Tuijotin kädessäni olevaa nuppineulapakettia. Mietin, kuinka hulluksi kaikki oli mennyt. Vai olinko se hullu vain minä? Koska siis oikeasti, miksi ne olin kerännyt pois huoneesta, mitä niillä muka olisi voinut tehdä??
Meinasinko, että teini pääsisi karkaamaan näillä? Harsisi yön hämärinä tunteina kasaan pidemmän, köysityyppisen, ja sillä pääsisi ikkunasta? Vai meinasinko synkempää? Että teini nuppineulalla rahnuttaisi tai tökkisi ranteensa rikki, koska ”anna mun kuolla”?
Kuinka vinksahtaneita ajatukseni olivatkaan, ja elämä täysin nyrjähtänyttä siitä, mitä olin luullut sen olevan
En myöskään lainkaan hahmottanut miten tähän olimme valuneet. Mutta niin se nyt vain oli, että minä keräsin teinin huoneesta kaiken millä voisi tehdä mitään, samalla kun mieheni oli hakemassa teiniä isovanhempien luota, minne poliisi oli teinin vienyt, epäonnistuneen varkauden jälkeen.
Omarilla päällystetty munkki, se teinin vei Kilon poliisiasemalle. Hilpeä sivujuonne tuolle munkille on se, etten vieläkään kaupassa pääse niiden ohi ilman hymähdystä. Kun tämän aikuiseksi kasvaneelle teinille kerroin, sanoi hän juuri viestiäni edeltävänä päivänä itsekin nauraneensa samaiselle munkille.
Niihin aikoihin ei kyllä hihitelty, ei todellakaan ja siinä minä nyt seisoin mietiskelemässä elämää. Jokaisen yläkerran huoneen laatikon, purkin, purnukan olin käynyt läpi ja olin kerännyt kaiken terävän talteen. Katselin käsissäni olevia tavaroita, kaikki ne talteen ottamani, ettei teini raivopäissään, hatkareissulta kotiin jouduttuaan, tekisi mitään itselleen.
Yksi huolenaiheista todellakin olivat ohuet jäljet käsivarsissa, reisissäkin.
Teini viilteli.
Tiedän kyllä, että ”kaikkihan sitä tekee!!”, mutta ei se siltä hävittänyt sitä tosiasiaa, että teini viilteli ja jälkiä oli jo sen verran, niitä vaalentuneitakin, että oli se jo jonkin aikaa jatkunut. Ehkä seiskaluokasta alkaen, jolloin yläasteen kovuus alkoi hiljalleen näkyä? Vaiko kasiluokalla, jolloin teinin rytmihäiriöt ja paniikkikohtaukset kasvoivat samaa tahtia sen myötä kun häntä kiusattiin?
Kyselin syitä viiltelyyn. ”No”, ärsyyntynyt huokaus ja ihan-sama-olankohautus, ”kaikkihan sitä nykyään tekee.”
Ei se silti vähentänyt sitä kipua, mitä äitinä koin, nähdessäni verisiä papereita roskiksessa tai arpia käsissä. Ja vaikka ”kaikkihan tekee” ei se tehnyt siitä lainkaan sen ymmärrettävämpää. Itsensä satuttaminen on hyvin vahva ahdistuksenpurkukeino, turvaa antavan kivun etsiminen ja tuottaminen, joten mietin että mikä helvetti nykyaikaa ja meitä aikuisia vaivasi, jos viiltely ohitettiin vain sanomalla ”no se nyt on sellainen nuorisomuoti”??
Tarina yläkerran huoneesta – Meidän rakas rämä elämämme
Harmi, että silloin poliisien päättämän hatkakeikan iltana, silloin kun keräsin kaiken terävän pois (myös ne nuppineulat!), en silloin tajunnut ruuvata ikkunaa umpeen. Pohdin mutten tehnyt.
Olisi pitänyt.
Kun teini silloin tuotiin kotiin, tutkin hänen laukkunsa ja vaatteiden taskut, terävät pois. En tainnut paljoa puhua, tiesin, ettei teiniä olisi kiinnostanut. Kun on hyvä hengausreissu kavereiden kanssa keskeytetty, silloin on teinin ajatukset äitiään kohtaan yhtä lämpimät kuin olisit alastomana marraskuisen myrskyn räntäsateessa.
Sanoin hänelle myös, ettet vaan karkaa yön aikana, ethän?
Siitä se idea sitten lähti, kuulemma
Yhdellä lauseella tarjoilin sen meille molemmille, kultaisella tarjottimella ja kimallepaperiin käärittynä. Hänelle idean ja minulle ymmärryksen, että kun teini päättää, teini tekee.
Jälkeenpäin teini itsekin sanoi, ymmärtäneensä siinä tehdessään, että niin tyhmää, riskialtista ja kuinka monikin asia pelotti niin perkeleesti. Pelotti ne tikkaat. Että me heräämme. Kävelymatka bussipysäkille. Sanoi että pahimmin pelko väänsi vatsaa kun sen epämääräisen sotkuisen talon luota, missä poliisitkin toisinaan olivat vierailleet, kaahasi auto.
Mutta ei hän voinut pakittaakaan tekemisestä, ei tietenkään! Teinipäättäväisyys, se mitä teini itsekään ei pysty nujertamaan, vaikka vaan haluaisi palata takaisin siihen turvalliseen, entiseen.
Tästä syystä sympatiani on, ja tulee aina olemaan teinien puolella. Ennemmin teinin kuin sen äidin.
Yläkerran huoneen ikkuna, sellainen vanhan maalaistalon kapea ikkuna. Pienet vanhat tikkaat seinää pitkin. Bussipysäkille vajaat neljä kilometriä. Älä siis sano, etteivätkö teinit pystyisi ja kykenisi. Vaaditaan vain tahto, ja syy, ja teini epäilemättä kiipeää vaikka Mount Everestin yli, kesätossuissaan, energiajuomien voimin, heittämällä.
Heräsin siihen kun mies syöksyi portaat alas. Huusi että teini on karannut.
Olet varmasti joskus herännyt ja tajunnut nukkuneesi pommiin? Tiedät sen melkein-sydämenpysähdyksen? Lisää siihen kaikki tunteet, mitä ihmisessä vaan voi olla ja niin että ne iskevät kimppuusi täydellä voimalla kun vielä olet siinä heräämisen ja unessa olon välimaastossa ja sitten siihen vielä kaikki mahdolliset vaistot, mitä ihmiseläimessä on niin saat ehkä hienoisen aavistuksen siitä, miltä minusta tuntui sinä aamuna.
Se oli muuten tosi kaunis aamu
Usvainen, taisi ollut alkukesää? Viileä oli kuitenkin. Minulla oli päälläni se ylihintainen toppatakki, se mitä ostaessa teinikin oli ollut kanssani, hevosmessuilla. Vaikka toppatakki olikin, hampaani löivät yhteen.
Tuskinpa kylmästä.
Muistan itseni kävelemässä edestakaisin pientä pätkää koivukujallamme, sillä aikaa kun mies ajeli etsimässä teiniä lähitienoilta. Tasan yhtä hyödyllistä kuin lähteä punavihersokean kanssa puolukkametsään.
Mitään ei näe, mitään ei löydä.
Mies etsi, ja minä soitin hätäkeskukseen ja siksi kävelin edes takaisin. Yksi elämäni ravistelevimmista kysymyksistä ja hetkistä elämässäni, mitä nykyäänkin toisinaan mietin, on ollut hätäkeskuksen ”Miltä tämä teini näyttää, mitkä ovat tuntomerkit?”
Oletko sinä koskaan miettinyt, miten kuvailisit tärkeimpääsi, yhtä rakkaimmistasi, kun se pitäisi tehdä selkeästi ja lyhyesti ja hetkenä jolloin kaikki ajatukset ovat vain pelossa ja kauhussa?
Miten kuvailet sitä jonka tunnet (muttet sitten kai tunnekaan?), tiedät hänen koko elämänsä (vai tiedätkö?) ja jota rakastat lähes yli kaiken? Jos täytyisi antaa tuntomerkit ihmisestä, joka on kadonnut, ja joka pitäisi löytää; sellaiselle, joka ei yhtään tiedä millaisesta ihmisestä puhutaan?
”No sellaiset vaaleanruskeat hiukset vihreät silmät enkä tiedä missä vaatteissa oli tai mitä kantaa mukanaan koska karkasi ikkunasta yön aikana ikkunasta enkä edes tiedä onko sillä kenkiä jalassa koska mies nukkui patjalla ulko-oven edessä ettei se pääsisi karkaamaan.”
Ei tuolla paljoa teiniä löydetä pääkaupunkiseudulta, ei.
Tarina yläkerran huoneesta – Meidän rakas rämä elämämme
Jos yläkerran huonetta miettii, niin seuraava muisto huoneeseen liittyvä muisto onkin siltä ajalta, kun teini oli lastenkodissa, taisi olla tuon ikkunakarkaamisen jälkeen. Lastenkotiin teini meni, kiireellisellä huostaanotolla, pyynnöstämme. Emmehän me pystyneet takaamaan hänen turvallisuuttaan, emme todellakaan.
Olin jo vuotta takaperin soittanut puhelun, aikana ennen munkkeja ja ikkunareissuja. Ikimuistoinen, tuskallinen, kipeä, mutta helpottava puhelu lastensuojeluun.
”En kyllä yhtään tiedä mitä minun pitäisi sanoa enkä todellakaan enää tiedä mitä pitäisi tehdä, mutta auttakaa meitä, me emme enää pärjää emmekä osaa emmekä enää näe miten tästä pääsee eteenpäin ja huoli on aivan valtava.”
Koska lastensuojelu on aina niin tapetilla, haluan kiittää meidän auttajia. Kiitos sossutädeille ja perheneuvojille ja koulukuraattorille ja nuorisopsykiatrian ja aikuispsykiatrian poliklinikoille, kaikille, ketkä kaikki nuo vuodet tekivät vain meidän hyväksi, meidän pyynnöistämme, meidän tukenamme.
Tiedätkö, miksi somessa näkyy ”Oletko nähnyt tätä teiniä?”-ilmoituksia? Tiedätkö, että toisissa tapauksissa vanhemmat ovat ne ainoat, ketkä lapsukaista etsivät?
Minä en tiennyt. Nyt tiedän.
Tiedän myös miltä tuntuu laittaa tuollainen ilmoitus someen ja tiedän sen väännön, mitä käy sellaista laittaessaan. Kutsuuko se paikalle vinoja ihmisiä pahoine aikeineen? Viekö se teiniä kohti helvettiä oikein nopeutetulla vauhdilla? Hyötyykö ilmoituksesta joku? Onko se hyvästä vai pahasta? Olenko itsekäs vai teinin puolella oleva?
Viimeisen ja pisimmän hatkareissun päivänä numero yhdeksän laitoin sosiaaliseen mediaan ilmoituksen, joka vei kohti hyvää, valtavan ihmismäärän voimin. En edelleenkään pysty itkemättä kuuntelemaan Coldplayn Fix You -kappaletta, koska se soi luupilla istuessani koneella, tai Ellinooran Elefantin paino -kappaletta, nuo kun kuulemma muistuttivat meitä ja meidän tilannetta.
Postaus omaan someen siksi, että jos teini karkaa lastenkodista, ja hänestä tehdään virka-apupyyntö poliiseille, on heidän aktiivisuus asian suhteen kuin yrittäisi siivota kartanoa pullasudilla.
Olematonta. Hyödytöntä. Ei teiniä tulla löytämään, koska ei teiniä etsitä. Jollei teini itse tee jotain, mikä toisi hänet suoraan poliisin syliin, ei häntä löydy. Jos teini ei halua tulla löydetyksi, voi olla satavarma, ettei häntä tulla löytämään.
Vaikka äiti haluaisi työntää universumin sijoiltaan auttaaksesi karannutta lasta, ei sitä voi tehdä. Äidin voima on valtava, mutta vain jos on jotain, johon sen voiman kohdistaa. Jos ei ole, on pakko tehdä se valinta, mitä ei ikinä haluaisi tehdä.
Tarina yläkerran huoneesta – Meidän rakas rämä elämämme
Siksi pakotin itseni ymmärtämään, että minun on valittava perhe teinin sijaan. Eteenpäin on mentävä, vaikka yksi puuttuu. En edes halua tässä nyt kertoa, miltä tuo tuntui, koska ajatuksen muisto on edelleen olemassa, näin yhdeksän vuoden jälkeenkin. Toisaalta, jokainen äiti voi ajatuksissaan testata miltä tuntuisi kuin pyyhekumilla pyyhkiä yksi perheenjäsenistä pois. Toki, kuolemahan tämän myös tekee, mutta kuolemantapauksessa on kuitenkin yleensä tieto, että elämä päättyi. Kysymykset miksi miten milloin missä, ne tulevat yleensä vastatuksi kuolemantapauksessa.
Karanneen lapsen tapauksessa ei ole tietoa eikä vastauksia.
Muistan kuinka keskellä kipeintä aikaa lähdimme nelistään kuvausseurani kuvausreissulle Hankoon. Vaikka sydäntä repi tehdä yhdessä jotain kivaa, yhden puuttuessa, silti se oli tarpeen, se syksyinen matka.
Sen myötä päätin työstää yläkerran lattiaa, koska ymmärsin, että jos huoneenomistajateini ei tahdo kuulua perheeseemme, en sille voi mitään. Remontoisin huoneen niille nuoremmille, ketkä sen haluaisivat ja jotka ihan just kohta alkaisivat oireilla sitä, että äiti tekee kaikkensa sen eteen, joka ei ole paikalla, ja joka ei ehkä koskaan tulisi olemaankaan, syystä tai kolmannesta.
Koskaan ei voi tietää mitä teini tekee maailmalla, tai mitä maailma tekee teinille.
Tarina yläkerran huoneesta – Meidän rakas rämä elämämme
Lattiantyöstön aikana teinin lastenkotiasuminen muuttui hatkareissuksi. Muistan täsmälleen sen kohdan huonetta, missä olin polvillani hiomakoneen kanssa, kun mies soitti. Teinin eka lukiopäivä, jonka jälkeen miehen piti viedä teini takaisin lastenkotiin.
”Mä olen nyt tässä lukion pihassa, muttei ketään näy. Missä sen pitikään olla?”
Ties-mones hatkareissu oli siis alkanut.
Sen oivallus tuotti niin syvää ja synkkää, ettei muistini enää tahdo sitä näyttää. Muistan vain sen tuota edeltävän toiveikkuuden, mikä tuli siitä, että lapsi oli turvassa lastenkodissa ja lukiossa. Ehkäpä sen takia muistini ei näytä mitään muuta kuin sen kohdan huoneessa, missä olin. Sen jälkeen vain tyhjää, ei aavistustakaan mitä puhelun jälkeen tapahtui.
Ne portaat
Mutta siis koska teinin aaltoilu kesti yli vuoden ja pisin ja viimeisin hatkareissu yli kaksi viikkoa, ei siellä helvettiä ja tuskaa ja itkua ja pelkoa ja kaipuuta ja itsesyyttelyä kuitenkaan koko aika ollut. Oli meillä jossain vaiheessa bileet, siellä vaiheessa olevassa yläkerran huoneessa. Nuoremmat tyypit raahasivat patjan vaatehuoneeseen, minne se juuri ja juuri mahtui. Telkkari kiskottiin patjan päätyyn. Oli karkkia ja popparia ja suklaata ja heillä leffa. Minulla lattiantyöstö ja koska tuttu leffa, pysyin kärryillä, vaikka työstinkin lattiaa siinä telkkarin takana.
Tuonne yläkerran huoneeseen vie just sellaiset hienot maalaistalon kiertyvät portaat niin kuin vain voit kuvitella. Seinät ovat oranssinkeltaiset, katto viileään taittuva keltainen, portaat myrkynvihreät. Kaksi ylimmäistä porrasta olivat saaneet koristeet teinin jalanjäljistä. Teini itse oli ennen teini-ikäänsä maalannut huoneensa lattian. Maalasi takanurkista oviaukkoon päin, niin kuin pitääkin, mutta ovenkynnykselle päästyään tajusi, että puhelin oli jäänyt vaatehuoneeseen, mikä oli siellä vastamaalatun lattian toisessa päässä.
Teini oli tehnyt sen, mitä jokainen murkku tietenkin tekee, eli hakenut puhelimen ja siitä ne vaaleanruskeat koristeet siellä portaiden ylimmissä askelmissa. Teinin ruskeat jalanjäljet, siinä vihreässä portaassa.
Hänen ollessaan hatkareissuillaan, kävin usein yläkerran huoneessa. Aina jouduin siinä kahden ylimmän portaan kohdalla keskittymään hengittämiseen, etten unohtaisi miten hengitetään siinä vaiheessa kun se järkälemäinen paino pelosta ja ikävästä iski tuohon rintalastaan, koska joka kerta se sen teki. Joka kerta siinä kohdassa niin kovin toivoin ja vaan niin kovin jouduin pitelemään kauhukuvat poissa mielestäni.
Hatkareissun loppu
Muistan kun haimme teinin hänen kaverinsa luota. Facebookiin laittamani ilmoitus, sitä jaettiin valtavasti ja sen oli kaverin äiti nähnyt. Kun hän soitti, olin juuri koulussa, kuuntelemassa luentoa hyvän ja kuuntelevan esimiestyön tärkeydestä. Muistan, kuinka tärisin siellä ulko-oven pielessä, sekä viileästä ilmasta, että päällekkäisistä tunteista: jännityksestä, toivosta ja pelosta.
Muistan, kun menimme teiniä hakemaan, jännitin aivan järkyttävän paljon, kun ei yhtään tiennyt millainen ihminen sieltä löytyy, kahden viikon reissun jäljiltä. En yhtään osannut luottaa itseeni, etten vyöryttäisi kaikkea omaani teinin päälle. En tiennyt osaisinko olla rauhassa ja varovainen, teinit kun tunnetusti pitävät melodramaattisista tai vollottavista äideistään, ja ylipäätään vahvimpana huoli siitä, että olin ollut osaltani ajamassa teiniä hatkailemaan.
Se oli ihan se oma lapsi, joka siellä oli.
Rauha ja selkeys
Hänen kanssaan kävimme Mäkkärissä syömässä, ja ostamassa Ikeasta jotain mitä hän huoneeseensa halusi. Ehkä hän oli reissusta, tai kaikkien reissujen myötä saanut jonkinlaisen varmuuden tai vastauksen johonkin kysymykseensä, koska nyt rauha oli hänen kanssaan, hänen ei tarvinnut repiä itseään eikä maailmaansa.
Vai olinko se minä, joka vihdoin olin ymmärtänyt jotain, tai saanut universumilta vastauksia johonkin kysymyksiini? Että se olikin koko ajan ollut minä, jonka piti oppia, eikä tytär?? Oli miten oli, sai tytär elämästä kiinni jo silloin kun viimeisimmältä hatkareissultaan tuli yhteisymmärryksessä takaisin kotiin.
Muisti kerää talteen jänniä juttuja. Muistan kuinka kävelimme tyttöä hakemaan. Muistan kuinka hän oli ihan oma rakastettava itsensä. Muistan Ikean. Mutta ainoa mitä muistan kotiintulosta, on jotenkin sellainen iso lämmin pehmeä tunne siitä kun teini pääsi omaan huoneeseensa. Sen muistan, että viimeinen hatkareissu teki lopun viiltelylle ja ”Anna mun kuolla”- selkänsä kääntämisille. Viimeisin hatkareissu taas vähensi minulta sitä järkyttävää ehdottomuutta, mitä olin kasvatustyylinäni käyttänyt ja mikä oli suurena osasyynä ihan kaikkeen.
Mitä pidempään asiaa nyt pohtii
sitä enemmän se kaikki hatkailu oli osoitus minulle, en vain sitä silloin aluksi ymmärtänyt. Ajattele, kuinka pitkälle teini meni, yrittäessään saada näytettyä minulle miten minun täytyisi muuttua, että meidän kaikkien olisi hyvä?!
Kun pelkää henkensä edestä, että yhdelle tärkeimmistään on tapahtunut ihan mitä vain mitä nyt kauniille teinitytölle voi hatkareissullaan tapahtua, pistää se laittamaan palasia eri kohtiin, pistää se pohtimaan, ihan tosissaan puntaroimaan. Pistää katsomaan itseään peilistä ja tajuamaan, mitä siellä näkee.
Nykyään teinillä on teiniajan päättäväisyys jalostunut; se on muuttunut ihailtavaksi päämäärätietoisuudeksi. Helsingissä ja Espoossa, missä elämisen ja asumisen kustannukset ovat aivan eri planeetalta kuin täällä lounaishämäläisissä pikkupaikoissa, on tuo piirre auttanut pärjäämään. On tullut hyviä pomoja ja paskoja työpaikkoja, paskoja pomoja ja hyviä työpaikkoja, ja kaikista hän on selvinnyt rohkeudella, luottavaisuudella, sellaisella uskalluksella mitä minä vain voin ihailla.
Teini täyttää tänään kaksikymmentäviisi vuotta ja koska teini ei tarvitse minulta mitään ohjeita, haluaisin jakaa sen, mitä Stephen Hawking sanoi lapsilleen (linkki tekstin lopussa), minusta tämä kelpaa hienoksi synttärionnitteluksi.
Niin ne värikkäät portaat?
Jos minulta kysytään, portaamme pysyvät tuollaisina. Kun olen kuollut ja minusta on tullut kelpo lannoitetta puskillemme tai pelloillemme, sitten tehkööt mitä huvittaa. Myrkynvihreiksi portaat on maalattu, koska joku nyt vaan joskus on niin päättänyt.
Myrkynvihreinä ne pysyvät, koska minä niin päätän. Jokaiseen askelmaan on sitoutunut muistoja, enkä minä halua unohtaa yhtäkään näistä muistoista enkä kivuista enkä itkuista enkä toivottomuuksista enkä nauruista tai riemuista tai onnen tuokioistakaan. Meidän rakas rikkinäinen rämä elämä, täällä talossa, joka puolella, kaikkialla.
Myös portaikossa, minkä kahdessa ylimmässä askelmassa on vaaleanruskeat jalanjäljet.
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna täältä Päiväkummun tilalta
Lisää luettavaa kategoriasta Rakas Rämä Elämä:
Uskaltamisen ja pärjäämisen päivä
Kun lapset muuttavat pois kotoa
Miten vaikeuksiin tulisi suhtautua
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi (Jos kuvan kautta ei pääse, tässä suora osoite liittymislomakkeelle: https://paivakummunminna.activehosted.com/f/7)
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
