Luulisin, että monet meistä tietävät räkättirastaan ja myös mustarastaan. Laulurastasta minä en tiennyt, en ennen kun mieheni siitä mainitsi, ”Kuulitko aamulla? Se oli laulurastas!”. Nyt olen sitä aamuisin saanut kuunnella, täällä meidän metsässä, kuunnella ja huokailla ihastuksesta.
Onkohan noista kolmesta rastaasta tehty satuja tai tarinoita? Jos kyllä, millainen? Lähtökohtahan on herkullinen, kolme rastasta, kaikki niin erilaisia. Räkättirastas, jonka äänessä ei ole mitään kaunista, mustarastas joka saa aina huokailemaan ja laulurastas, joka menee vielä mustarastaastakin ohi, laulun kauneudessa. Toisaalta, ne tunteet ja tuntemukset, mitä ensimmäinen talven jälkeinen mustarastaan laulu saa aikaan, se ei mikään vähäpätöinen saavutus ole, linnulta.
Mutta se satu.
Jos Oscar Wilde sen olisi kirjoittanut, olisi satu täynnä kataluutta, rujoutta ja kuninkaallista loistoa sillä, joka sitä ei välttämättä ansaitse ja suurta kurjuutta sillä, joka saattaisi muissa saduissa ansaita vain hyvää. Jos Grimmin veljekset sen olisivat tehneet, vaanisi kaikkia hirvittävä peto, tai ainakin satu saisi minut miettimään, mikä toteutuksessa olikaan se ikäraja. Niin kun Claes Andersson kirjoitti kirjassaan Luova mieli: ”Grimmin veljesten saduissa lapset joutuvat viljamyllyyn ja tulevat ulos pieninä jyväsinä.” ja tämän kun näet sielusi silmin värielokuvana, nykytekniikalla tehtynä, niin, aikamoinen.
Jos Tolkien olisi kirjoittanut rastaista eeppisen fantasian, yksi olisi Deagol-serkku, jonka kurja Smeagol kuristi kuoliaaksi. Olisiko sormus sitten mustarastas, vai laulurastas, vai se räksä? Puolen hehtaarin metsässä satu olisi aivan omansalainen, Narnian vaatekaapista ulospäästyään taas saisi alkunsa erilainen satu.
Karin Smirnoffin kirjoittamana tämä satu, niin kuin kaikki hänen romaaninsa, vaatisivat erityistä keskittymistä, Smirnoffin hienon mutta niin erilaisen ja melko vaativan kirjoitustyylin myötä. Smirnoffin tarina kolmesta rastaasta, pätkä siitä, voisi mennä jotenkin näin:
Mene sinä nyt siitä matkoihisi laulujohansson räksäengberg sanoi ja tönäisi sitä rinnuksille. Ohi ajava mustasandberg joutui tekemään nopean käännöksen väistääkseen kadulle kaatuvaa laulujohanssonia. Mustasandberg ajautui räksäengbergin pihaan ja osui talonkulmaan mitä helvettiä sinä oikein luulet tekeväsi karjui räksäengberg.
Pahoitteluni Smirnoff, mutta hänen tapansa kirjoittaa erisnimet, ja repliikit, voihan elämän ja uskallus!
Entäpä suuri suosikkini Hotakainen?
Oih, tätä en edes lähde naurusuinkaan matkimaan, mutta jos tekisin tarinani kolmesta rastaasta, Hotakaisen hyvin niukka tyyli olisi se, mitä tahtoisin yrittää tavoitella.
Tarina rastaista ja prokrastinaatio
Haluaisin tehdä kolmesta niin erilailla laulavasta rastaasta naapuritarinan. Kolmet erilaiset asujat, kolmet erilaiset talot. Yksi rastaista olisi tarinassani siskokset. Kaksi vanhaa neitiä valkoisessa pienessä puutalossaan, herukkapensaat ja omenapuut, liljat ja raparperit siististi omina saarekkeinaan. Yksi rastas olisi kiireinen pariskunta valtavassa yksikerroksisessa tiilitalossa, sellaisessa, mitä on vähintään yksi jokaisessa suomalaisessa kylässä, pienissäkin. Kolmas rastas olisi leski ja hänen jo rapistuva keltainen maalaistalonsa.
(Noita tiilitaloja muuten oikeasti näkee. Kesäreissuillamme aina mietimme mieheni kanssa, ovatkohan ne kaikki olleet kunnanjohtajien, tai pankinjohtajien koppavampia koteja, sopivasti rahvaan taloista erottuvia?!)
Mutta siis tarinan hahmot on jo kasassa!
Muuta ei olekaan.
Vain rastaat ja niiden laulut ja talot ja pihat, ja heti niiden takana seinä. Ja tämän rastastarinani raakileen lisäksi siinä seinän edessä kuhisee ja kihisee, kaukaa katsottuna ei meinaa saada selvää mitä se kaikki on. Vasta lähemmäs päästyä hahmottaa, että seinä on valtava muuri, aivan yhtä suuri kuin Barad-dûria suojaava, ja
Sitä ei voi ylittää (sitä ei voi ylittää)
Sitä ei voi alittaa (sitä ei voi alittaa)
Sitä ei voi kiertää (sitä ei voi kiertää)
Täytyy mennä lävitse (täytyy mennä lävitse)…
(Hahaa! Sainko Fröbelin Palikat vetämään keikkaansa sinunkin päässäsi?!)
Mutta kun ei siitä pääse lävitse ja sitä se kihinä ja kuhina ja suihke on.
Siinä vellovassa massassa on tarinankertojaminä ja sitä tökkimässä on monenmoista. Tarinoiden alkuja. Kouluesseiden ajatelmia. Hienoja otsikoita, mistä puuttuu puolet, muisti kun ei pidemmälle kantanut. Hyviä kantaaottavia esseitä, mutta niin raakileina, ettei niistä ota mitään selvää. Se fantasiaromaanisarjan eka osa, mikä lähti kustantajille versiona 6, kun olisi pitänyt jaksaa editoida uudestaan ja uudestaan ja lähettää vasta versio 12. Somejulkaisujen tekstien rääppeitä. Kirja loivaliikkeisestä elämästäni. Postia Päiväkummusta. Novellieni ajatelmia. Kaikki ne puuttuvat blogipostaukset, mitkä ovat ajaneet suoraan ja täysillä päin muuria.
Kaikki ne siellä sohii ja suihkii ja on yksi iso liikkuva pilvi, mikä tökkii kirjoittajaminääni, joka on joteski epämukavan näköisessä asennossa. Hengittääkin kummallisesti.
Se nukkuu.
Perkele! Voisi kyllä herätä, jos minulta kysytään. Paljon on kertomattomia tarinoita, enää ei tarvitsisi kuin vain alkaa kirjoittaa.
Tähän tarinankertojaminä havahtuu. Kömpii pystyyn, tulee kuiskuttamaan korvaani.
”Ai olet jo tehnyt kaiken muun paitsi päiväunet, ettei tarvitsisi kirjoittaa? Siivonnutkin? Sinä joka inhoat siivoamista??”
Tarinankertojaminä nyökyttää päätä niin että kohta sillä nitkahtaa niskanikamat vinkkeliin. Ylpeänä siitä, että on imuroinut. Minä ihmettelinkin, kun ei pölyjä ja villakoiria näkynyt missään täällä talossamme!
Tähän on siis tultu.
Prokrastinaatio
Inhoan imuroimista ja nyt olen jo muutamaan kertaan imuroinut, vain vältelläkseni sitä, että pääsisin kirjoittamaan. Mikä, usko tai älä, on kuvien näkemisen ja tekemisen lisäksi sitä, mitä vain ja ainoastaan tahtoisin tehdä.
Älä naura. Tästä ovat monet ihan oikeat kirjailijatkin kirjoittaneet!
Claes Andersson, Luova mieli:
”Kirjoittamiseen liittyy miltei poikkeuksetta runsaasti ambivalenssia. Haluan kirjoittaa, mutta kuitenkaan en kirjoita. Päätän kirjoittaa, mutta löydänkin itseni jostain aivan muusta puuhasta, paossa kirjoittamista. – – Olen löytänyt itseni juomisputken haisevasta päästä. Olen tavannut itseni alennusmyynnistä ostamasta juuri silloin täysin välttämätöntä ja kiireellistä kahvipannumyssyä. Mikä tahansa näyttää kelpaavan esteeksi sille, mitä haluaisin tehdä kaikkein eniten ja josta pidän eniten: kirjoittamiselle.
Ainoa keksimäni tapa voittaa vastustukset ja päästä kirjoittamisen alkuun ja vauhtiin on päättäväinen ryhtyminen töihin. Jos ei synny lasta eikä potaskaa, syntyy ainakin jotain muuta.”
Vielä Anderssonia, tämänkin niin allekirjoitan, kun pohdin sitä viisisataasivuista fantasiakäsikirjoitustani, ja sen hullua kirjoitusaikaa vuonna 2020–2021:
”Olen itse päätynyt siihen, että ambivalenssi ja väkevät vastavoimat, jotka estävät kirjoittamisen alulle pääsemisen, pääasiallisesti johtuvat siitä, että hyppy tai sukellus tuntemattomaan, omiin pimeisiin syövereihin aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta samalla kun se tuntuu sekä kiehtovalta että haastavalta.”
Anneli Kanto kirjassaan Kirjoittamassa antaa minulle aina vaan uudestaan ja uudestaan oivalluksia, ja inspiroi kovasti. Nousee hirmuinen prosessi -luvussa hän pilkkoo kirjoittamisen prosessinsa kahteenkymmeneen kahteen osaan. Tässä pätkä, mikä just nyt, minun seisoessani tässä muurin ja surisevien ja kirjoittamista vaativien raakileiden edessä, osuu minuun kuin just ja nakutettuna:
”6. Aloitus. Aloittaminen on vaikeaa, koska pitää tehdä niin paljon päätöksiä. Aloittaminen on rimakauhua ja kipeää oloa. Ähkimistä. Vähän kuin olisi pakko hypätä korkealta pelastuakseen. Lopulta sitä kuitenkin kerää rohkeutensa, heittää itsekritiikin ja antaa mennä.
7. Rämpimistä. Ensimmäiset 30 liuskaa ovat kitkaa, puurtamista, hyvin hidasta etenemistä.”
Anneli Kanto kirjansa Prokrastinaatio -luvussa, mikä muuten pätee aika moneen muuhunkin kuin kirjoittamiseen!
”Prokrastinaatio eli venyttely, vitkuttelu, kotviminen, välttely, lykkääminen – rakkaalla lapsella on monta nimeä ja kirjoittaja tuntee ne kaikki. Ihminen tekee mitä tahansa lykätäkseen kirjoittamista. – – Tekemätön työ rasittaa enemmän kuin työn tekeminen. Tekemistä odottava, alkamaton työ on kuin reppu täynnä kiviä hartoita painamassa.
Lykkäämisellä on kaksi puolta. Toinen on todellinen: kirjoittaja ei ole vielä valmis kirjoittamaan. Aivot eivät ole ennättäneet pureksia ja sulattaa asiaa riittävästi. – – Toinen puoli on itsekehitelty prokrastinaatio: ei huvita aloittaa. Itsekritiikki voi olla liian korkealle viritetty. Itselle asetetut tavoitteet ovat niin mahdottomat, että todellinen minä tuntee itsensä kyvyttömäksi niitä saavuttamaan ja siksi on viisaampaa vitkutella.”
Claes Andersson neuvoi kirjoittamaan, päättäväisesti ryhtymään töihin. Anneli Kanto kehottaa samaa. Luopumaan sijaistoiminnoista, istumaan alas ja vaikka sitten vain tuijottamaan läppäriä, jos ei tekstiä heti tule. Laittamaan munakelloon aikaa, että hanuri ei siitä penkistä irtoa.
Sitä minä tässä nyt sitten tein.
Edelleen kaikki ne tekstit ja tarinat ja sadut ovat mieleni muurin edessä aivan yhtä tekemättöminä kuin 1144 sanaa sitten, tätä tekstiä aloittaessa, mutta tuossa yhdessä kohdassa jo ihan pienen hetken tuntui siltä, kuin, voi hitsi, muutama lause tulisi ulos ilman kauheaa hikoilua ja työntämistä.
Kyllä! Ne tulivat soljuen, puskematta ja ai että se tuntuikin hyvältä!! Koska siis kaikki muu olikin sitten yhtä junttapullaa. Tätä koko muuta osaa tekstistä piti liikuttaa pakolla samalla tavalla kuin sitä yhtä perkeleen orivarsaa silloin vuosia sitten. Se yksinkertaisesti kieltäytyi lastautumasta traileriin mitenkään muuten kuin siten, että yksitellen sen jalkoja nostettiin ylös ja siirrettiin eteenpäin: ekaa, tokaa, kolmatta ja neljättä jalkaa ja, kas, johan sitä oltiinkin jo kymmenen senttiä pidemmällä siinä lastaussillalla!!
Katsotaan, miten seuraava teksti tulee. Olen luottavainen.
Saatiinhan me se junttapullavarsakin sitten lopulta kyytiin.
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Päiväkummun Minna
eli Alaspään Minna täältä Päiväkummun tilalta
P.S. Kirjoitin ulkona, kuten alla olevasta näkyy!! Vasemman puoleisin on tältä aamulta metsästä, kun aamuviiden aikaan kirjoitin siellä tämän tekstin ajatelmia, nautin aamukahvia ja mietin, että hitto että on vilpoinen. Oli -2 astetta! Tänään oli välipäivä metsähommista, en yksinkertaisesti jaksanut, kroppa ei suostunut ei sitten millään. Paree on huomenna jaksaa, koska samalla kun teen metsätöitä, tuotan myös aitatolppia laidunaitoihin, ja aitojen on syytä tässä valmistua piakkoin. Ponit tulevat ensi viikolla!!
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Alaspään Minna, täältä Päiväkummun tilalta
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
