Siis olihan siinä kaikki katastrofin ainekset kasassa, sekä ennen lähtöä että tien päällä. Minä, joka en välttämättä pysy hereillä edes kahdenkymmenen kilometrin matkaa, olin lähdössä yksinäni tuhannen kolmensadan kilometrin matkalle? Autolla, joka tuli meille päivää ennen lähtöä eikä ollut siis kyseisestä autosta mitään tietoa tai tottumusta?
Olin kyllä ajatustyöni tehnyt, monia monia kertoja, lähtien siitä, kun lomittaja joutui perumaan tulonsa paria viikkoa ennen reissuamme. Siinä parissa viikossa ehdin noin kolmekymmentä kertaa perua koko homman ja noin kolmekymmentäkertaa päättämään, että kyllä nyt pidän suunnitelmista kiinni.
Huolenaiheista suurin oli mieheni, joka lomittajan puuttumisen takia, jäisi kotiin eli ei olisi minun kuskina ja seuralaisena matkassa. Toinen huolenaihe oli auto, mitä ei tavallaan ollut. Oli meillä siis auto, mutta sen katsastusaika oli juurikin niinä päivinä, kun olisi lähtö reissulle (kuka menikään sopimaan reissuajan juuri tuohon saumaan, jos olisi reissu ollut kahta viikkoa aiemmin, ei olisi ollut autohätää!!). Miehellä on jo vuosia ollut taloudellinen ja korjauskuluja välttelevä tapa hankkia auto. Hän ostaa halvalla juuri katsastetun auton, mitä ajamme vuoden, ja vuoden päästä tuo auto lähtee romuttamoon, jolloin uusi auto tulee taas vuodeksi eteenpäin. Hyvä systeemi, mikä kyllä tänä vuonna pisti hiukan hikoilemaan, budjettiin sopivia vanhoja halpoja katsastettuja autoja ei meinannut löytyä. Vasta pari päivää ennen reissua löytyi auto, minkä mies haki päivää ennen lähtöäni.
Silti, kerrankin pakolla pidin kiinni siitä, että lähden reissuun, en halunnut alkaa perua niitä kahdeksaa ihmistä, joiden kanssa oli kaikki sovittuna. Päätin, että kerrankin uskaltaudun tekemään yksin jotain isoa, vaikken oikeasti uskaltaisikaan.
Jos olisin tiennyt ihan kaiken, en olisi lähtenyt, en todellakaan.
En onneksi tiennyt, joten lähdin.
Koska aina ei voi mennä omissa kaavoissaan, mitään muuttamatta, päätin lähteä ja kaikesta huolimatta, onneksi lähdin.
Muuten olisi jäänyt valtava määrä hienoja hetkiä ja oivalluksia ja elämyksiä kokematta. Olisi jäänyt monet maisemat, kylät, ihmiset, perheet, hevoset ja ponit, ruokailut ja yhdessäolot, naurut ja tarinat elämättä ja se olisi ollut valtava menetys.
Roadtrip 2025 eli 12 asiaa kesän kuvausreissusta:
1. Ihmiset
”Me ei itse enää olla siellä silloin yötä vaan lähdetään illalla pois, mutta sinä voit jäädä yöksi ja vaikka lämmittää itsellesi saunan, jos haluat.”
”Onko sinulla jotain ruokarajoitteita?”
”Haluatko päästä myös ratsastamaan?”
”Jos siellä tulee kylmä, tule ihmeessä taloon yöpymään!”
”Anteeksi, en ehtinyt käydä kaupassa mutta tein kaikesta, mitä kaapista löytyi! Onpa ihana, että pääsit tulemaan tänne!”
”Joo laitoin jo töihin viestin, että saatan myöhästyä, ei siis mikään kiire kuvata!”
”Kiva kun pääsit tänäkin vuonna!”
”Saat yöpyä täällä, ruoka on uunissa, tässä on lapsemme, tuolla on jääkaappi, ota mitä tarvitset, ole kuin kotonasi!”
Poukkoilevien tai vihreän perään kurkottelevien hevosten pitelemistä, auringon ja ötököiden kestämistä, kaatosateessa seisomista, sitä, että antaa kaiken sen ajan, minkä kuvaamiseen tarvitsen, kertaakaan hoputtamatta tai kysymättä kauanko kestää. Lounaan tai kakkukahveiden tai aamupalan tai iltapalan tarjoamista, studionsa ja töidensä esittelemistä, yöpaikan tarjoamista, kotinsa avaamista ja perheen arkeen mukaan ottamista, lämpimästi tervetulleeksi toivottamista ja kyllä, myös auto-ongelmissa auttamista. Sitä kaikki kesäreissuni ihmiset antoivat ja siitä olen kiitollinen.
2. Vieraanvaraisuus ja huomaavaisuus
Osittain samaa kuin edellinen kohta. Vieraanvaraisuus ja toisten huomioiminen tuntui näinä maailman aikoina todella arvokkaalta ja tarpeelliselta just nyt. Huomaan, että täällä puolierakkona kun olen, olen kovasti paljon skeptisempi kuin joskus ennen. Toki kyllä, nykyaika tekee sen, kun saa lukea kaikesta mitä ihmiset tekevät tai jättävät tekemättä. Siksipä tämä reissu oli minulle todella tarpeellinen muistutus siitä, että aitoja, lämpimiä, huomaavaisia ihmisiä on olemassa, ja minulle oli onni ja kunnia tavata tämänkaltaisia ihmisiä jokaisessa pysähdyspaikassani.
3. Kuvaukset
Ne olivat hevoskuvauksia mutta vaativat myös ihmisten läsnäoloa, oli se sitten hevosen selässä tai vierellä olemista, tai laitumen reunassa oleilua. Kaatosade, kuuma aurinko, ötökät, mitkään eivät saaneet ketään hoputtamaan minua, vaan minulle annettiin kaikki se aika, mitä tarvitsin kuvaamiseeni.
4. Reittisuunnitelma ja vapaus mennä ihan minne vain.
Reissullani oli ainoastaan yksi kiintopiste, Kiuruvedellä, melkein reissun pohjoisimmassa pisteessä. Siellä pääsin kuvaamaan tutun asiakkaan varsoja, olin tänä vuonna samalla tavalla odotettu kuin edelliselläkin kerralla. Kaikki muu reissussa lähti hiljalleen rakentumaan kartan ja mapsin ja reittien pituuden ja mukavien teiden perusteella. Osan malleistani tunsin ennalta, muiden kuvattavien suhteen some toimi tässä hyvin, siitä sitten vaan sai pohtia, mikä reitti kenenkin luo olisi miellyttävin ajaa ja kokea ja olisiko siellä suunnilla muitakin kuvattavia.
Se on vapauttavaa, kun voi mennä minne tahtoo, ja täysin omien tarpeiden ja toiveiden pohjalta.
5. Pienet tiet
Eräässä yöpaikassani isäntä tokaisi, pöydälle levitetyn karttani nähdessään, ”Noita ei enää useasti näekään kun kaikki käyttävät jotain navigaattoria!”. Minä käytin oikeaa paperista karttaa ja mapsia yhdessä, ja hyvä tuli. Pelkkä maps näyttää yleensä isot tiet, ja mieheni myötä olen oppinut rakastamaan niitä pienempiä teitä. Teiden numerointi on hieno systeemi, tiet numeroidaan niin, että pelkkä yksi numero on moottoritietyyppinen, kaksinumeroinen tie toimii jos ei pienempää löydy, nelinumeroinen tie voi olla jo pelkkä kinttupolku, joten kolmenumeroiset tiet ovat niitä, mitä arvostan ja tahdon ajaa. Jos vain mitenkään mahdollista, välttelen isoja teitä niin pitkään kun vaan voin, ja pyrin ajamaan kolminumeroisia teitä. Vähemmän liikennettä, vähemmän hullua nykyajamista, rauhallisempi ajaa, peltojen ja metsien keskellä. Siinä missä yksinumeroiset on jyrätty kaiken olemassa olevan läpi, ovat kolminumeroiset osa maisemaa, rakennettu ympäristön ehdoilla. Tämä vaikuttaa seuraaviin kohtaan.
6. Liikennekulttuuri
Se uusi vanha auto, mikä meille tuli ihan viime tipassa, on kaksikymmentä vuotta vanha Lada. Ei kiihdy siten miten valtaosa nykyautoista kiihtyy eikä näytä siltä miltä nykyautot näyttävät. Minä olen surkea ohittaja, mieluummin ajan rauhassa rekan takana kuin yritän tuolla autolla ohi. Osaan pitää turvavälini, just siksi, että muut pääsevät rauhassa ja turvallisesti ohi. Meillä täällä olen tottunut puskurissa roikkujiin, aivan hulluihin ohituksiin, todella itsekkääseen ajamistyyliin, mitä epäilemättä pelkkä automme ulkonäkö saa aikaan. Siksipä oli suuri hämmästys ja onni saada ajaa kaltaisteni joukossa koko matkan. Ei ollut yhtäkään sellaista ohitusta, mistä jään miettimään kuinka voi noin huoletta lähteä ohittamaan, paikassa missä ei näe pätkän vertaa eteensä. Ei yhtäkään puskurissa roikkujaa, vaan samalla tavalla turvavälin jättävää. Äärimmäisen rauhoittavaa ja rentoa ajamista, siistiä ja yleistä liikenneturvallisuutta tukevaa. Tämä osaltaan auttoi seuraavaan kohtaan.
7. Tie ja zen
Koska yleensä ajan näitä omia lyhyitä matkoja tai sitten pidempiä kuvauskeikalle, en ole juurikaan ajanut niin, että matka on pitkä mutta aikataulu täysin vapaa. Kun lähtökohta on tällainen, antaa se mielelle rauhan. Kyllä, olen tosi herkästi ajaessa väsyvä, mutta vain kerran tai kaksi koko reissun aikana oli väsymys häiritsevää luokkaa, kaksi tölkkiä energiajuomaa taisi mennä koko reissun aikana.
Tuhat kolmesataa kilometriä, muistaakseni viidessä päivässä. Autossa ei ole toimivaa radiota, enkä luurejakaan käyttänyt kuin kerran tai kaksi. En nukahtanut. Jännä oli huomata, kuinka ajaessa ajatukset hiljenivät, keskittyminen lisääntyi. Sellainen tila, jossa kaikki ajatukset olivat edessä olevassa tiessä. Meditaatiotahan se oli, ja se oli aivan uutta minulle, joka on tottunut meditoimaan risti-istunnassa luurit korvissa (niin että torkkui suurimman osan ajasta). Nyt oppaana rauhoittumiseen ei ollut meditaation vetäjä, vaan edessäni oleva tie.
Luulisin, että tässä avainasemassa oli se, että vihdoin ymmärsin, etten voi katsella ympärilleni. En maisemia, taloja, tiloja, en sen enempää, kuin mitä voin vain pienellä pään kääntämisellä nähdä. Tämä oli iso ero aiempiin reissuihimme, hyvähän minun oli silloin pällistellä suuntaan ja toiseen, mieheni keskittyessä ajamiseen.
Koska pienet tiet harvemmin ovat täysin suoria (onneksi!!), katse piti pitää tiessä, en voinut pällistellä. Kaikki muu siellä sivulla, se sai olla.
Ja kun päästi irti halusta katsella koko ajan ympärilleen, oli enemmän tilaa vain tielle ja ajatusten hiljaisuudelle.
8. Kaikki se epävarmuus ennen lähtöä ja juupas-eipäs-vääntö
Koska tämä kohta oli olemassa, väitän, että se osaltaan vaikutti edelliseen kohtaan. Jos lähtöä edeltävä aika olisi ollut rauhallista ja helppoa, ei ehkä tien päällä olisi osannut olla rauhassa, tyytyväisenä, avoimena. Jos ei olisi joutunut epämukavuusalueelleen, sillä lähtöpäätöksellä, ei ehkä olisi ollut sellaista voittamisen tunnetta siitä, kun oikeasti oli tien päällä.
Vähänpä tosin tiesin epämukavuuksista, niistä, mitkä oikkuileva auto toi…
9. Moottorivalo ja auton ongelmat
Niin. Kolmantena reissupäivänä syttyi auton moottorivalo. En ymmärrä autoista mitään mutta sen tiedän, että tuo valo ei koskaan ole hyvä asia. Seitsemän vaasalaista autokorjaajaa ilmoitti ettei ehdi, yksi pahoitteli kiireitään, kyseli enemmän ja sitten arveli, että ehkäpä sillä voi ajaa. Päivää ja kolmeasataa kilometriä myöhemmin kiuruveteläinen korjaaja arveli samaa, että voi edetä, mutta joutui myös palaamaan takaisin antamaan virtaa autolleni, joka ei inahtanutkaan korjaamon pihalta.
Ihme kyllä auto lähti liikkeelle seuraavasta pysähtymispaikassa Jyväskylästä, ja hyvin sillä ajeli seuraavaan yöpymispaikkaan Luhangalle. Sieltä se ei sitten enää inahtanutkaan. Viimeisenä aamuna, kun akkua oli ladattu, antoi moottoreista kaiken tietävä isäntä ohjeen ajaa pysähtymättä ja autoa sammuttamatta.
Summa summarum. Koska uusi auto ja kiireellinen aikataulu, ei mieheni ollut ehtinyt tarkistaa akun kuntoa, jolloin minä lähdin pitkälle reissulle autolla, jossa oli sikapaska akku. Oh well. Kaikkea sitä.
10. Itsensä ylittäminen
Tähän ehkä parhaaksi esimerkiksi käy auto-ongelmien lisäksi Kiuruvedellä oleva tyhjä vanha koulu, missä yövyin, ainoana vieraana koko paikassa, yläkerrassa asui talonmies. Siinä oli, jos haluaisi kääntää ajatukset kevyeen kauhuun, jotenkin sellainen Kingin Hohto-tyyppinen ajatus. Olen tosi huono nukkumaan uusissa paikoissa, ja olen hyvin vahvan mielikuvituksen omaava, joten tässä oli seinille kiipeilyn ja surkean unen lähtökohdat kasassa.
Miten meni?
Nautin hiljaisesta vanhasta kyläkoulusta, haahuilin siellä katsomassa tauluja ja kaikkea ja nukuin kuin tukki.
11. Viimeisen päivän ajo ja kaikkensa antaneena kotipihaan
Huomasin, että viimeisenä päivänä alkoi urheustankkini olla jo tosi tyhjillään. Olin jo tosi väsynyt ja nimenomaan tuohon autojännitykseen. Kiuruveden korjaamon pihan reippaus oli sulanut kokonaan pois. Viimeisenä ajopäivänä piti kerran pysähtyä torkuille, auton ollessa käynnissä, ja kerran kävin kaupassa, auton jäädessä käyntiin. Oli nimittäin vahva huoli, että niin kauan kun auto käy on hyvä, jos se sammuu, se sitten tosiaan sammuu. Ajoin siis autoa sammuttamatta Luhangalta kotiin kaksisataakolmekymmentä kilometriä. Ei pitkä matka jollekin muulle, mutta minulle kyllä oli riittävä matka, meinasi itku päästä kun pääsi kotiin. Onnea kyllä oli se, että siellä Luhangalla, missä yövyin, oli moottoreista kaiken tietävä isäntä, hän ei syytä vikoihin löytänyt muuta kuin huonon akun, ja sai siis auton käyntiin. Hän se ohjeeksi antoikin, ”Ei varmaan kannata sammuttaa autoa.”
Viimeisen päivän ajossa tuntui, että muutaman päivän urheus ja reippaus katosivat, etten mitään muuta halunnut kuin vain päästä kotiin. Muistan kuinka onnea oli päästä kotiin, nähdä mies ja koti ja kaikki eläimet ja onnea ja iso helpotus myös oli se, että sai huoletta sammuttaa auton. Siinä viimeistään mentiin jo miinuksella reippauden suhteen.
Mutta kyllä olinkin ollut reipas, koko reissun ajan!
12. Valokuvat
(Ei oikeasti ollenkaan täällä listan viimeisenä, en vaan jaksa survoa tätä tuonne jonnekin väliin…)
Valokuvia tuli tuhansia, joiden kampaamiseen meni päivä jos toinenkin. Kuvat ilostuttivat kaikkia kuvattavia tai niiden omistajia, mutta tässä kohden ajattelen juuri niin kuin sanonkin aina kuvattaville. Kuvat ovat kivoja, mutta ne ovat loppupeleissä vain kuvia. Se, mikä on kaikista tärkeintä, on se hetki, jolloin kuva on otettu. Siitä hetkestä jää mieleen ja sieluun ja sydämeen paljon enemmän kuin vain pelkkä tiedosto ruudulla tai paperikuva kädessä. Ne hetket ovat ne, mitä itsekin vaalin, ja mitkä toivottavasti tulivat esiin jo tässä kirjoituksessani.
Kokemuksia, elämyksiä, naurua, läheisyyttä, muita ihmisiä – niistä on parhaat hetket tehty ja niitä hetkiä minä sain, onnentyttönä.
Ajastasi kiittäen ja kumartaen
Minna täältä Päiväkummun tilalta
Postia Päiväkummusta -sähköpostikirjeet
Koska tietosuoja-asetukset turvaavat tietosi, tehdään asia huolella:
- Alla olevaa kuvaa klikkaamalla pääset liittymislomakkeelle, jossa kysyn vain etunimesi ja sähköpostiosoitteesi (Jos kuvan kautta ei pääse, tässä suora osoite liittymislomakkeelle: https://paivakummunminna.activehosted.com/f/7)
- Saat 1-2 minuutin sisään sähköpostiisi vahvistuslinkin, jota klikkaamalla pääset liittymään postituslistalle, ja saat ensimmäisen Postia Päiväkummusta.
- Melko usein vahvistuslinkki menee sähköpostisi roskakoriin tai roskapostikansioon, sieltä kannattaa siis käydä kurkkimassa.
- Mikäli vahvistuslinkkiä ei klikkaa, ei listalle pääse.
- Jokaisen Postia Päiväkummusta lopussa on ”poistu postituslistalta”-painike, joten pääset helposti irti, jos (jostain ihmeen syystä) niin haluaisit.
