Suomenhevonen – Itsenäinen ja yritteliäs

Suomenhevonen – Hiukan historiaa

Kansallinen herääminen tuuppasi vauhtia myös suomalaisen hevosrodun kehittämiselle ja vuonna 1907 perustettiin koko maan käsittävä kantakirja. Ensimmäisenä sinne merkittiin ori Ukonpoika, ja kahta vuotta myöhemmin oli tammojen vaatimukset määritelty ja myös niiden kantakirjaaminen aloitettiin.

Jälleenrakentamisen aikakautena (1946–1956), sotien jälkeen, suomenhevonen oli korvaamaton apu niin maa- ja metsätaloudessa kuin kuljetustehtävissäkin; vuonna 1950 suomenhevosten määrä olikin huipussaan.

Suomenhevonen – Sodassa

Sota-aikana (1939–1945) suomenhevoset kuljettivat ruoan, ammukset ja muut tarvikkeet, lääkkeet ja postin sotatantereella sekä myös haavoittuneet ja kaatuneet sotilaat.

Rotumääritelmä sanoo:

”Luonteeltaan suomenhevonen on yhteistyöhaluinen, yritteliäs, toimiva ja nöyrä.”

Kaikki yllämainitut, ja enemmänkin, täyttyvät niin monissa tarinoissa, mitä on hevosista sodassa kerrottu:

”Hevosia kohdeltiin sotakavereina ja niiden hyvinvointi oli keskeinen pyrkimys. Menetettyä hevosta saatettiin surra kuin aseveljeä konsanaan. Hyvä hevonen saattoi olla vaikeammin korvattavissa kuin sotilas. Tunnollinen hevosmies huolsi ensin ajokkinsa ja sitten vasta itsensä.”

Yllä oleva sitaatti löytyy osoitteesta https://www.reservilainen.fi/uutiset/hevonen_oli_korvaamaton_resurssi_sodassa

Lisää tietoa suomenhevosesta sodissa löytyy vanhasta blogistani http://paivakummunpihatto.blogspot.com/2015/12/6-joulukuuta-kiitos.html

Suomenhevonen – Itsenäinen ja yritteliäs

Lokakuun 2014 lopussa kirjoitin silloiseeni blogiin kolmen postauksen verran tarinaa hevosten laumaantumisesta, siitä mikä on minusta yksi kiehtovimmista aiheista. Tuolloin, seitsemän vuotta sitten, talliini oli muuttanut uusi varsa, kaksivuotias musta suomenhevonen.

Joka kerta, kun uusi varsa tuli, koin suuria tunteita, ja aivan varmasti myös omistajakin. Minä pohdin, mihin kohti laumaa uusi tulokas asettuu, ja omistaja varmasti pohti, miten oma, itsellesi aivan varmasti hurjan arvokas ja rakas otus pärjää, isossa laumassa.

Tämä musta suomenhevonen, itsenäinen, yritteliäs ja valtavan voimakastahtoinen oli se ensimmäinen, kenen myötä aloin ymmärtää, että aina ei välttämättä kaikki hevoset sovi yhteen. Ei vaikka olisi tilaa, ja heinää ja vettä riittämiin, koko jengille.

Joskus vaan on tulokkaalla jo NIIN valtaisa ego, ettei se enää vaan turvallisesti mahdu samojen aitojen sisäpuolelle.

Mutta siis tätä en vielä tuolloin tiennyt, hienoisessa ”Kun kaikille riittää vettä ja heinää ja on tilaa väistää ylempiarvoista, pystyy lauma olemaan yksi ja toimiva”-haaveajattelussani.

Olen tuolloin 2014 postauksessani kirjoittanut:

”Talliini muutti uusi varsa, kaksivuotias suomenhevonen. Omistaja kertoi, että viimeisimmän laidunkauden jälkeen talliin palatessaan oli hevonen muuttunut.

Se oli kyllä edelleen ihmisen kanssa korrekti ja tottelevainen, mutta se huomioi tallin muut hevoset aivan uudella tavalla. Huuteli tammojen perään ja erityisesti jos joku hevosista lähti hetkeksikin pois, ravasi tämä ees taas aidan vierustaa, eikä rauhoittunut ennen kuin kaikki olivat taas takaisin omilla paikoillaan.

Jossain vaiheessa tämä nuori oli pieneksi hetkeksi päässyt johtajan asemaan, kun se vihdoin oli ärsyyntynyt huonoon johtajaan (joka oli koko ajan kulkenut perässä, närppinyt ja komentanut), ja oli kyykyttänyt sen täysin.”

Suomenhevonen, se itsenäinen ja yritteliäs, ei nuorena muuta sitten tarvitsekaan siihen, että hormonitoiminta keikahtaa, ja Se Suuri Orhius nousee pintaan todella vahvana ja todella vikkelään.

Eli siis ei se ihan mennytkään niin helposti, tuo laumaanlaitto.

Suomenhevonen, se itsenäinen ja yritteliäs, osaa näyttää myös kuinka itsepäisyys ja päättäväisyys voivat saavuttaa sangen suuret mittasuhteet.

Periksi ei johtajalle anneta, perkele, ei ennen kun on ihan pakko!

Tässä kuvia näiden ensikohtaamisesta. Musta on se uusi kaksivuotias suomenhevonen, ja nuo kolme ovat puoliverivarsoja, yksi- ja kaksivuotiaita.

• 

• 

• 

• 

Kun muutaman tunnin kuluttua Mustan laumaanlaiton jälkeen totesin, että siitä tuli johtaja, oli aika laittaa Herra Laumanjohtaja mukaan…

Kirjoitin 2014:

”Minun pihattotallissani ei ikinä ole nähny tällaista tilannetta. Ei kertaakaan. Enkä ole myöskään ennen nähnyt noin itsepäistä ja vahvaluontoista nuorta tulokasta. Aina tähän asti ovat kaikki tulijat, olivat ne sitten varsoja tai aikuisia, alistuneet heti ja löytäneet paikkansa laumanjohtajan alapuolelta.

Sieltä, minne kaikki nuoret hevoset ehdottomasti kuuluvat.

Koskaan ikinä aiemmin ei ole laumanjohtaja joutunut ottamaan kovimpia eleitään käyttöön, saati (näennäisesti) luopumaan vallastaan.

Tämän haluan mainita siksi, että toisissa ihmisissä tämä välienselvittely herätti huolta ja pelkoa siitä, uskaltaako omaa hevostaan laittaa ”sekalaumaan” (=laumaan, missä on kaiken ikäisiä) tai tuoda tänne pihattooni. Aina toki on loukkaantumisen vaara, mutta täällä ei ikinä ole välejä selvitellessä tapahtunut minkäänlaisia tapaturmia.

Tässäkään ei, vaikka potkuja jaettiin tiuhaan, sattunut kummallekaan mitään.

Näistä kuvista varmaankin jokainen myös löytää syyn siihen, miksi pihatoissa ei voida pitää hevosilla takasissa kenkiä, ainakaan silloin kun uusi hevonen tulee laumaan.

• 

• 

• 

• 

• 

Mutta tässä kohden, anteeksi epäkohteliaisuuteni, jätän viimeisen osan johonkin toiseen päivään. En ilkeyttäni vaan siksi, että johan tässä nyt on aikas paljon luettavaa ja katsottavaa. Loppu hyvin kaikki hyvin, ja tuo nuori Musta muuttui myös laumaeläjänä yhtä lupsakaksi kuin mitä se oli koko tuon haastamisenkin ajan ollut ihmiselle.

Näiden kaikkien myötä varmaankin voi todeta, että suomenhevosesta on aikas moneksi <3

Ajastasi tänäänkin kiittäen ja aivan, totta, just tuli mieleeni, että jossain väitin väärin! Pahoitteluni siitä, että eilen taisin väittää tänään tulevan kuvia tyttärestäni ja mustasta friisitammasta… Ei noita tullutkaan tänään, mutta joku päivä kyllä, aivan varmasti tulee!

Rauhallista itsenäisyyspäivää sinulle toivottaen

Minna