Kirjamessujen top 4 – Kohtaamisia ja ihmisiä

Minä olin kirjamessuilla niin väärässä paikassa! En minä osta kirjoja, en, viime vuosina olen lähinnä keskittynyt niiden polttamiseen… Minä menen kirjastoon, ja saan sieltä kaiken mitä tarvitsen. Kirjastomme tädit ovat kaivaneet minulle varastosta vaikkapa Mika Waltarin kirjoittaman Aiotko kirjailijaksi? -kirjoitusoppaan vuodelta 1935, ja Santeri Alkion Ursula-Muorin tarinoita, vuodelta 1924.

Eikä siis pelkkiä vanhoja kirjoja, vaan aivan uusiakin on, tietty! Sekä ikivanhoista että aivan upouusista kirjoista kolminkertainen hurraahuuto Jokioisten kirjastolle!

Ainiin, pakko vielä sanoa, että voi ajat, kun ne muuttuvat! Tuo Ursula-Muori, viinaa raskaasti vastustava satukirja, se ei taitaisi enää nykypäivänä mennä läpi. Noin raskas valistus, taittuu enemmän aivopesuun kuin tiedonjakoon…

Hyvät naurut kuitenkin sain, varsinkin siitä luvusta missä neekerikuninkaan palvelijat tulivat tolkuttomaan känniin löydettyään savimaljoihin unohtunutta rypälemehua ja saatuaan siitä sitten karmaisevan krapulan.

Mitä sitten Waltariin tulee, en tiedä, kuinka pätevä hän oikeasti oli neuvomaan nuoria aloittelevia kirjailijoita. Suomen hulluuden historiasta kertovan kirjan mukaan Waltari itse aina kirjoitti kirjansa jonkinlaisessa hypomaniassa tai maniassa, ja kirjan valmistuttua tipahti masennukseen ja sitä myöten osastohoitoon.

Kirjamessujen top 4 – Ei yhtään kirjoista, vaiks niistä olenkin aina pitänyt

Minulla oli pitkään ”Haluaisin itselleni oman kirjastohuoneen, jonnekin kotiini, sitten joskus!”-haave. Oli myös Lundia-hyllystö, ensimmäisestä omasta kodistani lähtien, mikä täyttyi kirjoilla, tiettyyn pisteeseen saakka. Siitä alkoi haave haipua pois ja kirjat vähetä. Luulisin, että osin rahanpuutteen takia ja osin täällä maalla iskeneen jonkinlaisen tavara-ahdistuksen myötä. Lopulta hyvin toimiva kirjasto antoi haaveen haipua pois, tarpeettomana.

Kannoin siis omia kirjojani nuotioon. Kyllä, ymmärrän, tämä tekee tosi kipeää sinulle, pahoitteluni siitä. Kirjat nuotioon siksi, että en minä enää niitä kirjoja tarvinnut. Niitä ei myöskään näyttänyt tarvitsevan kukaan kirppiskävijöistä, ei vaikka hinnoittelinkin ne niinkin kalliiksi kuin viiskyt senttii kappale.

Kirjat eivät kelvanneet divareihinkaan. Monen divarinpitäjän kanssa olen jutellut ja kaikki sanovat sitä samaa. Heille työnnettäisiin kirjoja ovista ja ikkunoista, jos se vain olisi mahdollista. Tavallisen ihmisen tavalliset kirjat eivät ole minkään arvoisia nykypäivänä. Surullista mutta totta.

Eli. Minä luen paljon kirjoja, mutten tarvitse omia. (No okei vanhat kirjat tekevät poikkeuksen. Niille rakensin oman hyllynsä…)

Silti, siellä minä olin, kirjamessuilla. Katsomassa tasaisia siistejä rivejä ja kasoja, mitkä jatkuivat hallin reunasta reunaan ja toisesta toiseen. Myyntimessut, sitähän ne ovat. Tietty.

Kirjoja oli jumalattomat määrät mutta tärkeimpiä ei kirjamessuilla olleet kirjat. Ei. Mutta ihmiset, he kyllä olivat, ja ihmisiin liittyen tai heitä hipoen tahdon tähän listata neljä juttua, sekalaisessa järjestyksessä. Tai itse asiassa viisi. Se yksi tulee siitä, että olin tuolla tyttäreni ja äitini kanssa, joten jo tuosta syystä yksi ”elämä näyttää parastaan”-päivistäni!

Kirjamessujen top 4 – osa 1: Heittäytyminen ja keskittyminen

Jäin aivan jumiin messujen peliosastolle. En virtuaaleihin enkä videoihin, vaan lautapeleihin, opaskirjoihin, miniatyyrimaailmaan. Jäin katsomaan kahta poikaa, jotka pelasivat pelinohjaajan kanssa pojille uutta lautapeliä. Ehkä nelos-vitosluokkalaiset pojat ihan oikeasti upposivat pelaamaan, tuulettivat onnistumisia, kysyivät jos eivät jotain ymmärtäneet ja säännöt nopeasti omaksuttuaan myös olivat tarkkoina.

Jos kohta messuosaston mies olisi ehkä mieluummin ottanut jonkun paksulompakkoisemman peliesittelyynsä, ei se näkynyt hänen käytöksessään. Mies ei väheksynyt poikia pelikavereinaan, vaikka varmaan tiesikin, että kundit eivät peliä ostaisi. Minä sitten taas olisin varmasti pelin ostajakandidaattina hyvä, mutta en kyllä ehkä tuollaiseen pelituokioon osaisi antautua, en ainakaan samalla keskittymisellä kuin mitä pojat tekivät. En usko, että edes uskaltaisin mennä. Herranen aika, ihmisethän näkevät opitko säännöt vaiko et!

Kun pojat lopettivat pelinsä, kysyin, mitä he pitivät pelistä. Hetki heillä meni, että tajusivat missä olivat, ja mistä kysyttiin, ja mitä ja miksi kysyin. Keskittymistä, voi jehna, sitä heissä oli pelaamisen ajan! Ja minä sitten reiluna heidät rysäytin takaisin, sieltä lohikäärmeiden seasta, takaisin Messukeskukseen…

Kirjamessujen top 4 – osa 2: Kun sanaton kieli vyöryy aaltoina, uuvuttaen

Jos kohta pojissa oli suurta keskittymistä pelaamiseen eikä minkäänlaista vilkuilua yhtään mihinkään suuntaan, voi itku, sitä vilkuilua sitten oli seuraavassa kohtaamisessa. Hetken vietin aikaa suurin piirtein ikäiseni seurassa. Vanhempamme ovat olleet ystäviä jo ennen kuin me synnyimme mutta silti, aina hän on ollut etäinen. Hän on omassa tekemisessään taitava ja lahjakas, mutta silti jäänyt vähän kuin siihen kynnykselle. Siihen, missä on muitakin, ja myös pahoja sanoja ja kerkeitä kieliä.

Siinä missä pelaavat pikkupojat olivat täydellisesti vain siinä, tämä tyyppi ei ollut, jutustelusta ja paikallaolostaan huolimatta. Tuollaiset kohtaamiset vaivaavat minua, uuvuttavat täydellisesti. Ne menevät ihoni alle kuin laiturista varpaaseen tullut iso tikku ja häiritsevät niin kauan kunnes saan asian pohdiskeltua, ajan kanssa, työstettyä.

Tiäkste kun stadissa on niitä huputettuja taloja, missä talon ja rakennustyömaan peittävään kankaaseen on printattu sen talon kuva? Kuin talo olisi siinä, vaikka takaa kuuluvatkin remontin äänet.

Taloremontit alkavat hyvin, on suunnitelmat ja budjetit ja kaikki. Kuitenkin, koska talon kunnon tietää vasta kun sen avaa, on aina mahdollisuus, että remontti venyy pidemmäksi, vaikeammaksi, enemmän resursseja vieväksi. Missä kunnossa kellari on? Tai perustukset, ovatko ne edes paikoillaan ja hyvin? Kosteutta, homettakin jo?

Liian riskialtista, liian kallista, liian aikaa vievää, ei ole tarpeeksi tekijöitä. Vaikka kaukaa haetulta voi tuntuakin, on ihmisten kanssa täsmälleen sama. Kuka uskaltaa lähteä kaivelemaan mielensä pohjia, kun ei ole aavistustakaan, mitä sieltä tulee vastaan? Kuka kaivelee, jos tietää, miten elämä on heitellyt? Ei siinä tahdo edes aloittaa. Kun tietää, että se voi syödä sinut kokonaan, heittää raiteiltasi.

Tuon takia toiset remontit jäävät tekemättä, ja vetäistään vain huppu peitoksi, olipa talo tai ihminen. Hupun, muurin, peiton, miksi sitä nyt tahtookaan kutsua, sen myötä on julkisivu on taas briljanttia ja priimaa ja menee täydestä kuin väärä raha.

Paitsi että ei kyllä mene.

Pikagooglettamisella selviää, että kommunikoinnissa sanoilla sanotun osuus on 7 % ja nonverbaalisen osuus 93 %. Mitä kiireisempi kuulijasi on, sitä todennäköisemmin saat hänet uskomaan sanojasi (ja myös jos olet taitava puhuja). Jos kuulijasi on siinä, paikalla, läsnä, keskittyneenä, ei mene läpi. Kommunikoinnista mielenkiintoinen juttu https://blog.kuulu.fi/nonverbaalinen-viestinta-vuorovaikutustilanteissa

Mitenkä tuttuni eleet, ja keho, ja asennot? Hän on aikuisikänsä ollut supliikkityyppejä, nauravainen, huumori on matkassa. Silti, tuollakin, hänen silmänsä pysyivät liikkeessä koko ajan, katse kulki. Välillä silmät piipahtivat katseessani, mutta eivät siltikään oikein olleet siinä, katseessani. Näin, kuinka koko sen ajan takahampaat pureutuivat tiukkaan kiinni.

Mitä väliä?

Totta helvetissä sillä on väliä.

Googleta pitkäaikainen tai krooninen stressi, tai vagushermo. Saat näpsäkästi aktivoitua hermostosi taistele ja pakene -osion ihan vain sillä, että puret hampaita yhteen. On ihmisiä, ketkä tekevät sitä aina, mikä tarkoittaa sitä, että heidän kehossaan on jatkuva stressitila. Jokainen meditaatio, mitä kuuntelen, kaikissa niissä mainitaan erikseen leuka ja sen rentouttaminen.

Tajusin myös, että katseen ja leuan lisäksi minua häiritsivät hänen puheensa ja ne huutomerkit. ”Tosi hyvää mulle kuuluu!!!!!” Hän on sellainen tyyppi, kenessä on aina liian monta huutomerkkiä.

Silloin kun on hyvää ja rauhallista, jolloin yleensä hyvinvointi ja mielen jaksaminen ovat parhaimmillaan, ei silloin ole huutomerkkejä. Kun minun lauantaiaamupäivän jumpparyhmäni naiset lähtevät salin ovesta ulos, moni vaan hymyilee ja nauraa, ihan höppänänä, saattaa muutaman sanan sanoa.

Heistä tulee fiilis kuin kissasta, joka jää aurinkolaikkuun nukkumaan ja aina vaan venyy pidemmäksi ja lötkömmäksi asennossaan tai, anteeksi vertaus, kuin puuro joka leviää lautaselle.

Ei kukaan lähde joogatunnilta, Hei hitto että tekiki hyvä!!!!! Oli Niin Hyvää!!! Eikä meditointien tai levollisten joogatuntien jälkeen pukuhuoneesta kuulu marssimaisella poljennolla ja asenteella sanottuna NYT ON TOSI LEVOLLINEN OLO EIKS SULKI OO!!!!

Juu ei.

Tiedän, että elämä on potkinut tuota tuttuani päähän. Mutta on se potkinut myös minua ja sinua, epäilemättä kaikkia, ja tulee tekemään sen jatkossakin, siihen asti kunnes kuolemme. Hyvä on että elämän käänteet repivät hereille, koska kuoppien ja syvänteiden jälkeen on AINA se paras mahdollisuus kasvamiseen. Helvetin raskas, mutta äärimmäisen antoisa mahdollisuus, JOS vain uskaltaa aloittaa itsessäänkin sen taloremontin.

Uskaltaa heittää sen hupun menemään, paljastaa itsensä muillekin, just sellaisena kun siinä on. Jos ei uskalla, no, niin, sitten on huutomerkkejä ja vimpan päälle ulkokuorta mutta elekieltä mikä huutaa totuutta ja keho mikä jossain vaiheessa ilmoittaa umpikujan tulleen.

Kirjamessujen top 4 – osa 3: Tatuoitu jätti saa minut hymyilemään, vielä jälkikäteenkin

Tuosta kohtaamisesta seuraava oli sitten taas aivan toisesta ääripäästä ja huomaan, että heti kun sitä ajattelen, alan hymyillä. Ja kun ajattelen käyttäytymistäni ja sitä, miten tuo hetki eteni, voi ehkä ihan hiukan nolostuttaa ja sitten naurattaa lisää.

Luimme Veera-lapsukaiseni kanssa samaa kirjaa. Satuin nostamaan katseeni ja koska se mies, johon katseeni osui, oli hahmoltaan ja olemukseltaan niin täydellisen erilainen kuin yksikään siellä olevista miehistä, katseeni myös jäi häneen. Tuntematon mies, tuijotin häntä?

Jep, silloin kait voi, kun on joteski ihan höppänällä tuulella.

Ei vaan, yritin tunnistaa hänet, siksi jäin katsomaan. Myönnän, nyt näin jälkikäteen, ihan snadi urpo olen. Miten ihmeessä pitäisi käyttää enempää kuin nanosekunti hänen tunnistamiseensa??

No mutta, minulla nyt vaan on toisinaan hiukan pitkät piuhat, okei?

Katsoin pidempäänkin, joten tokihan hän sen tunsi, ja jäi katsomaan, vuorotellen Veeraa ja minua. Kaikesta siitä toljottamisesta alkoi jo tulla nauru, varsinkin kun vihdoin hänet tunnistin. Ei siinä enää varmaan olisi enää voinut pahemmin itseään nolata, joten saatoin mennä hänen luokseen ja kiittää.  

Tämä kohtaaminen oli taas hyvä muistutus. Kuinka olisi hyvä pitää itsensä avoinna sille, että tasaisin väliajoin ravistelee asenteitaan, ja itseään. Lopettaa lokeroimisen. Vaikka mieli tykkäisi olettaa, ei missään nimessä ikinä suostu siihen. Olkoonkin, että seuraava sitaatti on leffapahiksen suusta, ei se sen paikkaansapitävyyttä vähennä.

”Assumption, the mother of all fuckups…”.

Kun ei kulje avoinna, missaa aina ja missaa paljon. Jos olettaa ihmisen olevan tai tekevän jotain, voi hieno totuus mennä ohi.

Jos olisin antanut ennakkotietojeni jyllätä, ei tuota hilpeää hetkeä olisi ollut. En tietenkään olisi ollut niin hullu, että olisin jäänyt tuijottamaan Immua, joka oli Cannonballin jäsen, huumekuriiri, linnakundi ja ties mitä vielä.

Olin lukenut yhden Immun kirjoista, nimenomaan sen, missä hän kertoi Sörkän vankilan ajoistaan. Tunne, mikä välittyi lukiessa hänen tarinaansa, se sitten vissiin antoi rohkeuden ihan vain jäädä katsomaan häntä.  

Aiemmassa kohtaamisessa, tuttavani kanssa, tuntui siltä, että hän nyt vain oli siinä, koska minua parempaakaan seuraa ei sillä hetkellä ollut. Sen sijaan minulle tuntematon Immu, hän ei tuntunut kaihtavan sitä, että yksi tuntematon tulee nauramaan siihen viereen. Hämmentävintä ehkä kuitenkin oli se lämpö, ystävällisyys ja sympaattisuus ja läsnäolo, mikä miehessä oli.

Hämmentävintä?

No hei, oikeesti.

Mieti jonkun ison ravintolan poke, haara-asennossa seisomassa, kädet puuskassa, siinä rinnan päällä. Lisää mieheen leveyttä, sekä hauiksiin että rintakehään. Tatuoi se kaulaan saakka. Vaihda vajaa puolet hammaskalustosta kultahampaiksi. Aja se kaljuksi. Väännä molemmat korvat painijan korviksi.

Saitko mielikuvan valmiiksi? Hyvä. Jatka vielä ja siirry siihen ”mitä mä just näin?!”-osioon.

Laita miehelle päälle siistit housut (okei mä myönnän, ei aavistustakaan kummoiset housut hänellä oli; ois voinut olla vaikka kiltti eikä se ehkä olisi enää enempää tilannetta hassummaksi muuttanut…). Laita siisti villapaita. Laita se kirjamessujen isoimpien kustantajien osastolle, niiden neljän vai viiden oman kirjansa viereen, ja anna sen hymyillä sisältä asti tulevaa hymyä yhdelle hölmölle.

Ymmärsit pointtini, ja sen miksi edelleen naurattaa? Hyvä!

Kirjamessujen top 4 – osa 4: Ja nauru vain jatkui…

Eräällä osastolla, millä kaikki kirjat ovat värikkäitä silleen pastellityyppisesti ja kirjojen nimet voi olla pitkiä ja niiden mukaan sinäkin voit saavuttaa vähintäänkin sadan vuoden iän ja oppia elämään niin että olet harmoniassa kosmoksen kanssa ja voit saada hetkestä kiinni niin että voit henkäillä keijupölyä ja siten hidastaa elämääsi niin siellä, oi miten hyvät naurut sain!

Kirjan nimi oli joku purfullnes tai jotain, ja minusta se oli vaan jotenkin niin mainio. Oikein sellainen hurjan terhakka daami tuli siihen tuli esittelemään kirjaa, kehui, että voihan sitä oman kissansa kanssa tehdä sitten niitä syventymisharjoituksia ja yhdessä henkäillä ja voi elämä kun mun nauruni riemastui vielä isommaksi!

Niinku vaikka tyttäreni Veera, ja hänen Oiva, keltainen kollipentu, joka ei Veeran suureksi pettymykseksi lainkaan rauhoittunut pallien poistosta. He voivat oikein kivasti tehdä hengitysharjoituksia ja kevyitä venyttelyjä! Kyllä!

Oiva, jonka tärkein tehtävä on painella täysillä sohva-kiipeilypuu-vaatekaapin päällinen-sänky-ruokapöytä-rallia, tai metsästää Veeran ponihäntähuitukoita, tai hyökätä päiväpeiton alta Veeran jalkaan, tai singota keittiön lavuaariin heti kun vesitippa edes saattaisi joskus hanasta tulla ulos, tai joko uida vessanpytyssä tai tappaa vessapaperi mahdollisimman tuskallisesti niin kyllä, se on todellakin oiva kaveri hitaaseen hengittelyyn!!

Jep.

Päivän naurusatsi tuplaantui, ja heittämällä.

Seurastasi kiittäen ja kumartaen, ihanaa kun taas täällä olit kanssani

Halauksin

Minna Alaspää

P.S. Immu löytyy muualtakin mutta myös @mika_immu_ilmen

ja tuo, missä pojat pelasivat, se oli https://www.fantasiapelit.com/

ja Veeran Oiva-kakara on joka maanantai minun instatilini stoorien stara. Lämpimästi suosittelen menemään aina maanantaisin katsomaan, koskaanhan ei voi olla liikaa naurua?! https://www.instagram.com/paivakummunminna/