Terapiaa ja omakuvia

En ole koskaan ollut terapiassa.

Osastohoidossa kyllä, sekä avoimella että suljetulla. Psykologilla, psykiatrilla, psykiatrisella sairaanhoitajalla kyllä, kuin myös kaksisuuntaisten ryhmätapaamisissa, ja isoissa kokouksissa, missä setvimme perheemme jaksamista, mutta terapiassa en.

Jos siis psykoterapia on sellaista pitkää ja tiivistä asioiden pohtimista, millä saadaan suljettuja ja unohdettujakin ovia auki, niin ei, en ole ollut.

Paitsi että olen tainnut luoda itselleni sellaisen.

Ilman että se millään tavoin oli tarkoituksenani, tai tavoitteenani, tai että edes tajusin sen olevan mahdollista. Psykoterapia on psykoterapiaa, valokuvakuvaus on valokuvausta, omakuvat on selfieitä, mitkä otetaan aina siitä tietystä kuvakulmasta koska siinä näytetään parhaalta, ja mitä sitten näytellään sosiaalisessa mediassa.

Niinkö?

Marraskuun viides päivä 2023 kuvasin omakuvani pienessä purossa, tuolla tonttimme rajalla. Lämmintä oli kahdeksan astetta. Purossa oli paljon lujaa liikkuvaa vettä edellispäivän myrskyn ja sateiden jäljiltä, ja juuri sen takia tahdoin kuvata juuri siellä. Pienihän se puro on, joten tietenkään ei uimisesta ollut kyse, eikä välttämättä edes kastautumisesta. Veden määrä oli ainoa syy tuolle kuvauspaikalle, ei siinä sen suurempaa visiota ollut.

Tokihan siinä oli jonkinlaista itsensä haastamista, mitä ilmeisimmin, koska halusin kuvata veden äärellä, vaikka en pidä uimisesta, en edes kastautumisesta. Toisaalta minulla myös on mitä mainioin mielikuvitus, joka osaa luoda vaikka ja minkälaisia otuksia, tauteja, kasveja ja hirviöitä, noinkin pieneen puroon.

En siis pidä vedessä olemisesta. Pidän kylmästä ilmasta, toki, kunhan minulla on toppahaalari, pipo, hanskat, kaikki. Alastomuus on okei, sisällä, lämpimässä.

Mitä ihmettä sitten on se kun on alastomana kylmässä vedessä purossa missä voi olla ihan mitä vain näkyvää ja näkymätöntä vihollista?

Ei varmaankaan mitään mikä edes kaukaisesti liittyisi psykoterapiaan?

Terapiaa ja omakuvia

Tuon purokuvauksen aamuna tiesin, että pieni sokea kissamme oli sairas. Sitä se oli kyllä aina ollut, epileptikko ja sokea, mutta nyt sillä oli joku, mikä eteni nopeasti. Sitä en kuvatessa tiennyt, että tuo yhdeksänvuotias niin rakkaaksi käynyt kissa lopetettaisiin noin viisi tuntia sen jälkeen, kun olin tullut kuvauksista sisälle. En sinä iltana enkä koko seuraavanakaan päivänä koskenutkaan siihen purokuvaan.

Mutta kun sen kuvan käsittelyn sitten aloitin, ei itkusta tullut loppua. En eläissäni ole itkenyt niin paljoa valokuvaani editoidessa, en koskaan. Nyt sen kuitenkin tein, koska tietoisesti keräsin itseeni tunteita, ohjeistin itseäni keräämään kaiken kaipuun ja itkun ja surun, ja työntämään sen kuvan editointiin ja itse kuvaan.

Ei ollut millään tavoin tuskatonta, ei todellakaan. Väitän, että se auttoi, ja pitkää piinaavaa surujaksoa ei tullut. Kaipuu kyllä, ja muistot, mutta ne kulkevat aina mukana.

Pikkuhiljaa myös haipuivat pois sen purokuvauksen jäljet. Kylmä vesi teki sen, etten kuvatessa tuntenut kaikkia niitä naarmuja, mitä puron reunan kasvit ja oksat tekivät koko kylkeen ja jalkaan, siinä kun etsin parasta asentoa. Eikä onneksi mielikuvitukseni värittävät hirviöt sieltä tarttuneet minuun, eivätkä repineet mukanaan, sinne puron syövereihin.

Tarkoitushan minun ei tässä omakuvahommassa ole satuttaa itseäni, ei tietenkään!

Mutta…

Psykoterapia ei aina ole helppoa, luulisin, minähän en koskaan ole sellaisessa ollut, en muuten kuin vain itse omien lapsieni ja mieheni avulla selvitellyt itseäni ja suuntaani (onkohan siis koko minun elämäni yhtä psykoterapiaa?!).

En usko, että terapia ikinä on helppoa. Tiedän, ettei se ole. Ei elämäkään ole helppoa, eikä sen missään nimessä olekaan tarkoitus olla helppoa. Ei myöskään ole tarkoitus, että lukitsee itsensä jonkinlaiseksi ja sen jälkeen koko elämänsä olettaa, että näin on hyvä, saati että odotat muiden muuttuvat sinun mukaasi.

Sekä terapiassa että elämässä täytyy heittää itsensä likoon, massiivisesti. Täytyy miettiä itseään, valintojaan, arvojaan, tärkeimpiään. Täytyy ruotia itseään, itseään ja vielä kerran itseään ja kovalla kädellä, varsinkin, jos väittää olevansa empaattinen, muista välittävä ihminen. Täytyy kuunnella läheisiään JA ottaa heidän sanansa totuutena.

Koska elämä on rakas ja raskas, on pakko uskaltaa sukeltaa. Sukeltaa ja upota ja toivoa, että pääsee sitten pintaankin. Tämä pätee niin elämään, terapiaan kuin minun kuvauksiinikin.

Mielenterveystalo listaa (linkki tekstin lopussa) psykoterapian tavoitteiksi muun muassa oireiden ja kärsimyksen  lievittämisen ja toimintakyvyn parantamisen. Tuota olen tehnyt muutamaankin kertaan kuvatessani, tietämättäni ja suunnittelematta.

Heinäkuun 2024 alussa oli raskas huoli toisesta aikuisesta pojastani, joka oli työpaikallaan joutunut tilanteeseen, missä oli tapahtunut raskas työtapaturma. Tuo kaikki oli hetkeksi keikauttanut hyvinkin syvällisesti pohdiskelevaa ja empaattista lastani. Se myös muistutti meille molemmille, kuinka pienestä kaikki on kiinni.

Muistutti, kuinka hennon nyörin varassa kaikki roikumme elämässämme. Kuinka se toisinaan estää kaiken liikkumisemme, kuinka se toisinaan tekee kipeää, mutta toisaalta, kuinka se toisinaan tukee ja auttaa pysymään pystyssä.

Ja toisinaan, jos vain ensin uskaltaa ponnistaa, heittäytyä, tyhjän päälle, pääsee irtaantumaan, ja pääsee epämukavuusalueensa kautta kohti aivan uutta.

Tuo kolmen kuvan setti syöksyi jonnekin mieleni syvyyksiin enkä vieläkään oikein tiedä, miten se sen teki, ja miksi.

Tuo taisi olla ensimmäinen kuvaus, missä pidin luurit ja siten musiikin mukanani koko ajan. Sekö sen teki, musiikki? Sattumanvaraisessa järjestyksessä tulleet biisit? Vai ajatus lapsestani? Mieleni jääräpäinen ”En lopeta ennen kun saan sen mitä haluan vaikka en tiedä mitä haluan”?

Luulen, että se oli oikeasti se, että koska lapseni ei silloin saanut valita halusiko hän kokea sen kaiken, pidätin itseltäni oikeuden haluta lopettaa silloin kun ensimmäisen kerran tuntui kuvatessa epämukavalta.

Ei ole tervettä, ei. Mutta minä tarvitsin tuon. Sen, että säikähdin aivan hulluun itkuun kun näin sen viimeisen kuvan. Säikähdin omaa itseäni, sitä, mitä sain aikaiseksi, ajamalla itseni yli rajojen.

Kuvaamalla kolmen kuvan setin tuona sateisena ja tuulisena sunnuntaina työstin asiaa ja surua ja kiukkua sen toisen osapuolen huolimattomuudesta, välinpitämättömyydestä. Kuvatessa palelin, itkin, käyttämäni nyöri teki kipeää, ja ajatukseni olivat kaikki minun lapsessani, jolla oli hankala olla. En syyttä suotta ole kirjoittanut päiväkirjaani ”Hurja, repivä, raskas, kipeä kuvaus.”

Jos siinä kissan kuolema-/purokuvassa itku ja tuska oli suuri kuvaa käsitellessä, näitä kolmea kuvaa tehdessä oli paljon arkisempaa, lähinnä se oli teknistä taistelua Photoshopin kanssa, ei sen ihmeempää. Yritin luoda sellaista, mitä en osannut, osittain onnistuin, koska opettelin siinä samalla (minä, joka en Photoshopista juuri pidä!).

Ei se aina ole hätää, ei kipua, ei suurta ja syvälle menevää mielensä tutkailua. Minun ei ole mikään tarve huutaa tuskaani jokaisessa kuvassa MUTTA mikäli elämä on keikauttanut, uskon, että omakuvani kuvaaminen ON mitä suurimmassa määrin psykoterapiaa ja jos minä en ole rehellinen itselleni ja anna tärkeimmän tulla kuvaan, en voi voida hyvin.

Kun se on, ja saan kuvauksissa avattua jotain sisältäni, olen täysin uuvuksissa kuvausten jälkeisenä maanantaina, tiistaina, pitkälle viikkoon. Silloin olen käsittelen jotain sellaista pientä kuten vaikkapa aikuisten lasteni kohtaamia tilanteita tai suruja tai vääryyksiä, tai omaa kaksisuuntaista mielialahäiriötäni, tai epävakaisen persoonallisuushäiriön itseinhoa, tai sitä, kuinka joudun repimään itseäni irti kasvatukseni kahleista, vieläkin, melkein viisikymppisenä, etten sitä enää enempää siirtäisi omiin lapsiini.

Noissa kuvauksissa on riskinsä. Menen syvemmälle kuin ehkä tarkoitan, mielessäni siis. Saatan ja useasti vaadinkin keholtani enemmän kuin mitä se jaksaisi. (Mielenkiinnolla odotan talvea, miten sitten käy, helppohan se on lämpimällä säällä vaan jatkaa ja jatkaa ja jatkaa.)

Helppo? Mikäs perkeleen sanavalinta tuo oli??

Kroppa on kipeä siitä huonosta asennosta, mihin olen itseni vääntänyt, ehkä vielä kylmässä ja/tai viimassa. Jo valmiiksi kipeä alaselkä, tai hartiat, tai ranteet, ovat välillä tosi kovilla. Lumi polttaa, saman tekee myös aurinko ja, usko tai älä, myös koiranputket (tästä kirjoitin oman postauksen!). Sormet ja varpaat ovat olleet aivan järkyttävän jäätyneet, ja kauhulla taas odotan tulevaa talvea ja sitä tunnetta, kun ne sisälle tultua alkavat sulaa.

Kerran olen pelännyt jääväni jumiin puuhun, kun jalkaterä jäi huonosti puunhaaraan, enkä sitä enää pakkasen ja pohjoistuulen takia tuntenut, mieheni ollessa jo nukkumassa ja puhelimeni ollessa liian kaukana (tästä kirjoitin aiemmin!).

Terapiaa ja omakuvia

Erittäin hyvää mutta hivenen huonoa on se, etten enää käytä kamerassa kaukolaukaisinta. Ensimmäisen omakuvaprojektini, Vain villasukat pysyvät 2023, alussa minulla sellainen oli, ja silloin kyllä myös ajatus kuvistakin oli heppoisempi. Sen kun vaan asetuin johonkin ja poseerasin ja vaihtelin asentojani, napsuttelin menemään kaukosäätimellä.

Helppoa, mutta sielutonta. Tusinatavaraa.

Jossain vaiheessa kaukolaukaisin meni rikki, enkä heti saanut uutta ostettua. Myöhemmin en enää edes halunnut ostaa. Nyt en ottaisi, vaikka maksettaisiin.

Käytän siis kameran itselaukaisinta. Painan laukaisinta, kipitän paikoilleni ja yhdeksän kuvan ajan ehdin mitä ehdin. Saan säädettyä kuinka kauan kamera odottaa ennen ensimmäistä kuvaa, ja mikä on kuvien välinen aika, mutta aika pienillä sekuntiluvuilla tuossa pelataan.

Menen siis takaisin kameran luo, tarkistan kuvia, näen mikä toimii, mikä ei, ja kykenen siten muovaamaan haluamaani suuntaan. Yksi setti, yhdeksän kuvaa kerrallaan siis hahmotan paremmin, mitä juuri sinä sunnuntaina kuvalta tahdon.

Helppoa on, jos on vain minä ja maisema. Helvetin vaikeaa taas on, jos on vaikeampi sää tai asento tai mielentila, tai kuvalla on joku pelottavan diippi syy.

Haastavaa asentoa ja säätä edustaa vaikkapa ne purokuvaukset. Silloin kuvasin viisi settiä eli viisi kertaa nousin ylös kameran luo ja palasin takaisin, makuulleen, eikä tietenkään aina heti oikeaan kohtaan. Joka kerta kylmä vesi sai hengityksen salpautumaan, ja uudestaan ja uudestaan makuulle käyminen sai kylkeni naarmuille.

Oikean katseen metsästys

Viime heinäkuussa oli kaunis sää ja kuvasin seisaaltaan, mutta katse, sitä jäin metsästämään. Siinä kuvatessa ja kuvia tarkistaessa aloin hiljalleen ymmärtää ja yhdistellä edellisten viikkojen ajatuksia, tapahtumia, vointeja, kaikkea. Siinä kuvatessa osasin lähteä etsimään tietyn katsesuunnan ja asennon yhdistelmää. Jos minulla olisi ollut kaukolaukaisin kameraan, olisi tämä mennyt kokonaan ohi.

Silloin hellesäässä kuvasin kaksikymmentäkolme settiä. Niin kauan se kesti, että sain kuvalla kerrottua sen, miten koen katsovani itseäni silloin, kun kaksisuuntaiseni hypomaniavaihe on juuri rysähtämässä alas ja masennukseksi. Mielenterveystalo listaa psykoterapian eduiksi sen, että se auttaa sopeutumaan sairauteen ja ehkäisemään sen uusiutumista. Tai no, minun tapauksessani, koska kaksisuuntaisesta ei parannuta, ehkäisemään sairausjaksoa.

Sitähän tuo katseen metsästäminen oli. Alitajunnan ymmärtämän asian siirtämistä tietoisen mielen puolelle, mikä taas avasi silmäni ja sai keskittymään entistä paremmin yöuniensa pidentämiseen ja elämän rauhoittamiseen. Yksi kuva kertoi monta sanaa, sitähän se oli.

Kirjoitin tuolla ylempänä ”Helvetin vaikeaa taas on, jos on vaikeampi sää tai asento tai mielentila, tai kuvalla on joku pelottavan diippi syy.” ja eilisen kuvaukset olivat sitten tuo ”pelottavan diippi syy”.

Koska tässä nyt on ollut paljon mielen päällä, paljon kiukkua puskemassa, lupsakkaa elämääni häiritsemään, halusin yhden kuvan sijaan ottaa taas kolmen kuvan setin. Vaikea tilanne, siitä irtaantuminen, ja viimeisessä kuvassa se mitä kohti olen menossa, sitähän näillä kolmen kuvan yhdistelmillä tunnun hakevan.

Tieviitoiksi itselleni

Se edellinen kolmen kuvan setti oli ollut raskas, joten en lainkaan sen vähempää odottanut eiliseltäkään. Nyt kuitenkin alitajuntani ilmoitti, suureksi kauhukseni, että ”Kuule Minna sinä sitten kuvaat siellä romukuopalla!!”. Olen siellä kuvannut lokakuussa, ja kuvasta kyllä tuli erittäin vaikuttava, joten nyt en nikotellut vastaan (jos kohta en kyllä hurrannutkaan).

Alitajunta on viisas mutta mieli on typerä, joten lopun alkua olisi, jos lopettaisin alitajunnan kuuntelun ja alkaisin kuunnella rationaalista mieltäni.

Eilisen kuvauksissa ei mikään ollut helppoa ja siksi olen riemuissani siitä, että sain sen mitä päätinkin lähteä metsästämään. Toki kyllä, vähän tässä nyt vielä himmaan riemuani, koska ruosteisen rautaromun tekemät muutamat pienet haavat toki ovat avoin väylä jollekin aivoja syövälle ameeballe, joten jos nyt kohta jalkani alkaa kuplia ja/tai korvani irtovat, voi riemu olla ennenaikainen…

Itse asiassa lauantaina pyysin, josko mieheni voisi tulla mukaan, ensimmäistä kertaa koskaan. Että sitten kun olen ottamassa niitä viimeisiä kuvia, hän katsoisi, etten mene yli rajojeni, niin kuin aina tunnun menevän.

Peruin kuitenkin pyyntöni.

Koska minä itse, vain minä, se on yksi pointeistani. Minä itse pyytämässä, vaatimassa ja minä itse tekemässä, venymässä, aina vaan pidemmälle. Itsensä ylittämistä, koko projekti!

Vuosi sitten en lainkaan pitänyt kehostani enkä todellakaan siitä, kun jouduin sitä kuvankäsittelykoneeni isolta näytöltä katsomaan. Nyt, kun olen alkuvuodesta lähtien hoivannut suolistoani, on myös itseni katsominen huomattavasti helpompaa, sekä katsominen että myös oikeasti näkeminen. En pidä kylmästä enkä märästä, mutta silti olen kuvannut.

En todellakaan pidä tuosta metsässämme olevasta romukuopasta, ja olen täydellisen tietoinen siitä, että jos siellä jotain sattuu, ruosteromun seassa, voi olla hengenlähtö lähellä (vaikka kävinkin toki ottamassa jäykkäkouristusrokotuksen sen edellisen kuvan jälkeen). En pidä hämähäkeistä enkä käärmeistä, en pidä paikoista, minne en näe, enkä todellakaan pidä toisten ihmisten roskista tai romuista tai jätteistä. Silti, siellä olin, kuvaamassa, alastomana, väistelemässä ainakin kahden ampiaispesän asukkeja.

Kun katselin naarmuuntunutta jalkaani ja narun nirhaamia käsivarsiani, nauroi mieheni, että minä hyvin usein tunnun käyvän taisteluja kuvauksissa ja jälkikäteen sitten tutkailen taistelujälkiäni.

Totta. Myönnän. Ehkä jopa hiukan ylpeänä.

Kyllähän nuo jonkinlaista sokeaa luottamusta itseeni lisäävät, nämä rankimmat kuvaukset. Se aiempi kolmen kuvan setti, siinä roikuin narussa. Toki kyllä, toinen jalkani oli maassa, mutta hain sellaista taaksepäin heittäytymisen asentoa.

Käsittämättömän vaikeaa oli luottaa naruun, joka oli vyötärön ympärillä, että voisi päästää kädet irti narusta ja toisen jalan irti maasta. Tappelin itseäni ja itsesuojeluvaistoani vastaan, mitkä ihastuttavan tiukasti komensivat pitäytymään kiinni maassa ja narussa.

Lopulta olin niin väsynyt ja inhosin itseäni siitä etten uskaltanut tehdä pienenpientä juttua ja olin jo  niin kipeä, kaatosateesta ja tuulesta kylmissäni, että runnoin pakolla sen asennon läpi, ja kas, se kipu ja tuska ja huoli ja kaikki ovat siinä kuvassa.

Eilen halusin näyttää, kuinka sukupolvet ovat jumissa aiemmissa sukupolvissa, kahlehdittuina. Minun piti luottaa siihen samaan naruun mutta niin päin, että jos se naru olisi pettänyt, olisin kaatunut suoraan eteenpäin sinne romukuoppaan vuosikymmenen takaisten lasi-, metalli-, muovi-, kangas- ja tiesminkäromun sekaan.

Ihan kiva että se ei pettänyt, se naru…

Juuri äsken luin Hesarista kelpo jutun valokuvaajasta, jonka omakuvat ovat herättäneet huomiota. Huomasin nauravani ääneen. En sille nuorelle valokuvaajamiehelle, en tietenkään, kuvat olivat hienoja! Nauroin sille, kuinka paljon onnekkaampi minä olen!

Valokuvaajamiehen diagnoosista riitti hänelle omakuvien aiheita kahdeksi vuodeksi. Minä taas olen kuvannut omakuviani vuoden 2023 alusta, enkä ole vasta kuin päässyt alkuun, eikä ole tuottanut minkäänlaista ongelmaa saada aikaiseksi kuvia.

Se, tulevatko ne helpolla, ja olenko menossa kiukutellen ja vastentahtoisesti, vai innolla odottaen, se onkin eri, mutta hyvänen aika, kyllä riittää syitä ja aiheita ja tunteita kuvattavaksi, sittenkin kun tämä nyt käynnissä oleva 81 kuvaa -projektini päättyy vuoden 2025 loppuun. Tuo lehtijutun nuori mies odotteli suomalaisten valokuvagallerioiden yhteydenottoja, minä ehkä olen sen verran vanhempi ja viisaampi, että aion itse alkaa järjestellä isoa näyttelyä viiskytvuotisjuhlieni aikaan, keväälle 2026.

Eiväthän kaikki seitsemänkymmentäyksi jo ottamaani kuvaa ole tuskaa itkua kärvistelyä vastoinkäymisiä, ei tietenkään!

Yhdessä kuvassa makaan pehmeässä sammalikossa kauniissa vanhassa kuusimetsässä. Se oli silkkaa hetkeen pysähtymistä, niin rakkaalle Äiti Maalle omistettu kuva. Yhdessä kuvassa tein ennätykseni otettujen kuvien vähyydessä ja nopeassa kokonaisuudessa. Se nauratti vielä illallakin, kaksikymmentäviisi minuuttia lähdöstä paluuseen. Eipä siinä ollut paljoa vaihtoehtoja, ukkonen meni tästä ylitsemme noin puoli tuntia sen jälkeen kun olin päässyt sisälle (eikä mikään pikkuinen ukkonen ollutkaan, rikkoi naapurista sähkölukot ja heitti pallosalaman konehalliin…).

Yhdessä lämpimän aamun kuvassa, tuossa takapihalla ottamassani, sain kuvaukset valmiiksi heti kun lopetin yrittämästä olla Kauhean Pätevä. Kun vääntäydyin niin solmuun kun itseni sain, löysin myös naurun, mikä oli juuri se, mitä silloin tarvitsin sekä kuvaan että siihen päivään.

Luulisin, että tuohon kiteytyy kaikki.

Tarvittaessa uskallan ja saan purettua kaiken raskaankin mielestäni, mutta niin kauan kun yritän etsiä jotenkin kauhean hienoa ja kaunista ja edustavaa asentoa tai muuta, päädyn vain kiukuttelemaan. Sitten kun lopetan yrittämästä olla mitään muuta ja olen vain itseni, roikkuvatissinen pömppövatsainen vajaa viiskymppinen nauravainen lapsiaan ja miestään suunnattomasti rakastava nainen, silloin yleensä tulee se kuva, jota olen etsinyt, ja sen myötä päivä aukeaa eteeni aivan eri näköisenä.

Ajastasi kiittäen ja kumartaen

Minna täältä Päiväkummun tilalta

Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet

Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:

• Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi
• Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
• Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
• Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
• Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.

https://www.mielenterveystalo.fi/fi/terapia/psykoterapia