Mitä pidemmälle juttuni rokkareista ja itsemurhista ja ystävyydestä eteni, sitä enemmän se alkoi töksähdellä. Jutun alussa kuulijana oli ollut tyttäreni, hän kun sitä samaa elämänkertakirjaa katseli. Mitä pidemmälle kaatuileva tarinani meni, sitä enemmän tunsin pöydän toisella puolella olevan myyjän olevan kuulolla.
Puhuin siis jo ihan höpöjä. Totesin myyjälle, että taisi nyt mennä ihan puuksi ja heinäksi koko juttu ja kyllä jo nolottaa niin että vain nauru pelastaa.
”Eeeei en mä siitä tiedä! Jäin kuuntelemaan, että nyt sieltä tulee tosi tarkkaa ja tiukkaa tietoa!!” ja vaikutti vielä ihan vilpittömältä, tuo myyjänaisen kommentti.
Ei kannattaisi yrittää päsmätä tiedoillaan, jos niitä on kovin vaillinainen määrä. Olihan minulla lähtiessä pointtini (niin kuin varmaan kaikilla Kovin Pätevillä Ihmisillä!) ja oli myös totuus kahden rokkarin itsemurhista.
Ei puuttunut kuin vain nimet.
mikäs hitto sen nimi nyt oli?
Kirja mitä yhdessä katselimme siellä kirjamessuille, se on rokkari Dave Grohlin kirja. Grohl soitti Nirvanassa rumpuja, kunnes laulaja Cobainin haulikko suoritti oman synkän osuutensa. Se kaatoi Nirvanan ja ohjasi Grohlin omaan projektiinsa, mistä kasvoi Foo Fighters.
Jostain muistin sivulta siihen tuli Linkin Parkin laulaja. Tuo niin hieno artisti uupui elämänsä alle ja siirtyi edesmenneiden joukkoon, vain vähän yli nelikymppisenä. Muistin, että tuon Linkin Parkin laulajan ystävä oli myös rokkari. Tuokin mies oli tehnyt itsemurhan, ja jättänyt mitä ilmeisimmin ison kivun Linkin Parkin miehelle.
Siinä siis Foo Fightersin Grohlin kirja kädessä tajusin, että toisin kuin väitin, ei se itsemurhan tehnyt ystävä voinut olla tuo Grohl. Ei, koska se kerran kertoili kirjassa elämästään. Oli takakannen kuvassa jo ukkoontunut.
Vai olikohan se etukannessa se kuva?
Saattoi se kyllä ollakin Foo Fightersin rumpalikin, se Linkin Park -miehen hyvä ystävä?
Ei rokkareiden eikä kenenkään muunkaan itsemurhat missään nimessä eikä koskaan ole naurun aihe. Mutta se, kuinka tarinani luhistui sanan sanalta, se oli hilpeää. Varsinkin, kun Foo Fightersilta tiedän vain muutaman biisin. Hyviä kyllä, mutta ei ole koskaan oikein osunut minuun, bändinä. Siksi alkoi tuntua aina vain enemmän pöllöltä, että yhtään mitään edes yritin selostaa tuosta jengistä.
Se tunne, kun oma pätemisesi järsii nilkkojasi, oi sepä se on. Onneksi aina löytyy hyvä tapa pelastaa itsensä. Meni siis koko homma ihan hulvattomaksi nauruksi, minun ja sen mukavan myyjänaisen ja Veeran, siellä kirjamessujen osastolla.
(Vielä enemmän taas nauratti, kun myöhemmin, siinä Immua tuijottaessani, tuo sama myyjänainen siinä oli järjestelemässä Immun kirjoja. Kuinka monta kertaa voi pöllöillä saman ihmisen edessä, saman päivän sisällä??) Tuosta lisää: https://paivakummunminna.fi/kirjamessujen-top-4/
mikäs hitto sen nimi nyt oli?
Kerron toisenkin, vastaavanlaisen tarinoinnin siitä, kuinka hyvät jutunalut katkeavat, kun jotain jää puuttumaan.
Luin Tommi Liimatan hyvin eriskummallista mutta ehdottomasti lukemisen arvoista kirjaa Serkkutetoria. Siinä hän pohti suomirokin uusinta aaltoa eli viidettä sukupolvea. Olisikohan siinä ollut kriteerinä, että soitettua kitararokkia? No, Maustetytöt hän ainakin sai listaan, minkä itsekin tiesi haastavaksi.
Mieheni on soittanut ensimmäiset dj-keikkansa joskus kahekskytluvulla, sen jälkeisinä vuosikymmeninä ollut Ruotsinlaivoja ja yökerhoja ja klubeja. Mies siis tietää musiikista ihan hivenen…
Hänelle kerroin tuon Liimatan pohdinnan. Juice jäi pohtimaan ja pohti pitkään, koska tuo Liimatan käsite ”viides sukupolvi suomalaisia rokkareita” ei ollut helppo nakki, ei edes kirjailijalle itselleen.
Juicen mieleen tuli ”No se suomalaisbändi, se missä on kolme kirjainta.”, mikä se nyt oli?
Joo, totta!! Muistin sen bändin kyllä, mutta eipä tullut nimi mieleen. Ei myöskään tullut mieleen suomirokkareita, ei näitä uusia. Mitäpä minä niistä, rokkarit menevät aivan ohi musiikkimakuni.
Mielen päällä pyöri vain, Niin mieti nyt sitä bändiä, sitä hyvää bändiä mikä lauloi englanniksi joo muistan että niiden hitaampi biisi oli silloin jumppatuntieni venyttelylevyllä, silloin kun siellä urheiluseuran salilla kävin tunteja vetämässä siellä Espoossa niin piti sitä bändiä miettiä sitä missä oli kolme sanaa.
Yritin miettiä ihan tosissani. Edelleen ainoa, mitä päässäni oli, Nii nyt! Hei! Mieti! Se suomalainen bändi, laulaa englanniksi, yksi oli sellainen melankolinen.
Se, no se, sanos nyt, se on ihan tossa…
Kun pitäisi miettiä jotain huomaan vai hokevani itselleni ”Nyt, Minna, mieti!!” ja hetken päästä huomaan taas palautuvani samaan ”Nyt Minna, mieti!!”-komentoon, ilman että mitään oikeaa pohtimista tapahtuu.
Luovutin. Annoin olla.
Mutta hitto kun se jäi, se muistamaton bändi, se jäi härräämään. Jostain muistin toiselta sivulta tuli sitten se Linkin Parkin laulaja, se, mistä tykkäsin tosi paljon. Että missäs bändissä se sen ystävä oli, kenen perässä tämä laulaja oli ilmeisesti tahtonut mennä tuonpuoleiseen.
Ei valjennut mikään vastaus minulle saunomisen aikana. (Sauna toimii aina hyvin paitsi silloin kun yrittää miettiä asioita. Silloin kun ei yritä, silloin valkenevat syvät ja salatut ja ihan kaikki tieto!) Saunan jälkeen Juice laittoi Netflixin päälle, jatkoi aiemmin katsomansa sarjan parissa. Siinä oli tutun näköinen näyttelijä, jäin pohtimaan, missä muussa tuo mies on näytellyt.
Juice muisti sen heti.
Se oli se, no se
no se
se sarja missä oli se terminaattorin näyttelijä, se paha terminaattori, se oli siinä sarjassa! Se, mikäs, sen terminaattorin nimi
Minä siihen että Joo!! Se oli hyvä sarja, se missä se tosi outo sankarijoukkio pelasti ja ratkaisi ja missä oli se kytevä rakkaus niiden kahden välillä ja oi kun se ei koskaan päässyt liekkiin. Se ihana sarja, se
no se missä oli ne nörtit ja hakkerit
ja sitten se just nyt toisessa sarjassa oleva mies, aivan! Se on tässä sarjassa pahismies, siinä toisessa se pihalla oleva surffaajatyyppi, siinä… no,
mikäs hitto sen nimi nyt oli? Sen sarjan?
Mitä enemmän ymmärsimme törmäävämme keskustelun umpikujiin, sitä enemmän yritimme niitä kiertää. Että pääsisimme ohi niiden lukkojen, mitkä jostain syystä sillä hetkellä blokkasivat oikeat nimet mielemme perälle. Yritimme niin nätisti lirkutella, että tieto tulisi.
Ei tullut. Mitä enemmän kiersimme, sitä enemmän tuli umpikujia.
Voi sitä naurua.
Ihan sama mihin suuntaan lähdimme jutustelussamme, umpikuja tuli vastaan. Jokainen ajatuksemme päättyi siihen, kun piti joku nimi muistaa. Nimi roikkui ihan tuossa lähellä mutta kun yritti kurkottaa, se lähti nauraen karkuun.
Siellä ihan vain vähän muistamisemme ulkopuolella meille siis nauroivat se suomalaisbändi missä oli kolme kirjainta, pahisterminaattorinäyttelijän nimi, nörttisarjan nimi. Lisäksi minulla oli se vanha Grohl/ Linkin Park laulaja/ joku rumpali -pohdinta kesken ja miehellä se suomirokin juniorien lista.
Isäntä luovutti, sen bändin kanssa, rontti avasi Googlen.
”EIIIIIII!!! Ei voi luovuttaa hyvää pohdintaa, eiiiii googlea!!”
Mikä huijari! Ei voi hyvää ”mikä hitto sen nimi nyt oli??”-pohdintaa katkaista kylmänkovalla tiedolla, mikä tulee muualta kuin omasta päästä.
Poets of the Fall.
Eiks se niinku oo melkein kolme kirjainta?!
Sen hyvän sarjan nimen, sen hän muisti toisella yrityksellä. Scorpion! Vasta myöhemmin mutta kuitenkin muisti.
Minä en. Mieleni ei ollut päässyt ohi Sopranosin. Tiesin sen toki vääräksi, sehän oli aivan väärän vuosikymmenenkin sarja eikä siinä kyllä hakkerineroja tainnut olla. Mutta siinä se sopraano sitten roikkui, skorpionin edessä, siksi se ei tullut ulos päästäni. Mutta sen verran kuitenkin olin jäljillä, muistin että yksisanainen, ja joku eläin!
Terminaattorin nimen jätimme olemaan, se ei ollut oleellinen. Kumpikin muistamme, kuinka tiukkailmeinen mies oli, ja älyttömän hyvä tuossa Scorpionin roolissaan. Ja toki, terminaattorissa myös, sellaisena elohopeatyyppisenä pahiksena (näetkö hänen tuiman ilmeensä mielessäsi? Hyvä!)
Kulkiko jutustelumme sen jälkeen jouhevammin eli mikäs hitto sen nimi nyt oli, osa 8765
No ei.
Se oli tosi hyvä sarja, tykkäsimme, ja aina katsoimme yhdessä. Mikäs siinä sitten oli, miksi jäi? Miksi jätimme sarjan katsomisen?
Eipä tullut vastausta tähän(kään) ajatukseen.
Yleensä mieli tuottaa vastauksen hyvinkin sassiin siihen asiaan, mitä pohdit. Toisinaan kuitenkaan vastausta ei tule samaan tahtiin kuin kommenttia somepäivitykseen, jossa pohdit kissasi tarvetta ulkoiluille, tai että saako lapsi juosta ja huutaa kauppakeskuksessa, tai että lisäravinnejuttuja pitää olla miljoonaa, että allergioita ei ole vaan vain tunnetiloja, vegaanit ovat ympäristöystävällisiä, teinit häiriköitä ja niiden äidit ja opettajat aina oikeassa.
Juu ei, joskus se nyt vaan tökkäisee (joskus järkikin…).
Ja mitä enemmän sitä käy pohtimaan, sitä tiukemmin vastaus vetäytyy piiloon. Tilaa kyllä on, siellä aivojen uumenissa. Toisaalta, aivot rakastavat tuollaista!! Mieli tykkää siitä, että se saa kipakoita pähkinöitä, ja kuten varmasti kaikki tiedämme, se antaa kyllä vastauksensa. Yleensä silloin kun vähiten odotat.
Suihkussa, nukkumaan mennessä, autoa ajaessa. Minulla toimii aina tiskaaminen ja ulkotöiden tekeminen. Silloin tulevat tost noin vaan -vastaukset, niissä hetkissä, kun luovuuden on varaa jyllätä, mielen ollessa sopivan notkea. Ajatus, tai idea, tai joku puuttuva vastaus, tai Ai hitto sekin piti tehdä!! -muistaminen, kaikki tulevat silloin kun niitä ei yritä päkistää ulos.
Tässä koko hommassa voisi toki takertua siihen, kuinka ei mitään muista. Siihen, kuinka moni nimi jää tulematta. Minä kuitenkin tuossa hetkessä tartuin siihen nauruun, mikä alkoi uudestaan ja uudestaan.
Vaikkei se (suoranaisesti eikä juuri siinä hetkessä ) auta muistamaan nimiä, nauru on kuitenkin nauru. Sitä ei ikinä voi olla liikaa ja se auttaa aina ja kaikessa. Se rentouttaa kehoa ja mieltä, auttaa hengittämään (ainakin sitten sen naurupuuskan jälkeen).
Muistamisen pakottaminen on täysin hyödytöntä, se on aivan sama kuin vessanpytyllä yrittäisit päkistää ulos liian kovaa…
Niin.
(Tähän väliin pikaiseen. Luen juuri oikeuspsykologi Julia Korkmanin todella hienoa kirjaa Muistin varassa. Voihan pelottavuus, kuinka herkästi väänneltäviä muistikuvat ovat!)
Kuitenkin, kuten kaikki tiedämme, muun muassa ihmisten eliniän lisääntyessä myös muistisairaudet lisääntyvät. Siksi, tämän jutun päätteeksi, muutama hyödyllinen linkki. Jos oikeasti huolettaa oma tai läheisen tila, kannattaa asiaa selvittää, sulkea ulkopuolelle ne raskaimmat vaihtoehdot!
Sittenhän tietää, kannattaako huolehtia ja stressata sitä, että on joku diagnoosi, vai kannattaako lopettaa stressaaminen ja suunnata voimansa niihin asioihin, mihin pystyy vaikuttamaan. Niihin, missä valtaosalla meistä mättää, muttei tahdo/pysty/halua/koe tarvetta muuttaa. Vaikka siihen, että alkaa syynätä omien yöuniensa pituutta ja laatua, älylaitteiden käyttöä ja somessa olemisen määrää.
Oletettavasti muistisairauteen sairastuneiden määrä on minipieni murto-osa heistä/meistä, ketkä omilla valinnoillaan ajavat itsensä tilaan, jossa keskittymisen haastavuus, unohtelu ja ajan lipsuminen vaivaavat.
Se rokkari-rumpali-ystävän itsemurha -pohdinta, minkä siellä kirjamessuilla aloitin, se piti suorittaa loppuun netin äärellä. Koska, kuten jo messuilla huomasin, tietoni eivät riitä. En muistanut lukemiani tarpeeksi hyvin. Toisaalta juuri tuon asian muistamista häiritsi se, että minulla on erittäin vahva tunneside Linkin Parkiin. Yksi heidän albumeistaan tuli ulos vuonna 2007, mikä oli minun ja perheeni pimeä vuosi, suljetun osaston jaksojeni myötä.
Koska tiesin, etten nyt vaan voi muistaa tätä artistiasiaa, asiaa tutkiessani netissä, ei tämä enää syönyt minua. Erotukseksi siitä, kun ai että sitä tunsikin olonsa petturiksi, silloin kun vastaus siihen kolmikirjaimiseen bändiin tuli lunttaamalla. Sen OLISI voinut muistaa jossain vaiheessa, ehkäpä siksi huijarifiilis?
No mutta. Palaan niihin rokkareihin. Ettei asia nyt jää vaivaamaan sinua ja että jotenkin saan kiepautettua tämän tekstin jatkumoksi.
Muistin että Foo Fighters ja muistin että rumpali, ja ne kaksi surullista itsemurhaa. Itse asiassa kolme itsemurhaa.
Dave Grohlin bändin Foo Fightersin rumpali vei hengen itseltään. Hän ei kuitenkaan ollut Linkin Parkin laulajan ystävä, ei ainakaan se, jota hain. Linkin Parkin laulaja teki itsemurhan hyvän ystävänsä syntymäpäivänä. Soundgardenin laulaja Chris Cornell, joka oli Linkin Parkin laulajan läheinen ystävä, oli vienyt hengen itseltään kahta kuukautta aiemmin ja tämä lienee se, jonka elämänkerran ajattelin olevan käsissämme, siellä kirjamessuilla.
Noin se luultavimmin meni, koska muuten en keksi mitään muuta syytä siihen, miten ja miksi tämä kaikki lähti liikkeelle Dave Grohlin kirjasta.
Vaan mistäpä sitä aina tietää, miten ihmisen mieli muistaa tai unohtaa muistaa tai luo muistaakseen!
Ajastasi kiittäen
Minna Alaspää
Linkkejä:
Muistiliiton ”Muistiongelmia – milloin huolestua?” https://www.muistiliitto.fi/fi/muistisairaudet/milloin-huolestua
Liikarasitusta vai alkava muistisairaus?
https://www.hyvaterveys.fi/artikkeli/terveys/liikarasitusta_vai_alkava_muistisairaus
Aivotutkija Minna Huotilaisen vinkit: näin siivoat muistisi ja opit tehokkaammin https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/08/20/tuntuuko-etta-paassasi-on-liikaa-muistettavia-asioita-nain-siivoat-muistisi-ja
Keskittyminen ja flow:
https://ajattelunammattilainen.fi/2009/10/20/5-helppoa-niksia-flow-tilan-saavuttamiseksi/
PÄIV. 12.11. kello 16.23 Miehen työuraa koskeva osio korjattu… hehee 🙂