykkeen kautta purkamaan ahdistustaan?
Kuin olisit suu teipattuna ja paikalleen juntattuna ja elekielikin estettynä, etkä siksi pääsisi sanomaan hämähäkkejä kuollakseen pelkäävälle ystävällesi, että hänen selkänsä takaa on tulossa Hämäkäkin ja Lukitarin esi-isä.
Tähän nykyiseen elämäntapaani ja -filosofiaani vaikuttavista tekijöistä kerroin taannoisessa kirjoituksessani. Siinä hyvin lyhyesti kerroin epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. En siihen nytkään mene juurikaan sen enempää, mutta mainitsenpa vain, että sotatila itseni kanssa on ollut raivoisa, osin juurikin siksi, koska minulta puuttuivat keinoni pärjätä itsessäni, itseni kanssa.
- Tässä kirjoitukseni: Loivaliikkeinen elämä – 1 sairaus, 1 häiriö, 1 toimintahäiriö ja mitä vielä
Yksi dialektisen käyttäytymisterapian opettama taitoalue on ahdingon sietämisen taidot, ja siinä ”tärkeitä taitoja ovat mm. huomion suuntaaminen muualle ja hyväksyntä; näiden vuorottelua tarvitaan ahdingosta selviämiseen.” (epävakaasta kaksi linkkiä tekstin lopussa)
Siinä sohvalla levätessä ei paljon huomiota suuntailla, eikä hyväksyntää oikein saa löydettyä, eikä suoliston toimintaa saa pysymään vakaana, kun liikunta puuttuu, ja tokihan sitten lähtee räjähtämään syömisetkin.
Tost noin vaan.
Meidän elo – ylävitosia Armaan Aviopuolisoni kanssa
Onneksi oli se tammikuun ensimmäinen viikko. Ei tavallaan ehtinyt sukeltaa itseensä enää syvemmälle. Ei ehtinyt.
Lämpötila täällä Kanta-Hämeen Jokioisilla pysyi sen koko viikon alle kahdenkymmenen pakkasasteen. Suurimmat haasteet tuolle viikolle olivat, ei varmaankaan mitenkään yllättävästi, auto, lämmitys ja vesiputket. Ja se, että miehellä oli tuolloin aamuvuoroviikko.
Alkuviikosta mies varmuuden vuoksi piti autoa käynnissä läpi yön, hän kun inhoaa olla myöhässä hetkeäkään, saati jos ei olisi päässyt töihinsä aamukuudeksi. Siksi auto oli käynnissä jonkun aikaa, laitettiin pois päältä, ja sama taas uudestaan. Hän käynnisti, minä kävin sammuttamassa. Kummallakin herätykset kahden tunnin välein.
Kaksi yötä, sitten hän hahmotti, että vika ei ole akussa eli ei enää yöllisiä herätyksiä.
Mutta siis auto lähti käyntiin vain työntämällä.
Siinä kun kello 05 kun työnsi autoa kaksistaan käyntiin, minulla vielä se nuhanminkälieroippeet, siinä pakkasessa, niin, no. Tiesi elävänsä, kunhan pääsi pelostaan että nytkö se sydän tilttaa, ja reisien holtiton tärinä loppui.
Mutta hei oikeesti. Ylävitoset suuresti rakastamansa miehen kanssa noin neljätoista asteisessa tuvassamme aamuviiden jälkeen, kun auto saatiin taas YHDESSÄ käyntiin, se riemu!
Maalaisromantiikkaa.
Niin. Puulämmitteinen talo. Tiesi, mihin käyttää paaaaaaljon aikaa.
Eikä se +13 yhdellä sohvalla ja +15 toisella, tai +8 lattianrajassa nyt ollut ongelma. Lisää vaatetta päälle. Eipä muuten ole paljasta pintaa meillä vilauteltu sitten ehkänoin marraskuun…
Meidän onnemme on vanha rintamamiestalo. Helvetin vetoisa ja kylmä, mutta sähkönkulutus on minimaalinen, eikä lämmittämistä tarvitse lopettaa sen takia, että sähkön hinta on riistotasolla; ei meillä ole muuta vaihtoehtoa kuin puulämmitys.
Ylimääräinen polttopuusatsi piti kyllä ottaa. Kymmenen mottia, ja pitäkää peukkuja, ettei enää ihan tuollaista pakkasjaksoa tule, sitten ei tuokaan setti riitä lopputalveksi. Voisi ajatella, että tuon pakkasviikon saldo oli kuusi-seitsemänsataa euroa. Autokorjaamoon kolmesataaviiskymppiä, klapeihin loput. Niin ja minun perutut jumpat (koska auton käynnistymättömyys).
Kalliiksi tulee, vaikka ilohan sitä kaunista aurinkoista maisemaa oli ihailla. ”Pikkasen vähempikin pakkanen riittäisi.” tokaisi mies. Totta.
Ai niin, saatiin vesiputket pysymään sulina, kun oli hana koko ajan päällä. Joku helvetin neropatti on vetänyt talomme vesiputket toisen päädyn vessasta toisen päädyn tupaan miten? No tietty niin, että putket koukkaa yläkertaan, mikä tällä hetkellä on siis osin rakentamatonta, ja pakkasella. Eihän niitä olisi kannattanut vetää siitä vaan talon läpi. Ei tietenkään.
No. Pysyivätpä sulana, hah.
Lunta, kirjasto ja opiskelut!
Valtava määrä (tai siltä vain tuntuva) lunta ja se, että itse teemme lumityömme ja että pihastamme on kylän tielle vajaat kolmesataa metriä.
Söin eilen lunta. En isoa kasaa ottanut, ja senkin sain vedettyä henkeeni. Sellaista höttöä, ihanaa, valkoista lunta, joka solahti henkitorveeni tost noin vaan. Siellä minä nauroin, pellolla, polvia myöten hangessa, yskimässä lunta kurkusta.
Positiivista on se, että pystyin siellä tarpomaan. Olisiko nyt olo jo pitkälle voiton puolella, puolitoista kuukautta sairastamisen jälkeen? (Tai ylirasituksesta, mistä se nyt sitten tulikaan.) Kävelin pelloilla, syke oli miljoona. Ensin lepäsin niin että nojasin käsiä, polviin. Sitten ymmärsin, että voin kaatua selälleni, että kyllä lumi ottaa vastaan.
Otti se. Pehmeästi, kuin halaten vanhaa ystävää.
Nauroin. Hihkuin. Katsoin taivasta ja mietin, että miten sieltä höttölumen seasta pääsee ylös.
Onko siis yksi avain itseni kanssa olemiseen tuo lapsellisuus? Eihän aikuiset syö lunta. Ei ne kaatuile hankeen ja hihku sitä. Ei ne naura taivaalle.
Sekö se yksi keino pärjätä itsensä kanssa on?
Ehkä. Kuolinvuoteellani sen sitten varmaankin osaan kertoa, toivottavasti sitä ennen ehdin tehdä lukuisia empiirisiä tutkimuksia tämän asian tiimoilta. Ehdin oppia myös syömään lunta ilman että siihen tikahdun.
Myönnän. Olen syönyt viimeksi lunta ehkä kakarana. Kauhea mikä vaje on rohkeudessani ollut!
Istun nyt just Jokioisten kirjastossa. Lauantai, kello 17.49. Omatoimikirjasto, että minä tästä pidän, ei täällä ole ketään muuta. Tai mistäpä minä tiedän, Amelie Lens on luureissani ja katse tässä ruudussa. Jahka tämän tästä saan sinulle, siirryn kirjoittamaan Postia Päiväkummusta (kts. tekstin loppu!), ja huomenna sitten kouluhommia.
Aloitin opinnot. Ravitsemustieteen aineopinnot. Urheiluravitsemuksen perustutkinto, molemmat Itä-Suomen yliopistossa, avoimessa yliopistossa. Koulutehtäviä, tässä osa:
- Kolme opettajaasi/ merkityksellistä ihmistä, mitä he ovat opettaneet, käytätkö itse samoja omassaa työssäsi/ elämässäsi jne.
- Miten käsität termin syömiskäyttäytyminen?
- Oma tavoitteesi ”Urheilijan psyykkinen hyvinvointi”-jakson suhteen.
- Lyhyt pohdiskeleva teksti, yksi kolmesta vaihtoehdosta, on ”Syömisen moraalinen ulottuvuus.”
- Ja sitten vielä Terveystieteiden tutkimusmenetelmien perusteet -jakson jättimäinen pienryhmissä toteutettava ”Tehkää tutkimussuunnitelma, jostakin terveyden edistämiseen tai ravitsemukseen liittyvästä”.
Nii ja hei. Tämä on mainio, tähän päätän tekstini.
Täällä kirjastossa oli kuulemma käynyt avaruusolento kylässä. Lapset olivat häneltä saaneet kysellä mitä haluavat, ja kirjastotädit olivat lippulappuset keränneet isolle taululle. Näen ne tuossa nytkin, hurmaava seinä, rakastettavia kysymyksiä!
- Miksi alkuräjähdys tapahtui?
- Mitähän osaat tehdä
- Millon voi olla varma että näkee avaruusolennon?
- Onko parsakaali pahaa
- Mitä on avaruuden takana?
- Mistä sait raketin
- Mitä tapahtui ennen ajanlaskua
- mitä on aika
- mistä maa pallo on alkanut?
- milloin mä kuolen
- mitä tulee avaruuden jälkeen
Ensi kertaan taas!
Ajastasi kiittäen
Minna
Ja hei! Tulossa Lupsakka Päivä! Kuvaa klikkaamalla pääset tuonne ”kurssit”-sivulle, siellä lisää tietoa.
Turhan Tiedon Osio:
Tätä kirjoittaessa kuuntelin:
- Amelie Lens Presents EXHALE Radio 091 w/ Jastice Live from DC-10
- AmyElle, Tom Ashbrook – Tom Tune (Original Mix)
- Disembodied Tyrant & Synestia – The Poetic Edda (feat. Ben Duerr)
Söin:
- 1. välipala: omena ja banaani
- 2. välipala: leipää ja lämmintä glögiä ja muutama rivi tummaa suklaata (daa-a? tottakai mulla on termarissa lämmintä glögiä, kun tulen kirjastoon?!)
Mitä muuta?
- Meinasin jättää kirjoittamisen kesken VAIN 3 kertaa
- Miniturhautumisessa avasin instan VAIN kerran ja senkin läppärillä. Facebook ei edes tullut mieleen!!
- Hermo ei oikeasti mennyt kertaakaan! Siihen kyllä auttoi, kun viesteilin tyttäreni kanssa.
- Otsikon keksiminen oli tuskallisin, siinä samaan aikaan tosin pohdimme toisen pojan kanssa hänen uutta asuntoaan, ja tyttären päivää, ja toisen pojan treeniä… (Mitä, keskittyminen? Jotain syötävää??)
Jos kiinnostaa lueskella mietteitäni täältä maaseudulta ja katsella kuvia niistä näistä, alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymään Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeiden saajalistaan! (En tuputa en ahdistele enkä lähetä postia useammin kuin 2 krt/ kk!)
LÄHTEET:
Dialektinen käyttäytymisterapia epävakaan persoonallisuuden hoidossa, Maaria KoivistoSari Lindeman LEHTI 10: KATSAUSARTIKKELI 12.3.2021 10/2021 vsk 76 s. 638 – 643