Ammattitirkistelijän pohdintoja ihmisten tarkkailusta

Tiedostan kyllä kuinka epäilyttävältä tämä kuulostaa mutta silti kysyn. Oletko sinä koskaan ajatellut, miten paljon ihmisestä saa hahmotettua ihan vain tätä tarkkailemalla? Tarvitaan vain aikaa, ja sen, ettei kumpikaan tiedä toisen olevan siinä.

Joskus olen tästä kuullut termin voyerismi ja luulisin, että joskus olen itsekin, tietämättömänä, käyttänyt tuota termiä. Ja kyllä, tiedän. Nyt mennään jo ihan siinä rajoilla, että tämänpäiväinen aiheeni voisi muuttua todella oudoksi. Ei muutu, koska voyerismi ei tässä todellakaan ole se oikea termi. Sanoisin, että termi cocktailkutsuilmiö on lähinnä totuutta.

Jep, huomasin. Sinä hengähdit helpotuksesta, kun ei täällä ollutkaan superkyylä Ulla Taalasmaa, eikä vinoutuneen vintin hiippari tätä kirjoittamassa.

Cocktailkutsuilmiö, oletko kuullut siitä? Se, kuinka ihmisjoukkion ja puheensorinan ja taustahälyn keskeltä erotat sen, kuinka nimesi mainitaan, vaikka se kauempaa huoneesta mainittaisiinkin. Luulisin, että aika harva meistä käy cocktailjuhlissa, siksi tätä samaa käytetään niin monessa muissakin yhteyksissä.

Oman nimen kuuleminen kiinnostaa aina, luonnollisesti. Vaikka tuossa cocktailkutsuilmiössä on kyse kuulosta, voi sen minusta ajatuksena venyttää myös siihen, mihin sinä kiinnität huomiosi. Mikä ikinä sinua kiinnostaakaan, sille annat huomiosi ja keskittymisesi.

Oletko ajatellut, kuinka se, mikä itsellesi on tärkeää tai mielenkiintoista, ohjaa sitä, mitä eniten ja ensimmäisenä näet tai kuulet?

Ammattitirkistelijän pohdintoja – kaupungin ihmisvilinä

Kaikki permanentista ja kiharoista hiuksista haaveilevat näkevät vain kiharia hiuksia. Vauvaa kovasti kaipaavat näkevät vain lastenvaunuja. Vauvojen tai pienten lasten vanhemmat, jos he kärsivät pahasta univajeesta, näkevät kyllä samat lastenvaunut, mutta eivät niihin sen enempää kiinnitä huomiotaan. He jäävät vain katsomaan vaunujen työntäjää, että kuinka väsyneeltä hän vaikuttaa (paitsi jos itse ovat jo liian väsyneitä näkemään muita).

Tatuointia haluava näkee tatuointeja joka puolella. Juuri kihloihin mennyt näkee vain sormuksia sormissa. Raskaana oleva pohtii mahtaako tuo tai tuo olla raskaana. Pahoista vatsaongelmista kärsivä miettii kuinka moni häneen katsovista ihmisistä luulee pömpöllä olevan vatsan kantavan sisällään suolistokaasujen ja nesteen sijaan sikiötä.

Tämä pätee myös ihmisen ammattiin tai kiinnostuksen kohteisiin? Siis siihen, että kuka vaan voi nähdä mahdollisen ammatin, tuntematta ihmistä?

Osittain kyllä, ainakin jos annettaisiin muutamat eri vaihtoehdot, sitten varmaan osuisikin oikeaan. Kun vaikkapa kaupassa tai kadulla tai liikuntaharrastuksessa ihmisellä on kaikki aika ja rauha tehdä sitä mitä tekee, on sillä, kenellä on vain aikaa katsoa tuota rauhassa tekevää, mahdollisuus kertoa paljonkin.

Joo, lipsuu taas kaltevalla pinnalla tämä aihe.

Ehkä tämän jutun lukemista auttaa se tieto, että olen valokuvaaja; ajattele vaikka siltä pohjalta? En kyttää, en kyylää, mutta todellakin käytän hyväkseni sen hetken, kun minun ja sen toisen ihmisen maailmat ovat hetken limittäin. Minä vain katselen hetken ja vain siinä hetkessä, ja sitten jatkan matkaani.

Ammattitirkistelijän pohdintoja – mistä tuo termi??

Viiskytluvulla syntynyt Arno Rafael Minkkinen, todella taitava suomalaisvalokuvaaja, hän on suuri idolini. Yksi aarteistani on hänen kirjansa, minkä olen omistuskirjoituksen mukaan saanut vuonna 1994, joululahjaksi, vanhemmiltani. Rakastan ajatusta siitä, että olen kahdeksantoistavuotiaana saanut lahjaksi taidevalokuvakirjan.

Siinä ajatuksessa on paljon lämmintä, hyvää, kauaskantoista, juurruttavaa, mikä vain kasvattaa arvoaan, kun tietää, kuinka pitkään meni hapuillessa ja etsiessä sitä omaa ammattiaan, mikä lopulta löytyi kaikkien yhdistelmästä ja kaikesta koetusta.

Ammattitirkistelijä.

Kirjan esipuheessa Minkkistä kuvailtiin tuolla sanalla, sitä käytettiin kuvaamaan  miehen ammattivalokuvaajan uraa ja sitä, miten Minkkinen näkee maailman. Kahdeksantoistavuotias minä rakasti tuota kirjaa ja maailmaa, joka olisi just aukeamassa yhdelle valokuvaajaksi haluavalle. Nelkytkuusvuotias minäni taas rakasti sitä, että löysi termin, millä kuvailla itseään.

Se, mitä voisin aina vain tehdä käydessäni stadissa tai missä vain nyt ihmisiä on, on tarkkailla heitä. Voisin vain tarkkailla ihmisiä kun he tekevät sitä mitä tekevät, kun he saavat tehdä sen keskittyen. Kirjakaupoissa, ruokakaupoissa, kadulla, kahviloissa ystävän kanssa ollessaan, sivuuttaessaan jonkun, joka herättää mielenkiinnon.

Tähän perustuu myös vankka ammattitaitoni valokuvaajana. Tirkistelen, jotta löydän ne parhaat hetket ottaa ihmisistä juuri sellaisia kuvia, mitä he eivät edes osanneet pyytää mutta mihin he rakastuivat.

Kysyin tekstini alussa ”Oletko sinä koskaan ajatellut, miten paljon ihmisestä saa hahmotettua ihan vain tätä tarkkailemalla?”

Ammattitirkistelijän pohdintoja – esimerkkejä perheeni kautta

Mieheni oli pandemian alkuun asti av-teknikkona Helsingin keskustassa olevassa isossa yökerhossa. AV-teknikon vastuulla on kaikki audiovisuaalinen, hän siis huolehti yökerhon valosta ja äänestä ja laitteistosta. Rakensi ja hoiti stand up -illat, hyväntekeväisyysgaalat, levynjulkistamiset, seminaarit.

Hänelle on aina tuottanut valtavan suurta tuskaa katsoa Ylen tai Maikkarin livekonsertteja tai vastaavia. Hän näkee vain valovirheet, kuulee miksauksen laadun, näkee välillä erittäin kehnon videoinnin ohjauksen tason, näkee kaikki virheet (mitä valitettavan paljon kyllä on, myönnän).

Mitenkä meidän lapsemme?

Tajusin tämän yhdellä niistä kerroista, kun olin tyttären luona kylässä ja kävimme Stockan Herkussa. Sepä se muuten onkin aina ihan mainio paikka käydä! Ei ihan niin tärkeä kuin Akateeminenkin, mutta toisinaan vierailun arvoinen.

Tyttäreni työskentelee ruokakaupassa, hän on siellä teollisten tuotteiden vastaavana, ja tajuttoman tarkka hyllyttämisen ja päivämäärien tarkistamisen kanssa. Kun minä siellä yhteisellä kauppareissullamme pohdin mitä teetä ja mitä jäätelöä, tyttäreni järjesteli hyllyjä. Otti paketteja lähemmäs hyllyn reunaa. Siirsi väärässä rivissä olleen pullon takaisin omaansa. Käänsi yhden purnukan oikein päin.

Kun hän keskittyneestä työstään katsahti minuun ja näki minun nauravan, oli hänen ilmeensä näkemisen arvoinen. Hetken siinä vain toljotti minua, ennen kun itse tajusi.

Ei hän kuulemma ollut tajunnut järjestelevänsä hyllyjä ja kun tajusi, sai jatkaa sitä naurua minkä jo hetkeä aiemmin olin aloittanut.

Toinen poikamme tietää, mistä automme jarrujen vikinä johtuu. Suosittelee viemään huoltoon piakkoin, ettei ”tule kallis keikka korjaamolle kun sejase osa menee rikki”. Näkee viereen parkkeeranneen auton huonon maalauksen, kuulee kauempaa ajavan auton pakoputkivian. Jos hän on meillä täällä landekodissa kylässä, kommentoi kotimatkansa aikana niitä näitä autoja. Osaa myös kertoa kaiken automalleista, koko pitkä nimilitania tulee yhtenä ritirampsuna.

Toinen pojistamme lähtee mukaan keskusteluumme siitä, mitä kaikkea täällä meidän landekodissa voisi tehdä, miten levyttää aitanpäädyn, entä julkisivuremontti, tai se kesäkeittiö. Hän pohtii rakennusmiesten sormien hyvinvointia nähdessään talvisen kattoremontin ja räntäsateen.

Entäs minä?

Hmmm.

Tämä onkin, haastavampi juttu, kun on niin paljon kaikkea, mihin haluaisi kiinnittää huomionsa! Siksi kaikki stadikäyntini sisältävätkin lukuisia tunteja, jolloin en tee yhtikäs mitään muuta kuin vain haahuilen kaupungilla, ihmisiä katsellen.

Klassinen ehdollistuminen oli talliyrittäjänä ja varsojen kouluttajana ja käsittelijänä minulle ensiarvoisen tärkeää. Nykyään klassinen ehdollistuminen näkyy lemmikkien ja lasten yhteydessä ja valitettavan usein juuri väärin päin. Kaikki ne koiranomistajat, ja ne kaikki hetket, jolloin koira kerjää herkkua sen saa. Kaikki se tiukkuus ja jämäkkyys, kaikki se paine, mitä ei koskaan höllätä, palkinnot mitä ei juuri näe annettavan oikealla hetkellä.

Klassinen ehdollistuminen näkyy myös seuratessani lapsia ja vanhempia ja voi, se kyllä näkyy. Lähes yhtä usein väärinpäin kuin lemmikkien tapauksissa. Kaikki se vanhempien huomio, mikä jyrää sen, mitä lapsi sillä hetkellä on esittämässä tai tekemässä tai pyytämässä. Toisaalta, voi kuinka monta lapsen naurua itkua huutoa laulua tanssia olen nähnyt mutta vanhemmat eivät, koska ovat tapittaneet omia puhelimiaan.

En ole kritisoimassa ketään. Tekee vaan niin kamalan kipeää nähdä täsmälleen samanlaista käyttäytymistä äidiltä tai isältä, miten minä kohtelin lapsiamme. Minä tiedän, miten vaikeaksi minulla ja meillä kaikki meni, joten surettaa kun hahmotan, ettei sillä tai tuolla perheellä ole kovin helppoa tietä tiedossa.

Jumppaohjaajaminän huomaan huomioivan vain hyvät ryhdit ja sen, kuinka ihmiset kantavat itseään. Ei, en katsele hetkeäkään muiden lihavuuskuntoja tai lihaksia tai mitään muutakaan sellaista, mikä häviää yhtä nopeaan kuin on tullutkin. Mutta ryhti, se mikä tulee ihmisen sisältä, hyvinvoinnista, sen huomaan ja siitä nautin.

Hyvästä olosta, viihtymisestä itsensä kanssa, siitä kasvaa hienoin ryhti ja sen näkemisestä saan aina omankin ryhdin hiukan paranemaan. Tiedän kuinka vaikeaa on löytää itsensä, voimansa ja siten ryhtinsä ja juuri siksi se on ainoa, mihin oikeasti tahdon kiinnittää huomioni.

Somesta irti rimpuilevana ihmisenä näen kaikki puhelimiin suunnatut katseet, mitä stadissa kuljeskellessa tulee vastaan. Niitä on niin paljon, että kahvilassa tekisi mieli käydä halaamassa sitä miestä tai naista, joka lukee lehteä, ja antaa pusu poskelle hänelle, joka vain on ja katselee ympärilleen.

Eipä sitä halausta kukaan huomaisi, aika harvoin tulee katsekontakteja kenenkään kanssa, koska kännykät, joissa, pakko hiukan pitkin hampain myöntää, on yksi hyvä. Minä näen ne hymyt ja naurahdukset, mitkä nousevat ihmisten kasvoille, heidän viestitellessään jonkun kanssa.

Yhtä tällaista hymyä sain kehuttua ja olen onnellinen, että kehuin

Nainen hymyili puhelimelleen ja sattumalta nosti katseensa, enkä voinut vastustaa kiusausta, vaan kehuin naista hymystä, ja myös sitä kuka ikinä siellä viestiyhteyden toisessa päässä sitten ikinä olikaan. Mitä ilmeisimmin kännykän toisessa päässä ei ollut äiti, sen verran nainen punastui ja ihan pieneksi hetkeksi häkeltyi. Muutaman sanan vaihdoimme, yhdessä nauroimme ja kiitimme toisiamme.

Tuon kohtaamisen jälkeen huomioin kuljeskellessani vain hyvää ja riemastuttavaa, tietenkin, hyväntuulisena ja avoimena kuljeskellessa kiinnittää huomionsa niin eri asioihin kuin vihaisena tai väsyneenä tai synkkyyksien maailmassa ollessaan.

Tämä periaatteessa pyöräyttää ympyrän kiinni ja tämänkin tekstin takaisin alkuunsa. Niin kun kirjoitin, mikä ikinä sinua kiinnostaakaan, sille annat huomiosi ja keskittymisesi. Tästä voisi jatkaa matkaa vahvistusharhaan (=ajattelun vääristymä, jossa yksilö on taipuvainen etsimään ja havaitsemaan omia ennakkokäsityksiään ja olettamuksiaan tukevaa tietoa) mutta enpäs taida viitsiäkään.

Ei me nyt mennä minnekään vääristymiin, jäädään vaan jooko olemaan siihen tosiasiaan, minkä kuitenkin kaikista ehdollistumisista ja lapsista ja vanhemmista huolimatta näen uudestaan ja uudestaan ja aina vaan.

Kaikki ne hymyt, ryhdit, naurut, halaukset.  On meissä ihmisissä paljon jo vinossa mutta voi on vielä niin valtavasti hyvääkin.

Ajastasi kiittäen

Minna Alaspää

Joko sinä olet huomioinut tämän? Kelpo luettavaa sinulle ja hömppäkuva nyt ja silloin tällöin myöhemminkin. Blogini lisäksi lyhyitä tekstejä, suoraan sähköpostiisi. Ei paha?!

Kuvassa kuva ja tekstiä maaseudun tarinoinnista.

Linkkejä:

https://www.arnorafaelminkkinen.com/

Vahvistusharha on meidän kaikkien riesa – Näin voit torjua sen vaikutusta ajatteluusi 24.2.2021 Petra Lehto https://www.evermind.fi/vahvistusharha-on-kaikkien-riesa/

%d bloggaajaa tykkää tästä: