Kyllähän monessa näkyy, että asun maaseudulla. Otetaan esimerkiksi vaikka meidän Tyyne, iso neljätoistavuotias sekarotuinen koiravanhus. Se kävi alkuvuoden mittaan niin jäykäksi takapäästään, että huhtikuun lopussa sen oli aika päästä pois.
Tyynen ei eläissään ollut tarvinnut matkata eläinlääkärin luo, joten halusin, että sama linja säilyy loppuun asti. Että lopettaminen sujuisi koiravanhukselle mahdollisimman miellyttävästi, soitin tutulle metsästäjälle. Hän pääsi samana päivänä paikalle, ehti siinä meidän jutustelun ohessa moneen kertaan rapsutella Tyyneä, ei siis ollut kiire minnekään, Tyyne kuljeskeli hitaasti pitkin pihaa. Kun aika tuli, hän jatkoi silittelyä, minä käänsin selkäni, kaksi laukausta ja se oli siinä.
Jos asuisimme kaupungissa, olisi tämä koiravanhuksen hautaan saattaminen ollut aivan erilainen. Eipä paljoa taajamassa tai lähiössä tai keskustassa metsästäjää pyydettäisi. Lisäksi odottaa pitäisi, että saisi tuhkat kotiin. Täällä minä kaivoin ison kuopan Tyynen haudaksi (siis ISON!). Toki joo, hautakummun peittäminen isoilla kivillä sekin kertoo asuinpaikastamme täällä peltojen ja metsien ja petoeläintenkin alueilla, mutta rehellisyyden nimissä, mieluummin hikoilin ja kirosin kiviä hautapaikan peitoksi kuin näkisin haudan metsänreunassa, auki revittynä (kyllä, täällä meillä on susia).
Mutta voi nämä kaikki metsät ja pellot! Ihan parhaita ulkoilupaikkoja Hulda-koiranpennun kanssa! Kirjoitin blogissanikin (linkki tuolla tekstin alapuolella) siitä, kuinka en silloin kirjoittamisen aikaan elokuun puolivälissä eli kolme viikkoa siitä, kun pentu meille tuli, vielä ollut aivan varma siitä, miksi ihmeessä piti runnoa läpi ajatus uuden koiran ostamisesta ja nimenomaan vielä hyvin energisen jackrusselinpennun.
(Kyllä minä sitä edelleen välillä pohdin…)
Yksi tapa pärjätä lemmikkien menetyksen kanssa
Mutta ovathan kaikki muutkin eläimemme Tyynen lisäksi läsnä koko ajan, olivatpa ne elossa tai edesmenneitä. Pihaan rakentamani kivipuutarha on hilpeä kukkien sekamelska. Olen sinne kylvänyt krassia, mikä nyt peittää alleen samettikukat ja petuniat ja sen tekee myös toinen iso keltakukkainen jättiläinen. Ja ne kivet ovat kyllä peitossa, ne kivet jotka kannoin tuohon kunnioittaakseni kaikkia edesmenneitä eläimiämme. Ehkäpä se nyt, tuollainen villiintynyt kukkien sekamelska on just niin kuin kaikki edesmenneet? Isoja persoonia, hienoja eläimiä, niin rakkaita kaikki.
Kirjoitin ”läsnä koko ajan”, mitä tarkoitin?
Kirjoitan tätä postin raakileversiota täällä metsämajassani. Äsken tästä lensi yli kaksi korppia, raakkuivat mennessään. Ne saivat minut nauramaan ääneen ja muistelemaan Martta-kissaa. Martta tulee aina mieleeni kun näen korppeja ja myös silloin kun laitan moppausvettä ämpäriin. Martta rakasti vettä ja se myös oli aina joka puolella innokkaana läsnä, vaikka sokea olikin. Edelleen siis, vaikka Martan kuolemasta on pari vuotta, nauran joka ikinen kerta kun laitan vettä.
Tai näen korppeja. Silloin kun oli Martan aika lähteä, hoiti tuo sama metsästäjä lopettamisen, rapsutteli Marttaa ja päästi sen kivuistaan. Silloin tästä lensi korppeja matalalla yli, mitä ei ihan joka päivä näe. Minä ja mieheni kehittelimme tarinan, että Martta sai korpeilta kyydin, ja käy niillä toisinaan ratsastamassa, tuolla pitkin metsiä. Siitä siis nauru, tätäkin kirjoittaessa.
Korpilla ratsastavan tai moppausvettä tavoittelevan Martan lisäksi näen täällä hitaasti kuljeskelevan aina hyväntuulisen Tyynen, meidän jääräpäisen Veikko-suomenhevosen, pienenpienen Jedi-kissanpennun ja sen emän Äitikissan, erakkomaisen Kalle-kissan, kadonneen Vili-kissan, oranssin hilpeän Sulevi-kissan eli kaikki ne, joita kunnioitan tuolla räjähtäneellä kukkapenkillä.
Sanokaa hölmöksi, ei haittaa, tiedän, että kuulostan hullulta
Vielä hullummaksi tulen, kun minä noille kaikille aina höpötän ja vilkutan, ja kiitän siitä, että ehtivät sieltä jostain minua tervehtimään. On kuitenkin ilo huomata, että tällä vilkuttelulla ja höpöttelyllä ja kuolleiden eläinten näkemisellä kunnioitan buddhalaisten oppeja. Heidän oppinsa impermanence (suomeksi pysymättömyys) opettaa, että mikään ei koskaan katoa tai poistu tai häviä tai lopu. Mikään ei ole pysyvää mutta mikään ei myöskään koskaan katoa, joten siksi kaikki on aina läsnä.
Minun tapani pärjätä ikävän, kaipuun ja edesmenneiden eläimien kaipuun kanssa on siis sadut ja tarinat. Saan siis jatkossakin rakentaa edesmenneille kukkapenkkejä, vilkuttaa korpeille ja nähdä koiran syömässä voikukkia tai kissan odottamassa sisäänpääsyä ikkunan edessä. Täällä maaseudulla asuessani olen aina voinut sanoa ”Koskaan ei tarvitse olla yksin!” ja toden totta, se on totta!
Ajastasi kiittäen ja kumartaen ja hyvää tätä päivää, syyspäiväntasausta seuraavaa päivää toivottaen
Minna täältä Päiväkummun tilalta
P.S. Jos tämä teksti on sinulle tuttu, lähetän ison kiitokseni ja halaukseni sinulle, tämä kun ilmestyi eilen Postina Päiväkummusta. Jos et ole tätä tekstiä nähnyt mutta Postia Päiväkummusta kiinnostaa, tuota alempana olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeeseen. En sähköposteissa mainosta enkä tuputa enkä urki tietojasi, vaan ihan vain kertoilen tarinoita täältä maaseudulta.
P.P.S. Tämä on ensimmäinen Pimeän Ajan Ajatuksia. Avaan myöhemmin mistä on kyse tässä kolmen kuukauden ajanjaksossa ja kerron, miten kirjoitukset siihen liittyvät.
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi (Jos kuvan kautta ei pääse, tässä suora osoite liittymislomakkeelle: https://paivakummunminna.activehosted.com/f/7)
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
