Erään kanan tarinan valkoisessa kannessa on mustat kananjalat ja kaikista niistä kirjoista, mitä kirjamessuilla oli, tuohon jäin jumiin. Tyttäreni, vai äitikö se oli, joka tuli takaisin katsomaan Mihin se Minna nyt jäi ai siinäkö sä mitä sä nyt luet?
No kirjaan, minkä kannessa oli kananjalat, ja minkä tarina otti heti matkaansa.
Luen paljon, vaikka olenkin huono lukija.
Tarinan tai hahmojen on kiskaistava matkaansa viimeistään seitsemännellä sivulla, mieluummin jo eilen, muuten ei jaksa viitsiä vaivautua. Ei riitä aika, kun noin vartin pätkissä yleensä luen. Ja jos kirjailija marssittaa tarinaansa koko kylällisen ilman, että henkilöt ovat selvästi erottuvia, kesken jää.
Keskittyminen ei riitä, eikä muisti. Jos ei kirja toimi minulle, tai ei toimi juuri siinä hetkessä, kesken jää.
Tästä olemme äitini kanssa täydellisen eri mieltä. Minä en käsittä, miksi lukea jotain mikä tökkii mutta minkä kokee pakolliseksi lukea loppuun, että pääsee seuraavaan. Hän taas ei voi käsittää, miten saatan jättää kesken, tai luen montaa kirjaa yhtä aikaa. (Se onnistuu, jos on muutama tietokirjoja, yksi novellikokoelma ja yksi tai kaksi elämänkertaa!)
Olen taannoin lukenut Alexandra Salmelan kirjan 27 eli kuolema tekee taiteilijan, jossa tarinaa kuljettivat eteenpäin eri kertojaäänet eli lelupossu, oikea vanha auto ja kissa. Sepä olikin oiva kirja! Ilmeisesti kuitenkin olen liian kauan lukenut tarinoita, joissa kertojana on joku yllätyksetön ihminen tai joku muu järjellinen kertojaääni, koska tipahdin ihan suoraan nauruun tuosta Erään kanan tarinan novellista, mikä kertoi:
”Kun me sitten käännyimme mökkitielle, Niilo työnsi pään penkkien välistä ja päästi varoituksen: kuistilla seisoi mies vaaleassa kesäasussa […] Avasin oven. Niilo juoksi nuuhkimaan vieraan jalkoväliä.”
A-haa!
Okei?!
Niilo, josta olin jo lukenut monta sivua, olikin koira!!
Mitä mä just luin ja mitä kirjoitin??
Juuri äsken avasin Alviina Alametsän, Linda-Maria Roineen kirjoittaman Koulumustelmat: Kiusaaminen on väkivaltaa, mikä ilmestyi kuukausi sitten. Kirjan ensimmäisessä luvussa Alametsä kertoo, miltä hänestä tuntui olla luokkatovereidensa kanssa piilossa Jokelan koulussa, missä koulun abiturientti Auvinen ampui yhdeksän ihmistä hengiltä. Mutta eipä ole kirjan toinen kertojakaan päässyt helpolla, seuraavassa luvussa Roine vuorostaan kertoo, kuinka opettajia myöten kaikki ovat häntä kiusanneet.
Toki tiesin, että kirja on tuskallinen ja siksi mietinkin, aloitanko sen lainkaan. Tuosta seuraava ajatus oli nolous. Iso, vahva nolostuminen. Minä saan lukea täällä kotona, rauhassa, kissojen nukkuessa vieressä. Elämässä, missä kaikki on hyvin ja periaatteessa on aina ollutkin.
Ei minulla ole varaa jättää tuota lukematta. Ei tuota kirjaa, eikä myöskään Sari Näreen kirjoittamaa hyvää ja helppolukuista kirjaa Helsinki veressä: Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa.
Kirjaan on kerätty runsaasti tutkimuksia siitä, kun on verrattu Santahaminan ja Suomenlinnan vankileirejä ja siellä käytettyjä metodeja natsi-Saksan vankileireihin. En tiennyt aiemmin mutta nyt tiedän, halusin tai en, että valkoiset ja apuun tulleet saksalaiset käyttivät täsmälleen samoja keinoja, mitkä natsit veivät omilla leireillään reilut pari vuosikymmentä myöhemmin aivan uusille tasoille ja tehoille.
Heti kun Helsinki oli vapautettu, valkoisten perheet saivat tukea ja ruokaa ja apua, mutta Helsinkiä terrorisoineet punaiset, heidän perheiltään evättiin ruoka-avustukset. Jotta äidit saivat lapsilleen ruokaa kaupungissa mikä kärsi pahasta ruokapulasta, piti heidän tehdä töitä muille, ketkä vihasivat heitä yli kaiken.
Pistää miettimään.
Mitä mä just luin ja mitä kirjoitin??
Osa on taustatyötä sitä joskus alkavaa kirjani editointia varten. Osa on sitä, että minua kiinnostaa kokonaisuuksien pohtiminen. Tuppaan olemaan ihminen, joka välillä juuttuu paikoilleen, miettimään ja märisemään. Tuollaisten kirjojen jälkeen sitä kummasti saa uutta perspektiiviä olemiseensa, ja elämään.
Tajuan lopettaa nitkuttamisen asiasta, mikä elämän mittakaavassa on täydellisen turhaa ja tätä pohdintaa ja arvottamista helpottaa roimasti se, että olen vaihtanut kokonaan facebookin lukemisen kirjojen ja uutisten lukemiseksi.
Luen, että voin auttaa itseäni ymmärtämään itseäni.
Mutta hei!
Olenhan minäkin nyt sitten kirjailija! Just tuli sähköpostiini kustannussopimus!
Oli kirjoituskilpailu, mihin osallistuin. Aiheena oli ”Rauhantekijä”, mikä pyydettiin kirjoittamaan Ukrainan sodan tuomista ajatuksista. Kustannus Aarni julkaisee nuo parinkymmenen kirjoittajan tekstit vuoden 2023 syksyllä ilmestyvässä antologiassa, koostekirjassa, ja siellä tulee minunkin tarinani olemaan.
Tapasin Helsingin kirjamessuilla Kustannus Aarnin lupsakan kustannuspäällikön:
”Niin se sinun tekstisi oli siitä sotavalokuvaajasta?”
Nyökkäsin.
”Se jäi mieleeni [niistä reilusta viidestäkymmenestä tekstistä], se sinun kirjoituksesi.”
Hyvä että jäi.
Minulla oli siinä kaksi tavoitetta. Toinen oli todella ylevä, saada ilmainen sisäänpääsy kirjamessuille. Toinen tavoite oli se, että ei yhtään minulle tyypillisen aiheen myötä halusin venyttää itseni sinne, minne en haluaisi venyä.
Tuo taisi olla ensimmäinen tekstini, mikä onnistui yhdistämään kirjoittajaminäni valokuvaajaminäni kokemuksiin ja tuntemuksiin. Mikä parasta, tuo yhdistelmä tuli täydellisen suunnittelematta. Ilmeisesti se myös toimi, koska kirjoitukseni oli yksi valituista teksteistä.
Miksi kirjoitin mitä kirjoitin?
En oikein tiennyt mistä aloittaisin kirjoittamisen. Aloitin siis tutkimalla CNN:n sotavalokuvia. Niiden myötä tuli lukuisat itkut ja tuskaisatkin hetket. Mieli nosti sotauutisten yhteyteen novellin, mikä silloin jäi mietityttämään. Minna Canthin vuonna 1886 kirjoittama Köyhää kansaa kertoo 1800-luvun loppupuoliskon Suomesta ja suomalaisista ja erityisesti naisista, jotka silloin olivat ei-yhtään-mitään, ainoastaan leski oli ihmisenä jotain.
Köyhyydestä, ruoan puutteesta, lapsen kuolemasta ja mielisairaalaan joutuvasta äidistä kertova tarina mainittiin myös tietokirjassa, missä käytiin läpi Suomen hulluuden historia ja tuo kirja oli myös mielessäni.
Jossain käänteessä mieleeni tuli tuntemukset ja työni silloin kun olen ollut hautajaisissa valokuvaajana ja kas, se oli se millä sain kaiken pyöräytettyä yhteen.
Mielessä olivat siis maalaisköyhälistön mielenterveys, 1800-luvun lopun naisten ahdinko, Ukrainan sodan kuvat ja myös kuvat Suomen sisällissodan kuvista, se, mitä luin ja katselin sotavalokuvaajien historiasta ja kaiken päälle se, miten koin hautajaiset ja siellä olevan tunteet itse, kuvatessani.
Kaikki tuo oli mieleni päällä ja roimasti väänsi mielialaani tummasävyisemmäksi mutta silti ymmärsin, millainen kirjoittaja olen. Minun täytyy hukuttaa itseni aineistoon, mitä haalin eri suunnilta. Niihin mieleni lisää jotain mitä en välttämättä edes tiedä; itseni kautta siis puserran aiheen tiukaksi ja saan ulos itsestäni.
Jälkikäteen, kun homma on valmis, olen täydellisen uupunut, mutta tyytyväinen.
Hyvä on hyvä, paha on paha? Lapset ja teinit aina väärässä, opettajat oikeassa??
Halusin tekstissäni rinnastaa venäläiset, suomalaiset, maailmansodat ja sotakuvat ja -kuvaajat. Halusin pohtia sitä, mikä minulle merkkaa, ihan siis kaikessa, sitä kuinka asiat ja ihmiset ja tapahtumat aina muodostavat valtavia kokonaisuuksia, joihin ei enää malteta pysähtyä, eikä jakseta kaivella mitä tapahtui ennen ja jälkeen.
Tuon opin itse silloin, kun vuosia sitten opettajat yläasteella aina heittivät kaksospoikiani ulos luokasta, kun muka häiriköivät. Pojat vain yrittivät saada muita vaikenemaan, että voisi edes yrittää keskittyä, ja siksi opettaja kuuli juuri sillä hetkellä vain heidän äänensä.
Samaa tuki teksti minkä luin vuosia myöhemmin Hesarista, missä isä kertoi jo edesmenneen poikansa elämästä. Sieltä tuli tuo sama; opettaja ei nähnyt ensimmäisiä tilanteita vaan vain sen kun poika muka oli häiriöksi, jolloin väärä lapsi tuli leimatuksi häiriköksi. Meidän poikamme onneksi selvisivät läpi tuon kaiken, mutta lehtijutun poika valitettavasti ei. En muista, tappoiko poika ”vain” itsensä, vai veikö mukanaan muitakin.
Siksipä on olemassa ikuisuuspohdintani eli hyvyys ja pahuus ja se, kuinka meidän kaikkien on niin helppo tehdä pikaisia päätelmiä ja väittää toista osapuolta hyväksi ja toista pahaksi. Tuo pohdintaa valuu mukaan kaikkeen, myös kilpailutekstiini.
Tässä, Arvon Lukijani, pieni pätkä tuosta kilpailunovellistani:
”Palaan taas kysymykseeni ja niin, että vedän sen ihan vaan yhden pienen ihmisen tai perheen tasolle. Kuka on hyvä ja kuka on paha, kerro minulle?! Pahoja olivat punaiset ja hyviä valkoiset, eikö?
Oliko siis se talollinen mies, joka raiskasi piikana toimineen naisen jo ties monetta kertaa, eikä naisen mielenterveys enää kestänyt, ei raiskauksia eikä raskautta eikä synnytystä eikä väsymystä, vaan pahoissa harhoissaan tappoi tuon vastasyntyneen lapsensa ja sen takia joutui mielisairaalaan, se mies, oliko se kuitenkin hyvä, koska oli valkoinen?
Mitenkä tämä toinen mies?
Työtön mies liittyi punakaartiin, ei aatteen eikä kapinan takia, vaan siksi, että punakaarti tarjosi palkkaa ja ruokaa. Niillä hän parhaiten pystyi auttamaan lapsiaan, niitä, ketkä yrittivät elää keskenään, koska se talollisen raiskaama ja vauvansa tappanut äiti oli siellä mielisairaalassa. Niin tämä oli paha, koska punainen?
Kuka enää voi väittää tietävänsä kuka on paha ja kuka on hyvä?
Alatko ymmärtää, mitä haluaisin auttaa sinut ymmärtämään?
Voi olla ettet, mutta ei se haittaa. Minun on pakko tietää se, että jokaisen ihmisen sisällä on mahdollisuudet sekä saatanan synkkiin ja etoviin toimiin, mutta myös oikeintekevän valoisiin ja hyviin tekoihin. Jokaisen, usko pois. Monesti on aika onnen kauppaa, millaiset vanhemmat, kodin, ympäristön, ihmiset, maan ja hallituksen itsellesi saat ja vielä useammin se on niin pienistä hetkistä kiinni, sitten kuitenkin.
Minulla ei ole varaa herjata tai toivottaa alimpaan helvettiin yhtä, ja ylistää taivaisiin toista. Minä itken kaikkien puolesta, tasapuolisesti, koska sodissa ei koskaan ole voittajia, vain häviäjiä. Sanonko vielä kerran? Voittajia, ei koskaan.”
Kaikista raskainta on se, että kaikki nuo yllä luetellut, niitä on oikeasti tapahtunut ja aivan satavarmasti tapahtuu juuri tälläkin hetkellä, jossain maailman kodissa ja konfliktissa ja sodassa.
Toisaalta, tuon kun jotenkin hahmottaa muttei jää niihin tunteisiin olemaan, en ehkä jaksa lähteä mukaan kaikkiin omiin naismaisiin ääliömäisyyksiini ja niskojeni nakkeluihin ja draamailuihin, ehkä? Sitä minä ainakin kovasti yritän opetella!
Ajastasi kiittäen
Minna Alaspää
P.S. Eilen oli täällä Jokioisilla muhkea lumipyry, tämän talven ensimmäinen! Huisaa oli ajella kotiin, sellaisessa Star Wars -fiiliksessä!
Linkkejä ja vinkkejä:
Alviina Alametsä ja Linda-Maria Roine: Koulumustelmia-kirja: https://www.johnnykniga.fi/kirja/alviina-alametsa/koulumustelmat/9789510478417
Helsinki veressä 1918: Naiset, lapset ja nuoret vuoden 1918 sodassa: https://www.tammi.fi/kirja/sari-nare/helsinki-veressa/9789513195090
Päivi Liski: https://kustantamo.sets.fi/kirja/eraan-kanan-tarina-2/